Aihearkisto: Kurssit

Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 2: Askel kulkee tasaisena

Joutsenten huuto piti huolen heräämisestä ensimmäisenä aamuna Jänisjärvillä kahdeksan aikoihin. Telttamme osoittautui hieman lyhyeksi neljälle pitkälle ihmiselle, joten tulevia öitä varten kehitimme vielä nukkumajärjestelyä, jonka seurauksena teltta tosin muuttui leveyssuunnassa ahtaaksi. Kaikki olivat kuitenkin saaneet nukuttua kohtalaisesti huolimatta polttiaisista, jotka häiritsivät osaa telttaseurueestamme. Aamutoimet vastaheränneenä ilman leirirutiineja sujuivat hieman kankeasti. Lämmin aamupuuro metsässä maistui kuitenkin vielä astetta paremmalta kuin kotona.

Aamu Jänisjärvillä. Kuva: Sonja Martikainen

Aamu Jänisjärvillä. Kuva: Sonja Martikainen

Leiri oli pakattuna ja selässä kymmenen aikaan, joten suunnistimme muutaman sadan metrin matkan saman ryteikköisen metsän läpi kuin eilen, takaisin hiekkatielle. Viimeistään tässä vaiheessa olivat loputkin unihiekan rippeet karisseet ja aamun viileys vaihtunut hikiseen rinkan painamaan selkään.

Suoraa tietä mars! Kuva: Ilona Hänninen

Suoraa tietä mars! Kuva: Ilona Hänninen

Tietä pitkin jatkoimmekin useamman kilometrin auringon paahtaessa kuumasti. Matka taittui kuitenkin nopeasti, sillä kävelimme parijonossa ja vaihdoimme paria noin vartin välein, jolloin pääsimme tutustumaan paremmin toisiimme.

Haukkajoen kämppä. Kuva: Sonja Martikainen

Haukkajoen kämppä. Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kansallispuiston rajalla siirryimme merkitylle polulle, jolla eteneminen oli aivan toista luokkaa kuin edellispäivän ympyrän rämpiminen talousmetsässä. Rinkka selässä taivaltaessa liikkuminen tuntui hyvältä. Olin tottunut rinkkaan nopeasti, säädöt olivat heti kohdillaan ja paino oli sopiva. Meno rinkan kanssa oli eilen vielä tuntunut horjuvalta, mutta nyt se oli harkittua ja vakaata, jopa tietyllä tavalla helppoa ja kevyttä. Haukkajoen eräkämpän kaivosta täytimme pullomme ihanan kylmällä ja raikkaalla vedellä.

Vesitäydennystä raikkaalla kaivovedellä. Kuva: Sonja Martikainen

Vesitäydennystä raikkaalla kaivovedellä. Kuva: Sonja Martikainen

Lounastauon pidimme Heinälahdella, joka jäi mieliimme yhtenä upeimmista taukopaikoista retkellämme. Nautin ruokaparini Ilonan kanssa yksinkertaisen, mutta loppujen lopuksi vaelluksen herkullisimman lounaan rantakallioilla ja virkistäydyimme uimalla Haukkajärvessä.

Kuva: Ilona Hänninen

Kuva: Ilona Hänninen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Loppumatkan yöpymispaikkaamme Isolle Ruokejärvelle kukin taivalsi omaan tahtiinsa merkittyä polkua pitkin. Reitin varrella näimme niin pieniä lahtia ja soita kuin vanhaa kaunista metsää. Luulin, että olimme saapuneet rauhalliseen kansallispuistoon, mutta muita kulkijoita tuli polulla vastaan runsaasti ja matkalle osui myös suosittu uimaranta. Oma pieni joukkomme eteni kuitenkin reippaasti leiripaikkaamme, jossa ensi töiksemme kävimme jälleen uimassa ja teimme puita nuotiota varten.

