Kirjoittajan arkistot: TeemuS

Luonnonharrastuskuulumisia Bengtsårista

Seisomme rinkkoinemme laiturilla, meri kimaltaa sinisenä ja ilma on helteisen lämmin. Edessä on heinäkuun viimeinen viikonloppu Bengtsårin leirisaaressa, jossa en ole ennen käynyt, ja on hauska päästä näkemään millaista luontoa saaressa on. Odottavissa tunnelmissa oleva retkiseurueemme koostuu luontoharrastajista ja valokuvaajista – viikonloppu on jatkoa Luonto-Liiton Espoossa järjestämälle luontokuvauskurssille, mutta siihen pääsee osallistumaan myös käymättä kurssia. Kameroita kaivetaan esiin jo rannassa, ja ensimmäiset kuvat räpsitään veneessä matkalla saareen.

laituri_anna

Kuva: Anna Carlson

”Benkun” 4 kilometriä pitkä ja 1,5 kilometriä leveä saari sijaitsee Hankoniemen pohjoispuolella sisäsaaristossa. Luonto siellä onkin paljon monimuotoisempaa ja rikkaampaa kuin ulkosaariston karut kalliorannat ja männiköt: saaressa on noin 17 hehtaaria suojeltua lehtometsää, kosteita suoalueita ja jopa toistasataa vuotta vanhoja tammia. Saarella on yhteensä seitsemän erillistä leirialuetta, joilla järjestetään lasten- ja nuortenleirejä ympäri vuoden, mutta aktiivisinta leiritoiminta on kesäisin.

Me suuntaamme matkamme venesatamasta Sofianlehdon leirialueelle, jossa viikonlopun yli viihtymisen varmistavat iso keittokatos, nuotiopaikka ja aukiolle pystytetyt nostalgiset Nuuskamuikkus-teltat. Leiripaikalta ei ole pitkä matka rantaan, jonka laiturilta pääsee uimaan. Heinäkuun helteet ovat lämmittäneet merivesiä ja saaneet sinileväkasvuston riehaantumaan kaikkialla Suomessa, ja osa Benkunkin rannoista ovat sen tähden uimakiellossa. Onneksi saarelta löytyy kuitenkin myös puhtaita rantoja – hellepäivät tulisivat tukaliksi ilman pulahdusta viilentävään veteen.

Benkun_paatalo_panoraama_01_pieni

Bengtsårin päätalon ympäristö, 360 asteen näkymä. Klikkaa kuvaa päästäksesi virtuaalinäkymään. Jättikokoista kuvaa voit zoomailla: https://dl.dropboxusercontent.com/u/6305977/Panoramas/Benkun_paatalo/benkun_paatalo_01.html

Ensimmäisenä iltana tutustumme lähiympäristöön ja toisiimme. Rantaan on saaren henkilökunta lämmittänyt saunan, jonne pääsemme nauttimaan löylyistä ja virkistävästä uinnista.

auringonlasku_teemu

Auringonlaskua kuvaamassa. Kuva: Teemu Saloriutta

Saunan jälkeen on tarkoitus mennä tarkkailemaan pöllöjä; niitä on tänä kesänä havaittu lehtometsässä. Itse jään saunomaan parin muun leiriläisen kanssa hieman myöhempään, ja sieltä tullessamme on alkanut jo hämärtää, mutta ilma on vielä lämmin. Kulkiessamme polulla hiljaisuuden rikkoo äkkiä ihmeellinen ääni: kuulostaa siltä kuin joku vinguttaisi rikkinäistä kumiankkaa.

Kohotamme katseemme ylös ääntä kohti, ja huomaamme kaksi suurta lehtopöllöä oksistossa. Ne lentelevät puusta toiseen pehmein siiveniskuin ja katkovat oksia mennessään. Seuraamme pöllöjen lentoa ja yritämme ottaa niistä kuvia, kun ne pysähtyvät istumaan puihin. Kuvissa ne tuijottavat meitä pyörein ja hämmästynein silmin. Ilmoitamme muulle ryhmälle että olemme löytäneet pöllöt, mutta muiden ehtiessä paikalle ovat öiset huhuilijat jo löytäneet paikkansa kauempaa. Hämärässä metsässä soi enää muutaman valvovan pikkulinnun laulu, ja lepakot lehahtelevat puiden latvoissa. Palaamme leiripaikalle nukkumaan toivoen parempaa pöllöonnea toiselle illalle.

lehtopollo_sampo

Lehtopöllö kurkkii. Kuva: Sampo Lammi

Seuraavana aamuna heräämme jo neljältä ennen auringonnousua. Teltassa nukutun syvän unen jälkimainingeissa lähdemme tarpomaan metsän poikki saaren itäpuolen rannalle. Sinne päästessämme on jo valoisaa, ja vielä taivaanrannan takana nukkuva Aurinko valaisee taivaan ja sitä heijastavan tyynen meren heleän malvanpunaiseksi. Hetki ennen Auringon heräämistä on hiljainen ja pysähtynyt. Kun se alkaa nousta hehkuvana ja kuumana horisontista, värit taivaalla muuttuvat kirkkaammiksi ja valo valtaa rannan hämyisät varjot. Retkeläiset valokuvaavat Auringon voittoisaa taivalta, ja minä tervehdin uutta aamua kalliolla joogaten. Kun Aurinko on tarpeeksi korkealla, se alkaa lämmittää yön keventämää ilmaa – päivästä tulisi kuuma. Riisun vaatteeni kalliolle ja pulahdan aamu-uinnille viileään mereen. Kirkas vesi paljastaa pohjan kivikot ja vesikasvit, rakkolevä hipoo paljasta ihoa. Taivas meren yläpuolella on suuri ja sininen.

aamu_unto

Auringonnousua kuvaamassa. Kuva: Unto Ikkala

auringonnousu_teemu

Äärikliseinen auringonnousumaisema. Kuva: Teemu Saloriutta

Uinnin jälkeen tutustumme saaren idänpuoleisiin metsiin ja kalliorantoihin. Metsästä löydämme puun juurakosta muurahaispesän, jonka aamuvuorossa olevat työläiset kuljettavat kuhisten neitsytkuningattarien pillerinmuotoisia munia puuhun rakennettuihin sokkeloihin. (Muurahaisten heimo on ollut olemassa maapallolla jo yli sadan miljoonan vuoden ajan, joten ne ovat erittäin vanha eläinryhmä verrattuna esimerkiksi ihmiseen.) Seuraamme murkkujen perhe-elämää pitkän tovin, kunnes nälkä muistuttaa meitä leiripaikalla odottavasta aamiaisesta. Palaamme takaisin kallioiden kautta, joilta löydämme vielä komean valkoisen, luultavasti mäyrän tai ketun pääkallon.

paakallo_unto

Kuva: Unto Ikkala

Aamupäivän kuumuus ja aikainen herääminen tekevät tehtävänsä, ja väsymys kutsuu telttaan päiväunille. Untani häiritsee teltasta kuuluva rapina, ja puoliunessa tunnen pienenpienten jalkojen vilistävän käsivarrellani. Muun porukan seuraan palatessani saan tietää telttavierailijoiden olleen metsämyyriä, joita asustaa keittokatoksessa. Myyrien levittämän myyräkuumeen välttämiseksi telttoihin ei saisi viedä ruokaa, mutta yksi ryhmäläisistä oli erehdyksessä unohtanut pähkinäpussin illalla laukkuunsa, ja aamulla pussissa oli ollut pieni myyränmentävä reikä ja pähkinöitä oli vohkittu. Herkut olivat menneet pienempiin suihin.