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Nuotiolla. Kuva: Sonja Martikainen

Nuotiolla. Kuva: Sonja Martikainen

Illan aikana opimme muun muassa, että suklaakakun voi paistaa trangiassa nuotiolla, esimerkiksi retken vetäjän synttäreiden kunniaksi. Lettujakin paistettiin, mutta suurin osa väsyneestä joukostamme ehti siirtyä höyhensaarille ennen kaikkien lettujen valmistumista.

Suklaakakkua vaelluksella - Trangialla onnistuu! Kuva: Sonja Martikainen

Suklaakakkua vaelluksella – Trangialla onnistuu! Kuva: Sonja Martikainen

Onnea Sini! Kuva: Sonja Martikainen

Onnea Sini! Kuva: Sonja Martikainen

Joka vaelluspäivän päätteeksi jaoimme kokemukset iltaringissä, jonka jäljiltä koin ehkä turhaan huonoa omatuntoa reippaasta etenemisestäni polulla ja siitä, etten aina pysähtynyt katselemaan jokaista vastaantulevaa luontokappaletta. Nautin nimenomaan tasaisesta askeltamisesta polulla ja koin sen terapeuttisena.

Etenemisen vastapainona ja palkintona rauhoituin kunnolla vasta taukopaikoilla esimerkiksi selälläni maaten aurinkoisella kalliolla tai varvikossa tai tuijottelemalla illan hämärtyessä järvelle tai nuotion liekkeihin. Ehkä joskus asetelma tulee muuttumaan, ja opin riemuitsemaan myös yksittäisten kasvien ja muiden öttiäisten tunnistamisesta. Toistaiseksi pelkät aistielämykset ja hyvä olo riittävät niistä nauttimiseen ja haluun paeta välillä metsään.

Lumme. Kuva: Sonja Martikainen

Lumme. Kuva: Sonja Martikainen

Luonnossa liikkuessa upeaa on se, että todellisuus nykyhetken ja -paikan ulkopuolella tuntuu katoavan. Mieli on toisaalta tyhjä arkisista ajatuksista, mutta silti niin täynnä jotain muuta. On kiehtovaa ajatella liikkuessaan kansallispuistossa alueella, joka ei ole minkään reitin varrella, että tämä kaikki olemassa, vaikka kukaan ihminen ei siellä kävisi.

Kuva: Ilona Hänninen

Kuva: Ilona Hänninen

Teksti: Maija Carlstedt
Kuvat: Sonja Martikainen ja Ilona Hänninen

Jatkuu seuraavassa osassa…

Luonnonharrastuskuulumisia Bengtsårista

Seisomme rinkkoinemme laiturilla, meri kimaltaa sinisenä ja ilma on helteisen lämmin. Edessä on heinäkuun viimeinen viikonloppu Bengtsårin leirisaaressa, jossa en ole ennen käynyt, ja on hauska päästä näkemään millaista luontoa saaressa on. Odottavissa tunnelmissa oleva retkiseurueemme koostuu luontoharrastajista ja valokuvaajista – viikonloppu on jatkoa Luonto-Liiton Espoossa järjestämälle luontokuvauskurssille, mutta siihen pääsee osallistumaan myös käymättä kurssia. Kameroita kaivetaan esiin jo rannassa, ja ensimmäiset kuvat räpsitään veneessä matkalla saareen.

laituri_anna

Kuva: Anna Carlson

”Benkun” 4 kilometriä pitkä ja 1,5 kilometriä leveä saari sijaitsee Hankoniemen pohjoispuolella sisäsaaristossa. Luonto siellä onkin paljon monimuotoisempaa ja rikkaampaa kuin ulkosaariston karut kalliorannat ja männiköt: saaressa on noin 17 hehtaaria suojeltua lehtometsää, kosteita suoalueita ja jopa toistasataa vuotta vanhoja tammia. Saarella on yhteensä seitsemän erillistä leirialuetta, joilla järjestetään lasten- ja nuortenleirejä ympäri vuoden, mutta aktiivisinta leiritoiminta on kesäisin.