Lounaan jälkeen nappaan mukaan ottamani sukellusvälineet ja lähden leiripaikan rantaan snorklaamaan. Laiturin edessä vesi on kirkasta ja matalaa, ja pinnassa uiskentelee pieniä vikkeliä kalaparvia. Potkin vauhtia räpylöillä rauhalliseen tahtiin ja katselen alapuolelleni levittäytyvää maisemaa, erilaisia vesikasveja, kaloja ja leviä. Veden mataluus luo tunteen kuin sukeltaisi suuressa akvaariossa. Jatkan matkaani kaislikkoon, josta toivon löytäväni lisää meren asukkaita. Sopivan paikan löydettyäni asetun ”makaamaan” aloilleni veteen ja yritän olla aivan paikoillani. Ensin liikkumiseni pelästyttäneet kalat pysyvät poissa, mutta kärsivällisen odotuksen jälkeen ympärilleni alkaa kerääntyä uteliaita ahvenia ja pieniä hopeasuomuisia kaloja. Sitten pikkukalat pyrähtävät taas piiloon, kun valtavan kokoinen lahna ui paikalle pyrstöään elegantisti heilutellen. Yritän seurata sitä saadakseni siitä kuvan lainaamallani vedenalaisella kameralla, mutta se aistii uhan ja livahtaa nopeasti piiloon kaislojen suojiin.

anna_snorklaamassa_sampo

Kuva: Sampo Lammi

vedenalaiskuva2_anna

Kuva: Anna Carlson

Iltapäivälle teemme vielä koko ryhmän kanssa retken lehtometsiin ja kalliolle, josta pääsee hyppäämään veteen ja uimaan lähellä olevalle luodolle. Luodolta bongaamme kalasääsken liitelemässä vastarannan metsän yllä. Matkalla takaisin käymme katsomassa sikoja ja lampaita, jotka lepäilevät kuumissaan aitauksissa jalkapallokentän vieressä. Porsaat röhkivät nälissään kun niille tarjoaa maasta ruohoa, ja niiden silmät katselevat hiukan surumielisinä suurien hörökorvien alta. Lampaiden aitauksesta kuuluu taukoamaton ”mää, mää!” – itsekeskeisiä turkulaisia… 🙂

Illalla käymme vielä saunassa ja syömme iltapalaksi metsästä poimituista kantarelleista tehtyä herkullista muhennosta ruisleivän päällä. Antoisan päivän jälkeen on mukava nukahtaa telttaan ajatellen, kuinka muurahaiset lopettavat aherruksensa yöksi, possut nukahtavat karsinaansa ja lahna kaislikossa toteuttaa nimensä arvoisesti itseään.

possu_unto

Kuva: Unto Ikkala

kirjosiepon_poikanen_teemu

Tämä surkea rääpäle on kirjosiepon poikanen. Kuva: Teemu Saloriutta

Viimeiselle päivällemme saarella olemme suunnitelleet retken näköalakalliolle saaren pohjoispuolelle. Lähdemme matkaan aamiaisen jälkeen kamerat ja vesipullot repussa. Tieltä poikkeamme havumetsään – käpytikan koputus kuuluu erään männyn latvasta. Matkalla pysähdymme paikkaan, jossa on kaksi pientä veden täyttämää hiidenkirnua. Niiden lähettyville pitäisi olla piilotettuna geokätkö, mutta joku on ehtinyt viedä aarteen. Pettymys haihtuu kuitenkin nopeasti, sillä saamme kuulla hyvin mielenkiintoisen esitelmän geokätköilystä kahdelta ryhmässämme olevalta harrastajalta, jotka ovat vuosien aikana etsineet ja löytäneet jopa tuhansia kätköjä. Saamme kuulla, että harrastajat ovat piilottaneet kätköjen lokikirjoja mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin, kuten esimerkiksi puuhun kiinnitettyyn oksan näköiseen rakennelmaan. Toisaalta monet kätköt ovat asetettu kaupunkiin helposti lajista tietämättömänkin nähtäville, mutta kiireiset ihmiset eivät vain osaa etsiä niitä.

kehnasienet_teemu

Kehnäsieni on huonosti tunnettu mutta erinomainen ruokasieni. Kuva: Teemu Saloriutta

Näköalakalliolta on upeat näkymät kauas metsään sekä auringossa kimaltelevalle merenlahdelle. Asetumme kukin kuumuudesta väsähtäneinä eri puolille kalliota ja otamme kuvia maisemasta. Yksi retkeläisistä on erikoistunut panoraama-kuvaukseen, ja paikka luokin sille otollisen ympäristön.

nakoalakallio_teemu

Kuva: Teemu Saloriutta

Valokuvaus- ja luonnonharrastusviikonloppuna

Kuva: Unto Ikkala. Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen jättikokoisena. Zoomaile hiirellä/sormilla.

hietaheinaperhonen_sampo

Huomaamaton hietaheinäperhonen viihtyy saariston karuilla kallioilla. Kuva: Sampo Lammi

Paluumatkalle käymme syömässä lounasta päärakennuksella, jonka jälkeen suuntaamme Sofianlehtoon laittamaan leirin kuntoon. Kun kaikki on valmista, kiitämme toisiamme onnistuneesta leiristä ja saaren työntekijä tulee hakemaan tavaramme satamaan. Siellä on vielä aikaa käydä viimeisen kerran uimassa. Täpärästi veneeseen ehtineenä istun hiukset märkinä ja hymy herkässä katsellen, kuinka meille viikonlopun täydeltä seikkailuja tarjonnut saari loittonee kauemmas. Se on jättänyt muistoihini jäljen, joka varmasti vie minut sinne uudestaan.

Teksti: Anna Carlson

anna_kalliolla_sampo

Kuva: Sampo Lammi

Kuvakooste Luonto-Liiton Talvipäiviltä

Luonto-Liiton Uudenmaan piiri isännöi ja emännöi muutaman vuoden tauon jälkeen järjestettyjä Luonto-Liiton Talvipäiviä Helsingin Meriharjussa 15.-16.3. Koska kyseessä oli talvi- eikä kevätpäivät, piti kevät väliaikaisesti perua. Niinpä tapahtumaa vietettiin lumen ja pakkasen koristamissa maisemissa.

Talvipäiville saapui osallistujia ympäri Suomen yhteensä yli 50 henkeä. Lisäksi samaan aikaan Meriharjussa pidettiin leirinohjaajakoulutus, joten luontoliittolaista väkeä oli paikalla peräti 70 hengen verran. Seuraavassa kuvakooste viikonlopun parhaista hetkistä.

20140315_0905-13_041

Yöllinen lumimyrsky on kuorruttanut Uutelan maisemat valkoiseksi.

20140315_0942-32_051

Herkkuaamiaista nauttimassa.

20140315_0958-18_059

Talvipäivät avataan yhteislaululla ”Oravanpesä” Iitun ja Kristiinan johdolla.

20140315_1003-12_080

Päivän aluksi katsotaan kuvaesitys LUPin viime vuoden parhaista retkihetkistä.

20140315_1022-09_099

Kehitysministeri Pekka Haavisto, itsekin vanha luontoliittolainen, pitää Talvipäivien avajaispuheen.

20140315_1024-09_101

20140315_1028-10_121

LUPin edustajat luovuttavat ministerille Luonto-Liiton historiikin.

20140315_1029-08_129

Luonto-Liiton Pohjanmaan piiri haastaa ministerin istumaan hippituoliin ja tunnustamaan ympäristösyntinsä.

20140315_1029-39_133

Hippituolin jälkeen pyöräytetään hyvien tekojen pyörää, jonka avulla saa synnit anteeksi. Toinen vanha luontoliittolainen Ritva Kovalainen seuraa vierestä.

20140315_1313-37_165

Luonnonharrastus- ja ympäristökasvatusjaoston edustajilla on juonia Leo Straniuksen päänmenoksi.

20140315_1314-16_168

”Hyvä Leo Stranius, täten haastamme Sinut suorittamaan Pihka-luonnonharrastusmerkkiä ja raportoimaan siitä blogissasi:”

20140315_1340-42_203

20140315_1716-43_065

Vastauksia kysymykseen ”Miksi minusta tuli luontoliittolainen?”

20140315_1953-06_067

Jyrki Pynnönen pitää vaativaa luontovisaa.

20140315_2144-11_100

Luontovisan voiton vei Teemu Saloriutta ennen Aallon sisaruksia ja Jaakko Junikkaa. Palkintona Luonto-Liiton T-paita.

20140316_0955-10_001

Osa porukasta yöpyi retkihenkisesti puolijoukkueteltassa.

20140316_1112-29_005

Samana viikonloppuna alkoi Luonto-Liiton Kevätseuranta. Talvipäiväosallistujien sunnuntai alkaa Kevätseurantaretkellä Uutelan rannoille.

20140316_1113-48_019

Arktisesta säästä huolimatta mereltä löytyy yksi Kevätseurantalaji: naurulokki.

20140316_1145-44_050

Tässä kuunnellaan tarinaa päähän pudonneesta pyystä äskeisen kanalintuhavainnon innoittamina.

Kiitokset kaikille osallistujille upeista Talvipäivistä, ensi vuonna uudestaan!

Kuvat: Teemu Saloriutta & Sonja Martikainen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Unohtumattomia hetkiä vuoden 2013 retkiltä

Retkivuoteen 2013 mahtui lukuisia ikimuistoisia hetkiä. Kiitos retkiryhmän taitavien kynäniekkojen ja kuvaajien, ilahduttavan moni hetki päätyi elävöittämään myös blogiamme. Näin kevään kynnyksellä on sopiva hetki kerrata viime vuoden parhaita paloja. Väliotsikoita klikkaamalla pääset lukemaan retkikertomukset kokonaan.

Ilmoittudu mukaan tuleville retkille ja ole mukana todistamassa seuraavia huippuhetkiä paikan päällä!

Pyöräretki Haltialaan, toukokuu

”Fiilis oli sama kuin kaulushaikaralla, joka buuhkaili menemään ruovikossa. Ei muuten näkynyt sitäkään. Mitä siinä nyt sitten enää muuta voi kuin nauraa, kun se sillä lailla aamutuimaan hempeästi töräyttelee ruovikon uumenista. Voi toista!”

20130519_1343-37_032

Kuva: Teemu Saloriutta

Närängän vaellus, kesäkuu

”Olemme jo oppineet päivän aikana kaikenlaista. Retkipaidassa ei kannata olla aukkoja, joista mäkärät pääsevät syömään käden. Paidan ei kannattaisi olla niin ohut, että hyttyset pistävät hartioista läpi. Jos hyttyshatun verkko alkaa liian läheltä päätä, ötiäiset rei’ittävät otsan.  Jos verkko ei ole alhaalta kunnolla suljettu, on pian kaula täynnä puremia. Hyttyskarkotteita meillä ei tietenkään ole mukana, sillä sellaiset ovat amatööreille ja nössöille. Paitsi että juuri nyt antaisimme melkein mitä tahansa pullosta offia.”

20130604_1624-18_156

Kuva: Teemu Saloriutta

Vaelluskurssi, heinäkuu

(Ote Eräjormalaulusta)

”Eräjormana kuljen
ja mä sydämeeni suljen
tämän hetken täällä Helvetin korvessa.
Eihän tietää voi kansa,
miksi Kampissa mä itken,
kun en tahdo enää palata keskustaan.”

VK2013 610

Kuva: Sonja Martikainen

Hammastunturin vaellus, syyskuu

Ennen vaellusharrastuksen aloittamista sana huiputus oli minulle lähinnä synonyymi harhaanjohtamiselle.”

Hammastunturi 461

Kuva: Sonja Martikainen

Porkkalan retki, syyskuu

”Päivän havainnot:
–         n. klo 7.30: Pampskatanin kellonsoittajaHomo sapiens, uros, talvipukuinen, liikkuu parvessa. Erityishuomio: kumara selkä.”

20130922_0747-23_046

Kuva: Teemu Saloriutta

Jurmon retki, marraskuu

”Aamuauringon valaisema sumuinen Jurmo oli  suorastaan maaginen näky! BBC -dokkaripoppoo olisi saanut aiheesta vaikuttavaa materiaalia, mutta onneksi myös LUPin järkkäripatteri vangitsi hetken häikäisevällä tavalla. Mentaalinen Attenborough kähinäjuonto korvissa suuntasimme saaren länsikärkeen.”

jurmon_retki_luontoliitto-7

Kuva: Teemu Saloriutta

Siikanevan vaellus, joulukuu

” Monet ajattelevat, että täytyy olla vikaa päässä jos haluaa vapaaehtoisesti lähteä pimeään ja kylmään metsään rämpimään, nukkua pakkasessa, juoda suovettä ja hikoilla monien kilometrien pituisia taivalluksia rinkka selässä. Mutta minä, kuten varmaan muutkin retkiryhmäläiset, miellämme sen ”vian” haluksi etsiä rauhaa, hiljaisuutta ja löytää luonnosta tasapainoa elämään. Mutta selitäpä tämä äidille…”

IMG_9231

Kuva: Hanna Hyvönen

Kevätretki Talaskankaalle, joulukuu

” Rautatieasema on väsyneen hiljainen. Raijaamme retkiomaisuutemme laiturille äänettä, kuuluu vain se eksynyt kolina, jolla sukset kohtaavat asfaltin. Junaan noustessa kumisaappaat viimeistelevät isovarpaani alle ensimmäisen rakon. Vilkaisu ahkioiden täyttämään eteiseen nostaa kuitenkin hymyn huulille: voi siellä ne nyt taas ovat, ja kohta mennään.”

” Omillaan kulkeva kokee kaikenlaista myös hämärällä metsäautotiellä. Metsäkanalinnut rymistelevät lentoon jäljempänä tulevan pääporukan suksien suhinan kuullessaan. Pöllöt harmistuvat yön hämäryyttä pilkkaavasta pienestä valosta. Tuuli humisee tietävänä hämärässä yössä mustina piirtyvien honkien latvassa. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin hiljalleen lirisevä jäätie, jonka ääntelyä ei yön hämäryydessä voi pitää minään muuna kuin lauluna.”

talaskangas_luontoliitto_joen-ylitys

Kuva: Antti Salovaara

 

Sydäntalven kevätretki Talaskankaalle, osa 1/2

Talaskangas – metsäsotien näyttämö ja retkiryhmän lähtölaukaus

Pohjois-Savon ja Kainuun rajalla sijaitseva Talaskankaan metsä- ja suoalue nousi koko Suomen tietoisuuteen vuosina 1988-1989, kun muun muassa aktiivisista luontoliittolaisista koostuva joukko nousi vastustamaan Metsähallituksen aloittamia hakkuita. Suora kansalaistoiminta yhdistettynä tarkkoihin luontokartoituksiin ja taitavaan tiedotukseen tuotti voiton – hakkuut keskeytyivät. Lopulta vuonna 1994 perustettiin Talaskankaan suojelualue. Metsätaistosta voit lukea tarkemmin Luonto-Liiton metsäblogista.

talaskangas_luontoliitto_vanhametsaTalaskankaan naavapartaista metsämaisemaa. Kuva: Teemu Saloriutta

LUPin retkiryhmä puolestaan syntyi vuonna 2007 kokouksessa, johon osallistui allekirjoittaneen lisäksi yksi lähes sattumalta paikalle osunut nuori luontoharrastaja sekä kokouksen koolle kutsunut, LUPin aluesihteerinä toiminut Petro Pynnönen. Ensimmäisen retken kohteeksi valikoitui Talaskangas, jonne suuntasimme 27. joulukuuta.