Me suuntaamme matkamme venesatamasta Sofianlehdon leirialueelle, jossa viikonlopun yli viihtymisen varmistavat iso keittokatos, nuotiopaikka ja aukiolle pystytetyt nostalgiset Nuuskamuikkus-teltat. Leiripaikalta ei ole pitkä matka rantaan, jonka laiturilta pääsee uimaan. Heinäkuun helteet ovat lämmittäneet merivesiä ja saaneet sinileväkasvuston riehaantumaan kaikkialla Suomessa, ja osa Benkunkin rannoista ovat sen tähden uimakiellossa. Onneksi saarelta löytyy kuitenkin myös puhtaita rantoja – hellepäivät tulisivat tukaliksi ilman pulahdusta viilentävään veteen.

Benkun_paatalo_panoraama_01_pieni

Bengtsårin päätalon ympäristö, 360 asteen näkymä. Klikkaa kuvaa päästäksesi virtuaalinäkymään. Jättikokoista kuvaa voit zoomailla: https://dl.dropboxusercontent.com/u/6305977/Panoramas/Benkun_paatalo/benkun_paatalo_01.html

Ensimmäisenä iltana tutustumme lähiympäristöön ja toisiimme. Rantaan on saaren henkilökunta lämmittänyt saunan, jonne pääsemme nauttimaan löylyistä ja virkistävästä uinnista.

auringonlasku_teemu

Auringonlaskua kuvaamassa. Kuva: Teemu Saloriutta

Saunan jälkeen on tarkoitus mennä tarkkailemaan pöllöjä; niitä on tänä kesänä havaittu lehtometsässä. Itse jään saunomaan parin muun leiriläisen kanssa hieman myöhempään, ja sieltä tullessamme on alkanut jo hämärtää, mutta ilma on vielä lämmin. Kulkiessamme polulla hiljaisuuden rikkoo äkkiä ihmeellinen ääni: kuulostaa siltä kuin joku vinguttaisi rikkinäistä kumiankkaa.

Kohotamme katseemme ylös ääntä kohti, ja huomaamme kaksi suurta lehtopöllöä oksistossa. Ne lentelevät puusta toiseen pehmein siiveniskuin ja katkovat oksia mennessään. Seuraamme pöllöjen lentoa ja yritämme ottaa niistä kuvia, kun ne pysähtyvät istumaan puihin. Kuvissa ne tuijottavat meitä pyörein ja hämmästynein silmin. Ilmoitamme muulle ryhmälle että olemme löytäneet pöllöt, mutta muiden ehtiessä paikalle ovat öiset huhuilijat jo löytäneet paikkansa kauempaa. Hämärässä metsässä soi enää muutaman valvovan pikkulinnun laulu, ja lepakot lehahtelevat puiden latvoissa. Palaamme leiripaikalle nukkumaan toivoen parempaa pöllöonnea toiselle illalle.

lehtopollo_sampo

Lehtopöllö kurkkii. Kuva: Sampo Lammi

Seuraavana aamuna heräämme jo neljältä ennen auringonnousua. Teltassa nukutun syvän unen jälkimainingeissa lähdemme tarpomaan metsän poikki saaren itäpuolen rannalle. Sinne päästessämme on jo valoisaa, ja vielä taivaanrannan takana nukkuva Aurinko valaisee taivaan ja sitä heijastavan tyynen meren heleän malvanpunaiseksi. Hetki ennen Auringon heräämistä on hiljainen ja pysähtynyt. Kun se alkaa nousta hehkuvana ja kuumana horisontista, värit taivaalla muuttuvat kirkkaammiksi ja valo valtaa rannan hämyisät varjot. Retkeläiset valokuvaavat Auringon voittoisaa taivalta, ja minä tervehdin uutta aamua kalliolla joogaten. Kun Aurinko on tarpeeksi korkealla, se alkaa lämmittää yön keventämää ilmaa – päivästä tulisi kuuma. Riisun vaatteeni kalliolle ja pulahdan aamu-uinnille viileään mereen. Kirkas vesi paljastaa pohjan kivikot ja vesikasvit, rakkolevä hipoo paljasta ihoa. Taivas meren yläpuolella on suuri ja sininen.