Toivottu hiihtoretki jäi haaveeksi, sillä lunta ei ollut tuolloin käytännössä lainkaan. Suksettomuus tai ajoittainen räntäsade ei kuitenkaan haitannut, ja noin kymmenen retkeläisen porukkamme viihtyi Talaskankaan metsissä hienosti. Omat luontohavaintoni taisivat jäädä suurelta osin sosiaalisen kanssakäymisen ja räntälumisodan jalkoihin, mutta retkestä jäi ehkä tästä syystä muutakin ajateltavaa seuraavaksi kevääksi.

Retkiryhmä oli nyt syntynyt, ja saimme pian tiettyjen Talaskangas-retkeläisten kanssa muun muassa hiihtovaellettua aurinkoisella Lemmenjoella. Uusia hiipi hiljalleen mukaan, vanhoja katosi muihin kuvioihin, mutta aktiivinen retkitoiminta on jatkunut siitä lähtien. Vähintään yhden yön reissuja on tuon merkittävän talviretken jälkeen takana 65 kappaletta – Etelä-Virosta Utsjoelle, länsisaaristosta Laatokan Karjalaan. Voisin väittää, että tuskin mikään on muuttanut omaa elämääni viime vuosina enempää.

Nyt on kuitenkin aika kääntää katse uusimpaan Talaskankaan retkeen, jolla viihdyimme 28.12-1.1.2014. Ainakin eräs osatekijä vastasi paljon vuoden 2007 reissua. Alla tunnelmiaan kertoo tavallisesta poiketen useampi retkeläinen, kukin omasta näkökulmastaan kirjoittaen.

-Antti

Ensimmäisessä osassa kuulemme kaksi erilaista näkemystä ensimmäisen päivän tapahtumista. 

Tiina kertoo:

Päivä 1: Kaikki hajoilee, kukaan ei huku

Rautatieasema on väsyneen hiljainen. Raijaamme retkiomaisuutemme laiturille äänettä, kuuluu vain se eksynyt kolina, jolla sukset kohtaavat asfaltin. Junaan noustessa kumisaappaat viimeistelevät isovarpaani alle ensimmäisen rakon. Vilkaisu ahkioiden täyttämään eteiseen nostaa kuitenkin hymyn huulille: voi siellä ne nyt taas ovat, ja kohta mennään.

Kanssamatkustajien ennestään tuttu epäily täyttää vaunun. Voi teitä nuoret, mistäs löydätte lunta, ja vai että kamiinateltassa aiotte oikeasti nukkua. Kuvittelen kuulevani kysymyksissä piirun verran onnea menneisyyden säilymisestä, tai näkeväni heidän silmissään häivähdyksen siitä maailmasta, jossa luonnontilaisella suolla hiljakseen hiihtely on arkipäivää. Ehkä se on eskapismiani, ehkä sitä, että he ovat niin ryppyisiä.

Eräs nainen kertoo Talaskankaalla syntyneen äitinsä unelmoineen kuolinvuoteellaan, että pääsisi vielä kerran Talakselle kirmailemaan. Lupaamme liikuttuneina sivakoida hänen muistolleen.

”Varokaa sitten susia” rikkoo kuitenkin idyllin. Huomaan ajattelevani, etteivät nämä tyypit tajua mitään. Todennäköisempi uhka on jäällä kaatuminen. Hämmennyksessäni pidän kiinni tunnelman molemmista päistä, ja totean kiltisti hymyillen petojen näkemisen olevan kunnia, jota meille tuskin suodaan.

Pikkubussissa Iisalmesta Talaskankaalle seuraamme rauhallisin mielin tien kuntoa. Näyttää siltä, että pystymme ajamaan aiotusti neljän kilometrin päähän leiripaikastamme.

Vaan toisin käy. Tien pinta muuttuu vähitellen peilijääksi, ja hoiperteleva automme liukuu mäen huipulta takaperin takaisin. Savolainen bussikuskimme on alkumatkan aikana muuttanut todellisuuden niin hitaaksi, etteivät sekunnit enää ennätä pidentyä.

Mennööpi vuan takaperin penkkaan.

talaskangas_luontoliitto_taksipenkassaKuva: Taru Wallenius

Ryhmämme reaktio on inhimillinen ja viisas: alamme syömään. Täydellä vatsalla on hyvä hiihtää. Vaikka sitten se puuttuva 14 kilometriä jäisen metsäautotien reunaa, ikuisuuden painavien rinkkojen ja ahkioiden kanssa, pimeässä ja päivän päätteeksi.

Seuraavien tuntien aikana hajoilemme kukin omilla erityisillä tavoillamme. Ilta, pimeys ja ankeus säästävät meiltä luontohavaintojen tekemisen taakan.

Jossain vaiheessa tihrustan otsalampun valossa kartastani, että reittimme kulkee Naimakankaan vierestä. Josko tässä olisi Suomen toisiksi yleisin paikannimi, heti sen alati esiintyvän Paskalammen jälkeen. Ajattelen junanaisen äitiä lämmöllä, näille seuduille hän taisi kaivata takaisin.

Emme ole enää kaukana leiristä, kun synkkä ja pimeä pönde tarjoilee meille viimeisen yllätyksen. Metsäautotien halkaisee polveen asti korkea ja kymmenen metriä leveä, tulviva puro. Myöhemmin kuulemme syyn olevan majavien, mutta tässä hetkessä tuo tieto uupuu, eikä siten auta pehmentämään suhtautumistamme.

Viimeisenä paikalle saapunut ilmoittaa, että pystytämme teltan nyt, emmekä jatka enää matkaa. Ensimmäinen on kuitenkin jo puolessa välissä puroa tiedustelemassa parhainta ylityskohtaa. Yksi meistä on kulkenut kävellen kaikkien edellä, joten tiedämme, että tämä vesistö on voitettavissa.

talaskangas_luontoliitto_joen-ylitysKuva: Antti Salovaara

Puramme ahkiot ja lampsimme purossa hiihtosaappaat jalassa, edestakaisin omaisuuttamme raijaten. Sukset sujahtavat pakkaslumeen ja yö täyttyy väsymyksen sekaisesta huvituksesta. Naurusta kuulee tämän olevan niitä hetkiä, joita myöhemmin muistellaan kaihoten.

Tero kertoo:

Lähdin retkelle kepein mielin ja jätin valmistelutkin jotakuinkin viime tinkaan. Kepeys näkyi myös siinä, että olin miltei loppuun saakka siinä uskossa, että ensimmäisenä iltana olisi taivallettavaa vain noin kilometrin verran. Jäinen, sateen liukastama tie kuitenkin johti siihen, että jouduimme siirtymään taksista tien päälle jo noin 13 kilometrin päässä majapaikkanamme toimineesta Pikku-Talaksen laavusta. Kyytimme itse asiassa liukui hieman ojan puolelle ja taksikuski joutui soittamaan ensin maastoauton ja lopulta traktorinkin päästäkseen taas elämässä eteenpäin.

Ajoneuvojen veivatessa kapealla ja liukkaalla tiellä me retkeilijät valmistauduimme pitkään ja pimeään taipaleeseen sateen liukastamaa jäätietä pitkin. Ahkiot pakattiin, sukset säädettiin ja rinkat heitettiin selkään. Olin ounastellut, ettei Talaskankaalla olisi riittävästi lunta miellyttävään hiihtelyyn, ja niinpä olin jättänyt omat sukseni kotiin enkä ottanut puheita ylimääräisistä suksista kuuleviin korviini. Niinpä lompsinkin tämän ensimmäisen illan hehtaarisaappaissani tien pientareella. Vähitellen siirryin porukan kärjille ja tuntien kuluessa etumatkani kasvoi sitä mukaa kuin hämärän metsän kutsu alkoi käydä vastustamattomaksi. Puolen väliin jälkeen karkasinkin omille teilleni ja nautin täysin siemauksin hämärän metsän hiljaisesta hurmiosta.

talaskangas_luontoliitto_pimeahiihtoKuva: Teemu Saloriutta

Omillaan kulkeva kokee kaikenlaista myös hämärällä metsäautotiellä. Metsäkanalinnut rymistelevät lentoon jäljempänä tulevan pääporukan suksien suhinan kuullessaan. Pöllöt harmistuvat yön hämäryyttä pilkkaavasta pienestä valosta. Tuuli humisee tietävänä hämärässä yössä mustina piirtyvien honkien latvassa. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin hiljalleen lirisevä jäätie, jonka ääntelyä ei yön hämäryydessä voi pitää minään muuna kuin lauluna.

Yksinäisen kulkijan hämärään yöhön mahtui toki muitakin mainioita hetkiä. Jossakin kohden tie oli tulvinut ja vesi ryöppysi siis valtoimenaan tien ylitse. Onneksi vettä oli kuitenkin vain puolireiteen saakka eikä sen ylittäminen ollut muuta kuin mitä miellyttävin kokemus. Ja päästiinpä sitä vielä kokemaan eksymisen huumaakin – kääntyminen hämärässäkin hyvin erottuvalta metsäautotieltä metsän siimeksessä kulkevalle polulle ei meinannut löytyä niin millään huvenneesta lumihangesta. Ramppasin aikani tietä ees ja taas ja sitten päätin luottaa retkellämme myöhemminkin päätään nostaneeseen intuitioon ja niinpä sukelsin metsään sopivaksi katsomassani kohdassa. Polku löytyi kuin löytyikin juuri sieltä. Leiripaikkanamme toiminut Pikku-Talaksen laavu ei enää ollut kaukana, ja se löytyikin lopulta varsin helposti, sillä laavulle jo aikaisemmin saapuneiden karpaasien otsavalot vilkkuivat hämärässä metsässä varsin kutsuvasti. Oli samalla sekä nautinnollista että hieman haikeaakin siirtyä metsän hiljaisesta hämäryydestä nuotion valokehään.

Jatkuu…

Sydäntalven kevätretki, osa 2/2: Teräshankia, naavapartoja ja hiljaista pimeyttä

Kaulaeläimiä ja saaristolaiselämää – Jurmon retki 1.-5.11.2013

jurmon_retki_luontoliitto-3

Jurmo on Saaristomeren ulkosaari kolmen tunnin lauttamatkan päässä Pärnäisistä. Eivor-lautta kuljettaa asukkaita ja vierailijoita saarille päivittäin – veloituksetta! Marraskuisena perjantai-iltana, Eivorin saavuttua jätesäkkipimeään Jurmoon virittelimme otsalamput myssyjen päälle ja kynkkäsimme kiemurtelevaa tietä pitkin kohti vuokramökkiämme. Otsalamppujen lisäksi valonlähteinä toimivat vain Utön majakka, loittonevan Eivorin ajovalot ja kaupungin kaukaisuuden kirkastama tähtitaivas. Jurmon tuuli oli ankaran napakka, mutta asiallinen varustautuminen palkittiin jo ensimetreillä ja lämmin mökki tuuditti ryhmämme pehmeään ja lämpimään luxus-uneen.

jurmon_retki_luontoliitto-12

jurmon_retki_luontoliitto-2

Aamuleipä puoliksi huulessa päivä pärähti käyntiin kierroksella saaren poluilla. Aamuaurinko paljasti Jurmon todellisen ulkoasun: karunkaunista kanervikkoa, kivikkoa ja pieni metsä. Jurmon minimännikköön päästessämme vastaan pöllähti hämmentävä karvainen kaulaeläintrio. Haluaisin kutsua lajin edustajaa karvakirahviksi, mutta yleisemmin se tunnetaan nimellä alpakka. Alpakka! Wau! Jurmossa on alpakoita! Alpakat sopivat Jurmoon kuin nenä niemeen ja kieltämättä nostivat Jurmon mystisyyden uudelle runollisuuden tasolle.

jurmon_retki_luontoliitto-1

Jurmo on otollinen osoite myös tiirojen tiirailemiseen. Untuvikkona lintuharrastuksen suhteen oli avartavaa tarkkailla niin lintuja kuin lintuharrastajia. Aikaisemmin melko dikotominen “lokki / ei-lokki” -ymmärrykseni lintujen tunnistamisesta sai reissun seurauksena hedelmällisen pohjarakenteen uusien lajien bongaamiseen. En väitä että tunnistaisin vielä talvipukuisen tundrakurmitsan lennosta, mutta tundrakurmitsan olemassaolon tiedostaminen on jo jotain, eiks ni.

jurmon_retki_luontoliitto-4

“Seittemältä syömään ja kahdeksalta saunaan, se on sellainen ornitologin lauantai.” Mökin tuomat mukavuudet helpottivat ruoanlaittoa ja pöytä koreana saimme yhteisravintona mahtimättöä. Pienenä ruokakokeena toin mukana myös pienen saaristolaislimpun köntyn ja jälleen kerran tulin todistaneeksi itselleni että miljöö ehdottomasti kruunaa aterian.

jurmon_retki_luontoliitto-10

Sunnuntai-aamun hämärässä tokkurainen letkamme könysi Högberget kallioille ihailemaan alkavaa päivää. Aamuauringon valaisema sumuinen Jurmo oli  suorastaan maaginen näky! BBC -dokkaripoppoo olisi saanut aiheesta vaikuttavaa materiaalia, mutta onneksi myös LUPin järkkäripatteri vangitsi hetken häikäisevällä tavalla. Mentaalinen Attenborough kähinäjuonto korvissa suuntasimme saaren länsikärkeen. Pesintäaikaan suljetussa länsikärjessä Jurmon harjurakenteen havaitsee selvästi ja on ainutlaatuinen kokemus astella Itämeren ristiaallokkoon.

jurmon_retki_luontoliitto-8

jurmon_retki_luontoliitto-7

Pitkä viikonloppu Jurmossa loppui harmillisen nopeasti, mutta istutti ajatuksen saaristoelämästä pysyvästi tajuntaani.

Teksti: Jurmo-Pepe
Kuvat: Teemu Saloriutta

Voimaa luonnosta – Siikanevan vaellus 5.-8.12.2013

IMG_9231

Odotan innolla itsenäisyyspäiväviikonloppua, koska silloin retkiryhmä tekee retken ensimmäistä kertaa Siikanevalle, Tampereen lähellä sijaitsevalle suoluonnonsuojelualueelle. Kaverini pudistelevat huvittuneina päätään innokkaille selityksilleni koskemattomasta luonnosta ja hiljaisuudesta, ja äiti ihmettelee, miten aion välttyä hypotermialta ja suohon hukkumiselta.

Tämä on selvästi harrastus, joka herättää muissa kummastelua ja joka ei ihan jokaiselle sovi, ja juuri se tekee tästä kiinnostavan. Monet ajattelevat, että täytyy olla vikaa päässä jos haluaa vapaaehtoisesti lähteä pimeään ja kylmään metsään rämpimään, nukkua pakkasessa, juoda suovettä ja hikoilla monien kilometrien pituisia taivalluksia rinkka selässä. Mutta minä, kuten varmaan muutkin retkiryhmäläiset, miellämme sen ”vian” haluksi etsiä rauhaa, hiljaisuutta ja löytää luonnosta tasapainoa elämään. Mutta selitäpä tämä äidille…

Kun bussi jättää meidät moottoritien varteen, on jo pimeää, ja otsalamppujen turvin lähdemme talsimaan metsään. Juuri ankean harmaasta Helsingistä lähdettyämme pääsemme ihastelemaan valkoista maisemaa: lunta on maassa jo useampi sentti, ja taivaalta leijailee lisää hiutaleita.