aamu_unto

Auringonnousua kuvaamassa. Kuva: Unto Ikkala

auringonnousu_teemu

Äärikliseinen auringonnousumaisema. Kuva: Teemu Saloriutta

Uinnin jälkeen tutustumme saaren idänpuoleisiin metsiin ja kalliorantoihin. Metsästä löydämme puun juurakosta muurahaispesän, jonka aamuvuorossa olevat työläiset kuljettavat kuhisten neitsytkuningattarien pillerinmuotoisia munia puuhun rakennettuihin sokkeloihin. (Muurahaisten heimo on ollut olemassa maapallolla jo yli sadan miljoonan vuoden ajan, joten ne ovat erittäin vanha eläinryhmä verrattuna esimerkiksi ihmiseen.) Seuraamme murkkujen perhe-elämää pitkän tovin, kunnes nälkä muistuttaa meitä leiripaikalla odottavasta aamiaisesta. Palaamme takaisin kallioiden kautta, joilta löydämme vielä komean valkoisen, luultavasti mäyrän tai ketun pääkallon.

paakallo_unto

Kuva: Unto Ikkala

Aamupäivän kuumuus ja aikainen herääminen tekevät tehtävänsä, ja väsymys kutsuu telttaan päiväunille. Untani häiritsee teltasta kuuluva rapina, ja puoliunessa tunnen pienenpienten jalkojen vilistävän käsivarrellani. Muun porukan seuraan palatessani saan tietää telttavierailijoiden olleen metsämyyriä, joita asustaa keittokatoksessa. Myyrien levittämän myyräkuumeen välttämiseksi telttoihin ei saisi viedä ruokaa, mutta yksi ryhmäläisistä oli erehdyksessä unohtanut pähkinäpussin illalla laukkuunsa, ja aamulla pussissa oli ollut pieni myyränmentävä reikä ja pähkinöitä oli vohkittu. Herkut olivat menneet pienempiin suihin.

Lounaan jälkeen nappaan mukaan ottamani sukellusvälineet ja lähden leiripaikan rantaan snorklaamaan. Laiturin edessä vesi on kirkasta ja matalaa, ja pinnassa uiskentelee pieniä vikkeliä kalaparvia. Potkin vauhtia räpylöillä rauhalliseen tahtiin ja katselen alapuolelleni levittäytyvää maisemaa, erilaisia vesikasveja, kaloja ja leviä. Veden mataluus luo tunteen kuin sukeltaisi suuressa akvaariossa. Jatkan matkaani kaislikkoon, josta toivon löytäväni lisää meren asukkaita. Sopivan paikan löydettyäni asetun ”makaamaan” aloilleni veteen ja yritän olla aivan paikoillani. Ensin liikkumiseni pelästyttäneet kalat pysyvät poissa, mutta kärsivällisen odotuksen jälkeen ympärilleni alkaa kerääntyä uteliaita ahvenia ja pieniä hopeasuomuisia kaloja. Sitten pikkukalat pyrähtävät taas piiloon, kun valtavan kokoinen lahna ui paikalle pyrstöään elegantisti heilutellen. Yritän seurata sitä saadakseni siitä kuvan lainaamallani vedenalaisella kameralla, mutta se aistii uhan ja livahtaa nopeasti piiloon kaislojen suojiin.