Meillä on edessämme muutaman kilometrin patikointi ensimmäiselle leiripaikallemme, ja matkalla pysähdymme täydentämään vesivarastoja karttaan merkityllä järvellä. ”Järvi” näyttää kuitenkin pelkältä kuivuneelta suolta, ja kun kokeilemme rikkoa pintaa kirveellä, epäilyksemme osoittautuu todeksi: lumen alta paljastuu pelkkää jäistä turvetta ja heinää. Kartantekijöitä kiroten haravoimme aluetta laajemmalti, sillä kotoa ottamamme vesimäärä ei riittäisi pitkälle.

Lopulta sinnikkyys palkitaan: kauempaa suolta löydämme kohdan, jossa kirves rikkoo jään ja suonsilmä täyttyy ruskealla vedellä. Tyytyväisinä jatkamme matkaa pullot täytettyinä Jaarikanmaan laavulle.

IMG_9082

Leiripaikassa sytytämme nuotion ja valmistamme illallista. Ilta kuluu nuotion ympärillä rupatellen ja toisiin retkeilijöihin tutustuen. Ensimmäisen yön kolme meistä päättää nukkua teltassa, ja loput avolaavussa.

IMG_9092

Aamulla vasta pääsemme näkemään, millaiseen paikkaan on tultu, sillä illalla leiriin saapuessamme oli pilkkopimeää. Yllätymme, kun huomaamme Siikanevan suon olevan aivan laavupaikan vieressä. Yöllä on satanut lisää lunta; suo lepää valkeana, ja kuuset kumartelevat lumen painosta. Aamupuuhiamme tulee piristämään pikkuinen talitiainen; se pyrähtelee nuotiopaikan ympärillä etsien jotain suuhunpantavaa. Ripottelen näkkileivän murusia lumeen, ja nopeasti myös toinen tintti lentää paikalle. Ne arastelevat tulla ihmisten lähelle, mutta palatessamme illan suussa takaisin leiriin, saamme todistaa murkinan maistuneen.

IMG_9100

Aamupalan jälkeen voimme jättää painavat rinkat leiriin ja lähteä ensimmäiselle päiväretkelle. Kuusten alla risteilee vastasataneen lumen peittämiä polkuja, ja soistuneissa kohdissa kävelijän avuksi on rakennettu pitkospuut. Pian huomaamme, että joku on kipittänyt samaa polkua edellämme: lumessa erottuvat oravan käpälän jäljet. Seuraamme jälkiä ja huomaamme, että orava on kulkenut yllättävän pitkän matkan; se saakin meiltä lempinimen ”vaeltajaorava”. Lumessa näkyy myös pikkuruisia metsämyyrän jälkiä, ja vähän kauempaa löydämme tuoreita hirven jälkiä.

IMG_9110

Kun kävelemme vanhassa metsässä, kohtaamme mielenkiintoisen ilmiön: yhden korkean männyn rungossa näkyy syviä ja pitkiä viiltoja, kuin sitä olisi raavittu. Pidämme mahdollisena, että karhu olisi raapinut puuta sen ollessa vielä nuori, ja naarmut ovat jääneet männyn kaarnaan. Ajatus siitä, että metsässä on ollut karhuja, puistattaa minua. Rauhoitun kuitenkin tiedosta, että näin suuren ihmisjoukon nähtyään karhut todennäköisesti kiertävät meidät kaukaa.

Metsäpolun päättyessä alkaa suo ja pitkospuut. Avarassa, puhtaan valkoisessa suomaisemassa hengitys vapautuu kevyeksi, ja ympäröivä hiljaisuus tyynnyttää mielen. Hetken käveltyämme huomaamme kauempana monilukuisen pikkulintuparven, ja joukkomme lintuasiantuntijat tunnistavat ne urpiaisiksi. Parvi lentää tsirputtaen edestakaisin, kuin niillä olisi kiire johonkin. Tai sitten ne vain pitävät hauskaa.

IMG_9107

IMG_9155

Onnistuneen retken jälkeen palaamme leiriin, syömme päivällistä ja päätämme vielä samana iltana siirtyä seuraavalle laavupaikalle Kirvesjärville. Matka painavien rinkkojen kanssa pimenevässä metsässä on hauska mutta raskas, ja kun vihdoin pääsen laavuun, nukahdan heti kylmenneestä ilmasta huolimatta.

Seuraava päivä kuluu kevyemmin, sillä teemme vain yhden päiväretken valoisaan aikaan. Illalla päivällisen jälkeen osa porukasta lähtee vielä pienelle iltakävelylle, mutta minä päätän jäädä leiriin lepäämään ja venyttelemään rinkan kantamisesta kipeytyneitä lihaksia.

Ennen nukkumaan menoa minulle tulee kuitenkin tarve päästä vielä tutkimaan laavun ympäristöä. Kiertelen pimeässä metsässä otsalampun valo suunnannäyttäjänäni. Kävelen niin kauas leiripaikasta, etten enää kuulee muiden ääniä: tulee aivan hiljaista. Lumiset puut hohtavat sinertävinä, ja pakkasen kirkastamalle taivaalle on noussut kalpea kuu. Tunnelma on salaperäinen ja pysähtynyt.

Pian korviini kantautuu veden kohinaa; kävelen ääntä kohti, ja se voimistuu entisestään. Löydän kuusien alta kirkasvetisen puron, joka on pysynyt sulana virtauksensa ansiosta. Kumarrun valaisemaan vettä otsalampullani; kelmeä valo valaisee puron hiekkapohjan ja virrassa huojuvat vesikasvit. Hetken päästä huomaan, että vesikasvien seassa huojuu myös kaksi kuollutta sammakkoa. Lumoudun absurdista näystä, ja vietän pitkän tovin puron törmällä tuijottaen virtaavaa vettä ja siinä keinuvia sammakonruumiita.

Täytyy kuitenkin myöntää, että iltaseikkailuni jälkeen laavulle palattuani nuotiotuli ja muiden seura tuntuu taas erityisen lämpimältä.

IMG_3632

Ennen retkeä olemme katsoneet sääennusteesta, että retken viimeiseksi, lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi olisi luvattu enemmän pakkasta, ja sunnuntaiksi lämpötila laskisi jopa 20 pakkasasteeseen. Odotamme ”itsariyötä” kauhun ja innon sekaisin tuntein, ja teemme puolitosissamme erilaisia hengissäpysymissuunnitelmia. Loppujen lopuksi ennusteet eivät kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan yöllä on enimmillään vain kahdeksan astetta ja seuraava päiväkin on suhteellisen leuto. Hienojen suunnitelmien ja varustautumisen takia helpotuksen tunteessa on myös hiven pettymystä … Ihan hiukan vain.

Viimeinen retkipäivämme kuluu siinä, kun taitamme noin kymmenen kilometrin matkan Siikanevan bussipysäkille. Päivästä ei kuitenkaan hauskanpitoa puutu: kiivetessämme järven reunalta nousevan korkean kallion laelle, laskemme sen alas liukumäkenä, sillä pudotus on liian jyrkkä laskeuduttavaksi. Yksi kerta ei kuitenkaan riitä, vaan innostun laskemaan mäkeä yhä uudestaan, kunnes voimani eivät enää riitä ylös kiipeämiseen. Varmasti ikimuistoisin mäenlaskuni!

IMG_9238

Olemme huomanneet kartasta, että matkan varrella on luonnon aikaansaama luola, ja päätämme käydä katsomassa sen. Kyseistä luolaa kutsutaan kalliolipaksi: kallio on työntynyt hieman ulos, ja tarjoaa suojan eläimille ja myös meille, retkeilijöille. Pidämme luolan suulla evästauon ja ihmettelemme hetken koivun alapuolella ilmassa leijuvaa lepänoksaa, kunnes huomaamme sen roikkuvan näkymättömän siiman varassa. Kunnon luonnonsuojelijoina leikkaamme siiman irti, etteivät linnut sotkeutuisi siihen.

IMG_3651

Loppumatka taittuu vain parin pysähdyksen keskeyttämänä nopeasti, ja olemme bussipysäkillä hyvissä ajoin. Tuntuu hieman oudolta nähdä ensimmäisiä merkkejä asutuksesta ja sivistyksestä moneen päivään: moottoritiellä hurisevat autot näyttävät kummajaisilta. Maisemanvaihdokseen tottuu kuitenkin nopeasti – varsinkin bussin tarjoamiin mukavuuksiin ja lämpöön.

Talvinen vaellus jää taakse, mutta jättää mieleen rauhaa, lepoa, naurua ja kiitollisuutta. Kun saavun takasin kaupunkiin ja tunnen vielä monta päivää luonnon tuoman kokonaisvaltaisen hyvänolon tunteen, voin vain ihmetellä, miksi kaikki maailman ihmiset eivät etsi onneaan luonnosta.

Teksti: Anna Carlson
Kuvat: Hanna Hyvönen (+ luola- ja tähtitaivaskuvat Teemu Saloriutta)

Talvituunauspajan tuotoksia

Retkiryhmäläiset valmistautuivat talviretkeilykauteen korjaamalla rikkoutuneita varusteita ja tekemällä kierrätysmateriaaleista uusia. Ahkeroinnin tuloksena syntyi muun muassa villainen kännykänsuojus, nahkainen korttikotelo, useampi retkiastiapussi ja fleece-ranteenlämmittimet. Päivän kruununa ylimääräiset saapashuovat kokivat muodonmuutoksen tyylikkääksi talvihatuksi!

Kuvia:

DSCN0167 Tähän korttikoteloon löytyi ohje Nuorten Luonnon uusimmasta numerosta. 

DSCN0161 Saapashuovat on pilkottu osiin…

DSCN0169… ja tuloksena on tyylikäs huopahattu talviretkille! Vasemmalla samanlaiset huovat, joista hattu tehtiin. 

DSCN0174Päivän satoa, osa esineistä ehti valitettavasti karata ennen kuvaussessiota. 

Meri-Rastilassa lopun ajat käsillä – katso kuvat asukkaiden tempauksesta

Paikalliset asukkaat ja Luonto-Liiton metsäryhmä järjestivät tänään lauantaina tempauksen, jossa rakentamisuhan alla oleva metsäalue rajattiin punakeltaisin nauhoin ja kyltitettiin. Mukana oli myös reippaita nuoria luppilaisia puolustamassa Helsingin murskaavaa vauhtia hupenevia virkistysalueita.

Meri-Rastilan metsäaluetta uhkaa osayleiskaava, jonka mukaan alueelle rakennettaisiin taloja. Rakennussuunnitelma on herättänyt kiivasta vastustusta, koska kaavoitettava alue on suosittu ulkoilualue ja luonnonsuojelullisesti arvokas. Laaja ja yhtenäinen metsä tarjoaa metroyhteyden ansiosta hengähdyspaikan Rastilaa laajemman alueen asukkaille – myös kasvavalle autottomien kaupunkilaisten joukolle. Alueen koulut ja päiväkodit käyttävät metsää ahkerasti.

Alueelle on laadittu yhteistyössä asukkaiden kanssa vaihtoehtoinen kaava. Se mahdollistaisi metsän kaavoittamista vastaavan asukasmäärän asuttamisen Rastilan alueelle nykyistä kaupunkirakennetta tiivistämällä. Arvokas metsäalue olisi siis mahdollista säilyttää, vaikka asuntotavoitteista ei tingittäisi.

Asia etenee kaupunginhallituksen päätettäväksi maanantaina 25.11. Katso Luonto-Liiton metsäblogista päättäjien yhteystiedot ja vaikuta metsän kohtaloon!

Alla kuvakooste tämänpäiväisestä tempauksesta:

20131123_1207-27_149

20131123_1216-29_163

20131123_1227-04_187

20131123_1241-54_210

20131123_1245-27_220

20131123_1257-14_232

20131123_1305-24_238

20131123_1324-58_261

20131123_1326-42_269

20131123_1356-17_287

20131123_1359-02_290

20131123_1400-31_291

20131123_1402-51_296

 

Kuvat: Luonto-Liiton metsäryhmä

Havaintoja hiljaisuudesta – Porkkalanniemen telttaretki 20.–22.9.2013

Kuuden hengen porukallamme on perjantai-iltapäivänä lähtö Porkkalaan. Matkalla bussissa yritämme bongata pelloilta hirviä ja peuroja, sillä alueella on nähty niitä usein. Osa ryhmästä näkeekin peuran vilaukselta metsän reunassa.

Bussi jättää meidät parkkipaikalle, mistä on viiden kilometrin kävelymatka yöpymispaikalle. Painavien rinkkojen kanssa matka tuntuu raskaalta – iloksemme kohdallemme pysähtyy auto, ja sieltä tuleva nainen kehottaa meitä nostamaan kantamuksemme autoon ja hyppäämään kyytiin. Olemme juuri tyytyväisinä tunkemassa rinkkoja takapenkille, kun selviää, ettemme olekaan se ryhmä joka on menossa Rönnskärin majakalle. Nainen nauraa ja pahoittelee väärinkäsitystä, ja me vedämme hieman noloina rinkkamme autosta ja jatkamme suosiolla matkaamme jalan.

Loppujen lopuksi olemme iloisia siitä että saimme kävellä, sillä syksyinen metsä on kaunis ja matkalla ehtii tunnistaa joukon lintuja ja löytää jopa kantarelleja.

20130920_1917-46_003

Auringon laskiessa saavumme leiripaikkaamme Pampskatanin niemeen. Aiemmilla Porkkalan retkillä on yövytty keittokatoksen kupeessa, mutta tänä vuonna päätämme pystyttää telttamme vähän kauemmaksi niemeen – lähemmäs meren rantaa. Osa porukasta lähtee heti kiikareiden ja kameroiden kanssa tutkimaan niemen kärkeä, mutta minä käyn ensin uimassa. Syyskuisen ilman kirpeys on jo viilentänyt meren, mutta raikas vesi virkistää patikoinnin jälkeen.

Niemen kärjessä korkealla kalliolla on näköalapaikka, jonne on tuotu pöytä ja penkit, ja josta avautuu huikea näkymä merelle. Katselemme maisemia hetken; oranssinhehkuinen täysikuu alkaa nousta taivaanrannasta. Se heijastuu lähes peilityyneen mereen.       

20130920_2008-12_023 

Auringon laskettua alkaa tulla hämärä. Yllätykseksemme tyyni ja suhteellisen lämmin ilta tuo kiusaksemme hyttysiä, vaikka syksy on jo pitkällä. Telttakankaan läpi itikat eivät onneksi pääse inisemään – voimme rauhassa nukahtaa meren unettavaan kohinaan.

20130920_2200-45_040

*

20130921_0650-43_008Seuraavana aamuna heräämme varhain ennen auringon nousua. Mereltä nouseva sumu on kietonut koko niemen valkeaan verhoon; taivas juuri ja juuri erottuu merestä. Vielä hieman unenpöpperöisinä kokoamme aamiaiskamppeet ja suuntaamme näköalapaikalle syömään.