anna_snorklaamassa_sampo

Kuva: Sampo Lammi

vedenalaiskuva2_anna

Kuva: Anna Carlson

Iltapäivälle teemme vielä koko ryhmän kanssa retken lehtometsiin ja kalliolle, josta pääsee hyppäämään veteen ja uimaan lähellä olevalle luodolle. Luodolta bongaamme kalasääsken liitelemässä vastarannan metsän yllä. Matkalla takaisin käymme katsomassa sikoja ja lampaita, jotka lepäilevät kuumissaan aitauksissa jalkapallokentän vieressä. Porsaat röhkivät nälissään kun niille tarjoaa maasta ruohoa, ja niiden silmät katselevat hiukan surumielisinä suurien hörökorvien alta. Lampaiden aitauksesta kuuluu taukoamaton ”mää, mää!” – itsekeskeisiä turkulaisia… :)

Illalla käymme vielä saunassa ja syömme iltapalaksi metsästä poimituista kantarelleista tehtyä herkullista muhennosta ruisleivän päällä. Antoisan päivän jälkeen on mukava nukahtaa telttaan ajatellen, kuinka muurahaiset lopettavat aherruksensa yöksi, possut nukahtavat karsinaansa ja lahna kaislikossa toteuttaa nimensä arvoisesti itseään.

possu_unto

Kuva: Unto Ikkala

kirjosiepon_poikanen_teemu

Tämä surkea rääpäle on kirjosiepon poikanen. Kuva: Teemu Saloriutta

Viimeiselle päivällemme saarella olemme suunnitelleet retken näköalakalliolle saaren pohjoispuolelle. Lähdemme matkaan aamiaisen jälkeen kamerat ja vesipullot repussa. Tieltä poikkeamme havumetsään – käpytikan koputus kuuluu erään männyn latvasta. Matkalla pysähdymme paikkaan, jossa on kaksi pientä veden täyttämää hiidenkirnua. Niiden lähettyville pitäisi olla piilotettuna geokätkö, mutta joku on ehtinyt viedä aarteen. Pettymys haihtuu kuitenkin nopeasti, sillä saamme kuulla hyvin mielenkiintoisen esitelmän geokätköilystä kahdelta ryhmässämme olevalta harrastajalta, jotka ovat vuosien aikana etsineet ja löytäneet jopa tuhansia kätköjä. Saamme kuulla, että harrastajat ovat piilottaneet kätköjen lokikirjoja mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin, kuten esimerkiksi puuhun kiinnitettyyn oksan näköiseen rakennelmaan. Toisaalta monet kätköt ovat asetettu kaupunkiin helposti lajista tietämättömänkin nähtäville, mutta kiireiset ihmiset eivät vain osaa etsiä niitä.

kehnasienet_teemu

Kehnäsieni on huonosti tunnettu mutta erinomainen ruokasieni. Kuva: Teemu Saloriutta

Näköalakalliolta on upeat näkymät kauas metsään sekä auringossa kimaltelevalle merenlahdelle. Asetumme kukin kuumuudesta väsähtäneinä eri puolille kalliota ja otamme kuvia maisemasta. Yksi retkeläisistä on erikoistunut panoraama-kuvaukseen, ja paikka luokin sille otollisen ympäristön.

nakoalakallio_teemu

Kuva: Teemu Saloriutta

Valokuvaus- ja luonnonharrastusviikonloppuna

Kuva: Unto Ikkala. Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen jättikokoisena. Zoomaile hiirellä/sormilla.

hietaheinaperhonen_sampo

Huomaamaton hietaheinäperhonen viihtyy saariston karuilla kallioilla. Kuva: Sampo Lammi

Paluumatkalle käymme syömässä lounasta päärakennuksella, jonka jälkeen suuntaamme Sofianlehtoon laittamaan leirin kuntoon. Kun kaikki on valmista, kiitämme toisiamme onnistuneesta leiristä ja saaren työntekijä tulee hakemaan tavaramme satamaan. Siellä on vielä aikaa käydä viimeisen kerran uimassa. Täpärästi veneeseen ehtineenä istun hiukset märkinä ja hymy herkässä katsellen, kuinka meille viikonlopun täydeltä seikkailuja tarjonnut saari loittonee kauemmas. Se on jättänyt muistoihini jäljen, joka varmasti vie minut sinne uudestaan.