Kuu ei ole vielä ehtinyt laskea, vaan se mollottaa kalpeana haalean siniseltä taivaalta. Seitsemän aikaan aurinko nousee sumusta – se värjää kostean ilman purppuranvärisellä valolla.

Keitämme aamupuuroa ja seuraamme samalla kiikareiden ja kaukoputkien avulla muuttavia lintuja. Ajoittain näkyvyys on sumun takia huono, mutta välillä taivas selkiytyy hieman ja pääsemme näkemään luodoilla istuskelevia pingviineitä muistuttavia merimetsoja, haahkanaaraita, monia erilaisia lokkeja sekä silkkiuikkuja. Myös noin kymmenen valkeana hohtavaa kyhmyjoutsenta lipuu pareittain kauempana merellä.

20130921_0744-39_088

Parin tunnin jälkeen valmistamme lounasta ja lepäämme hieman, ennen kuin lähdemme päivän varsinaiselle retkelle tutustumaan niemen ulkopuolella oleviin metsiin ja kalliorantoihin. Metsä on vanhaa sekametsää – jotkut lehtipuut alkavat jo punastella ruskan väreissä. Kaikkialla on aivan hiljaista; vain käpytikan taukoamaton naputus säestää tuulen huminaa puissa.

20130921_1332-27_254

Matkan aikana aamuinen sumu alkaa väistyä, aurinko tulee esiin ja pilvipeite paljastaa kirkkaan sinisen syystaivaan. Poikkeamme metsäpolulta rantaan, jossa valossa kimaltava meri kohisee jylhiin kallioihin. Aurinko lämmittää kasvoja ja tuuli tuivertaa hiukset silmille. Kun nostamme katseemme taivaalle, näemme valtavan merikotkan liitelevän korkealla. Tuulihaukat leikittelevät ilmavirroissa.

20130921_1445-46_270

Kuusihenkinen porukkamme saa vielä seitsemännen retkeilijän, kun yksi retkiryhmäläinen soittaa olevansa tulossa telttailemaan yhdeksi yöksi Porkkalaan. Menemme häntä vastaan virkistysalueen parkkipaikalle, ja jatkamme yhdessä kaivon kautta takaisin leiripaikallemme.

Illalla päivällisen jälkeen puolipilvinen taivas lupailee upeaa auringon laskua. Seikkailen itsekseni niemen kalliolla, kun näen kuinka laskeva aurinko värjää koko läntisen taivaan kuparinväriseksi. Kiirehdin näköalapaikalle, missä muutkin ovat jo ihastelemassa taivasta. Samaan aikaan alkaa sataa, ja auringon valo ja sadepisarat saavat aikaan koko niemen ylle ulottuvan hehkuvan sateenkaaren. Kaaren yläpuolella kulkee vielä toinen, hieman himmeämpi valonauha.

20130921_1918-59_386

Seison näköalapaikalla ja seuraan koko auringon matkan aina siihen asti, kunnes se sukeltaa kullan ja punaisen säkenöivänä mereen.

20130921_1929-51_428

Heti auringon laskettua tiheä hämärä näyttää nousevan maasta ja kalpeat syystähdet syttyvät taivaalle yksi toisensa jälkeen. Siirrymme näköalapaikalta niemen kaakkoispuolelle nähdäksemme joko Kuukin olisi jo kuvauskunnossa, mutta taivas on sen verran pilvessä, ettei sitä vielä näy. Turhaan odotimme kuuta nousevaa.

Kaikin puolin onnistuneen päivän kruunaavat iltanuotio ja omatekoisella pannulla paistetut räiskäleet. Valosaasteettomalla taivaalla tuikkii miljoonia tähtiä, ja tuulen ajaessa pilvet pois myös kuu näyttäytyy meille hopeisessa loistossaan. Vietämme illan raukeassa tunnelmassa kuunnellen yön ääniä, tuulen ja meren kohinaa sekä hepokattien siritystä.

20130921_2038-55_457

20130921_2049-37_495

20130921_2156-06_522

Päivän havainnot:
–         n. klo 7.30: Pampskatanin kellonsoittaja, Homo sapiens, uros, talvipukuinen, liikkuu parvessa. Erityishuomio: kumara selkä.
–         klo 10: Ruotsin laiva, Laivamus maximus, sukupuoli määrittelemätön, esiintyvyys tasaista, vaeltava
–         n. klo 23–9: Pressun alla nukkuva erämies, Homo sapiens, uros, esiintyvyys runsasta
–         klo 21 jälkeen illalla: Lehtohepokatti, Tettigonia viridissima, naaras. Erityistä: uhkarohkea yksilö, joka ei suutu pienestä leikinlaskusta.

*

20130922_0747-23_046

Viimeinen päivämme on sunnuntai, aurinkoinen ja tuulinen päivä. Heräämme taas aikaisin aamulla näköalapaikalle, ja pääsemme seuraamaan lähietäisyydeltä närhi- ja vihervarpusparvien muuttoa sekä uuttukyyhkyjen muuttopuuhia metsän rajassa. Varpus- ja hiirihaukkoja liitelee korkealla.

20130922_0749-03_057

20130922_0809-22_070

Aamuvakion jälkeen hajaannumme vielä viimeisen kerran tutkimaan niemen ympäristöä. Minä käyn uimassa tuulen suojaisesta poukamasta ja nautin vielä melkein kesäisestä ilmasta.

20130922_0957-11_111

Parin päivän aikana meri ja kalliot ovat tulleet jo niin tutuiksi, että ajatus takaisin kaupunkiin lähtemisestä tuntuu haikealta. Retken aikana ehdimme kokea ja nähdä paljon aina mielenkiintoisista perhosentoukista ja kovakuoriaisista dramaattisen kauniiseen auringonlaskuun. Mutta vaikka yksi retki onkin lopuillaan, niin aina tulee uusi tilaisuus pysähtyä luontoon kokemaan, näkemään ja kuuntelemaan hiljaisuuden tuhansia ääniä.

Täällä on harmaata.
Sumuista ja harmaata.
Varhain aamulla
kalpea kuu hohti taivaalla;
niemen ympärillä
meri kohisi huokaillen.

Ja täällä on hiljaista.
Rauhallista ja hiljaista.
Hengitän kosteaa meri-ilmaa
keuhkoni täyteen;
harmaahaikara nousee
kaislikosta lentoon.

Teksti: Anna Carlson
Kuvat: Teemu Saloriutta

Luonnonharrastus- ja valokuvauskurssin satoa

Bengtsårin leirisaarella järjestettiin 26.-28.7. perinteinen nuorten luonnonharrastuskurssi, jonka teemana tänä vuonna oli luontokuvaus. Kurssilaiset pääsivätkin tähtäilemään kameralla mitä moninaisimpia kohteita nousevasta Kuusta sudenkorentoihin ja sumuisiin aamumaisemiin.

20130726_2046-26_045
Okatytönkorento poseeraa.

20130726_2258-40_058Kuu nousee hämärtyvässä illassa saaristomaiseman ylle.

20130727_1115-53_058Punasyyskorentoa Leicalla naamaan.

 

20130727_1321-47_096Haarapääskynuorukainen istuskelee saaren päätalolla.

20130727_1504-23_124
Hietaheinäperhonen, karujen kalliorantojen asukki.

20130727_2152-59_153
Auringonlaskua kuvaamassa.

20130727_2202-19_168Iltapilviä auringonlaskun jälkimainingeissa.

20130728_0521-31_020
Varhaisen aamun kuvaajat.

20130728_0649-19_093Aamukaste paljastaa hämähäkkien mahdin.

20130728_0932-24_153
Sumuisen meren melojat.

20130728_1334-40_275
Savukaapuyökkösen toukka studio-oloissa kuvattuna: taustakankaana musta paita.

Kuvat: Teemu Saloriutta