Teksti: Anna Carlson

anna_kalliolla_sampo

Kuva: Sampo Lammi

Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 1: Rinkkasäätöä ja suokävelyä

Luonto-Liiton Uudenmaan piiri ja Keski-Suomen piiri järjestivät 7.-12.7. vaelluskurssin Helvetinjärven kansallispuiston seudulla. Kuuden päivän vaellus oli monelle kurssilaiselle ensimmäinen pidempi retki Suomen luonnossa ja helteinen sää toi reissuun rankkuuslisää. Viikon aikana nähtiin ja koettiin monenlaista, tässä kaksi retkikertomusta ensimmäiseltä päivältä.

Katseita keräävä rinkka

Muistan kun ensimmäisen päivän aamuna nostin rinkkaa selkään bussin lattialla. Miten kyykin ja sain lopulta noustua rinkka selässä seisomaan. Keräsin varmaan katseita, koska keräsin niitä jo kävellessäni rinkka selässä Kampin läpi. Hieman tuntui oudolta, koska yleensä lähes kukaan ei katso minua. Siinä vaiheessa ihmettelin, onko Suomessa muka vaeltamisessa jotain kummallista. Vai hämmästyttikö heitä kenties minun ja rinkan välinen kokoero? En varmaan saa koskaan tietää.

Bussiin päästyäni vain luin ja istuin. Olin melko väsynyt. Viimeisen päivän matkana oli enemmän tekemistä, mutta silti puhuin huomattavasti enemmän. Kai viikko metsässä oli luonut jonkinlaisia ihmissuhteita välillemme. Bussiterminaalissa tosin keskustelin, koska olin jo kyllästynyt lukemiseen. Kun jatkoimme tavallisella bussilla ihailin rinkkapinoa keskellä bussia. Olin ollut rinkkaa pakatessani yllättynyt, miten paljon tavaraa tarvitsen viikoksi, mutta bussissa huomasin, että muillakin oli suurin piirtein yhtä paljon tavaraa. Vaelluksen aikana tosin totesin monen tavaran turhaksi, mikä ei yllättänyt minua; olinhan pakannut kiireessä.

Suolla paljain jaloin kävely oli ihanaa. Olin kävellyt muualla metsässä avojaloin ennenkin, mutta suolla käveleminen oli uutta. Tunsin viileän veden ja rahkasammalet jalkojeni ympärillä. Minusta on mukavaa aistia ympäristöni muullakin kuin näöllä ja kuulolla. Paljain jaloin kävellessä tulee myös tutkittua maata enemmän. Suolla käyminen oli yksi parhaimmista kokemuksistani vaelluksella. Uusien kasvien oppiminen oli myös mielenkiintoista.

Suolla käymisen jälkeen ilmoittauduin vapaaehtoiseksi suunnistusryhmäksi, koska olin kulkenut edessä koko matkan siihen asti. Nyt kuitenkin tulivat haasteeksi ojat ja muu ryhmä joka ei mennyt tarkan suunnan mukaan. Oli ollut helpompaa vain mennä yksin suunnan mukaan kuin ohjata kokonaista ryhmää. Ojat vaikeuttivat suunnassa pysymistä ja upposinkin vielä yhteen niistä. Siinä vaiheessa kun piti ottaa suunta etelään ihmettelin vain miksi kaikki menevät hieman väärään suuntaan.

Kun sitten lopulta päädyimme samalle tielle, millä olimme olleet jo kerran sinä päivänä, olin helpottunut, koska ihmisiä vain nauratti. Itse olin nimittäin hyvin pettynyt omiin suunnistustaitoihini ja kirosin sitä, että olin yliarvioinut ne.

Suunnan pitämisen haasteita taimikossa.

Suunnan pitämisen haasteita taimikossa.

Lopun matkaa kuljimme tylsää tietä, jolla ei voinut eksyä. Rinkka painoi paljon, enkä ollut vielä tottunut siihen ja mietin miten selviäisin vaelluksen loppuun asti. Seuraavina päivinä tosin selvisi, että pärjäisin varsin hyvin, vaikka olin ensimmäisenä päivänä miettinyt olisiko pitänyt jäädä kotiin.

Illalla oli taivaallista uida järven viileässä vedessä. Rantaan tultuani totesin että vesi myös maistui hyvältä. Sinä päivänä ehdin vielä ennen nukkumaan menoa oppia trangian käytön ja muutenkin ilta oli mukava. Luonnon rauhoittavien äänien keskellä minä sitten lopulta vaivuin syvään uneen.

Teksti: Laura Saarhelo
Kuvat: Sonja Martikainen

Voittajaolo

Tämä hiekka- ja soratie veisi siis lähemmäs Helvetinjärven kansallispuistoa. Tuntuu samaan aikaan jännittyneeltä ja riemukkaalta: Tässä sitä nyt ollaan! Olen vielä aika skeptinen sen suhteen miten tulen selviämään rinkkani kanssa. Säädöt eivät tosin ole vielä aivan kohdillaan ja reissun muut osuudet tulisivat sisältämään myös pehmeämpää metsänpohjaa tallustettavaksi. Tässä kohtaa tie tuntuu kuitenkin kovalta ja rosoiselta ja hiki virtaa.

Näiden ensitunnelmien jälkeen seurannut kunnon tauko olikin tervetullut: rinkkoja löysättiin ja kiristettiin tarpeen mukaan ja jokainen vaeltaja pääsi esittäytymään omalla etunimellään, samalla kirjaimella alkavalla eläimennimellä ja vapaavalintaisella liikkeellä. Mielen sopukoihin piirtyivät muun muassa X-hyppyjä tekevä etana ja sammakkoa uiva kojootti. Ihmisten varsinaiset nimet alkoivat jäädä mieleen sitten myöhemmin, vaelluksen edetessä.

Alkkunaneva.

Tätä seurannut ensimmäinen suunnanottomme vei porukkamme Alkkunanevalle, mitäs muuta kuin paljasjalkailemaan! Hermostuneen ihastunut hihittely vallitsi ainakin vajaan puolituntisen, havainnoidessamme suon tuntoaistimellisia ja auditiivisia ominaisuuksia. Elämys jota ei kyllä hevin unohda! Pysähdyimme myös ihmettelemään suon kasveja. Pyöreälehtikihokki, tuo kärpästen, öö…pyöreälehtinen kauhu taisi olla yleisön suosikki.

Suolta selvittyämme suunnistusnakki annettiin minulle ja ruokaryhmätoverilleni Lauralle. Tarkoitus oli oikaista maaston kautta tielle ja lähemmäs leiripaikkaamme, Jänisjärviä. Ajantaju meni, pari saapasta hörppäsi ojavettä ja sellainenkin ajatus heräsi, että miksi me tervejärkiset ihmiset rämmimme täällä tiheikössä itikoiden syötävinä, täydet rinkat selässämme ja vielä vapaaehtoisesti, kun se niin selkeä soratie kiemurtelee tuolla jossain!

Jotain harvinaisen tyydyttävää siinä kuitenkin on, kun tajuaa pystyvänsä etenemään lähes itsensä kokoisen rinkan kanssa väliin suht’ vaikeakulkuisessakin maastossa. Eikä tätä tunnetta latistanut lainkaan se, että määrittelemättömän pituisen hortoilun jälkeen päädyimme joukkiomme kanssa tielle, mutta lähes samaan kohtaan, josta alun perin lähdimme kohti Alkkunanevaa. Niinpä Jänisjärvillä viileän pulahduksen ja ensimmäisen Trangialla valmistetun päivällisen jälkeen oli helppo valita iltaringissä päivän sanaksi ”voittajaolo”.

Teksti: Elina Multaharju
Kuvat: Sonja Martikainen

Jatkuu seuraavassa osassa…

Lue myös Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 2: Askel kulkee tasaisena