Aihearkisto: Retkikertomukset

Sydäntalven kevätretki Talaskankaalle, osa 1/2

Talaskangas – metsäsotien näyttämö ja retkiryhmän lähtölaukaus

Pohjois-Savon ja Kainuun rajalla sijaitseva Talaskankaan metsä- ja suoalue nousi koko Suomen tietoisuuteen vuosina 1988-1989, kun muun muassa aktiivisista luontoliittolaisista koostuva joukko nousi vastustamaan Metsähallituksen aloittamia hakkuita. Suora kansalaistoiminta yhdistettynä tarkkoihin luontokartoituksiin ja taitavaan tiedotukseen tuotti voiton – hakkuut keskeytyivät. Lopulta vuonna 1994 perustettiin Talaskankaan suojelualue. Metsätaistosta voit lukea tarkemmin Luonto-Liiton metsäblogista.

talaskangas_luontoliitto_vanhametsaTalaskankaan naavapartaista metsämaisemaa. Kuva: Teemu Saloriutta

LUPin retkiryhmä puolestaan syntyi vuonna 2007 kokouksessa, johon osallistui allekirjoittaneen lisäksi yksi lähes sattumalta paikalle osunut nuori luontoharrastaja sekä kokouksen koolle kutsunut, LUPin aluesihteerinä toiminut Petro Pynnönen. Ensimmäisen retken kohteeksi valikoitui Talaskangas, jonne suuntasimme 27. joulukuuta.

Toivottu hiihtoretki jäi haaveeksi, sillä lunta ei ollut tuolloin käytännössä lainkaan. Suksettomuus tai ajoittainen räntäsade ei kuitenkaan haitannut, ja noin kymmenen retkeläisen porukkamme viihtyi Talaskankaan metsissä hienosti. Omat luontohavaintoni taisivat jäädä suurelta osin sosiaalisen kanssakäymisen ja räntälumisodan jalkoihin, mutta retkestä jäi ehkä tästä syystä muutakin ajateltavaa seuraavaksi kevääksi.

Retkiryhmä oli nyt syntynyt, ja saimme pian tiettyjen Talaskangas-retkeläisten kanssa muun muassa hiihtovaellettua aurinkoisella Lemmenjoella. Uusia hiipi hiljalleen mukaan, vanhoja katosi muihin kuvioihin, mutta aktiivinen retkitoiminta on jatkunut siitä lähtien. Vähintään yhden yön reissuja on tuon merkittävän talviretken jälkeen takana 65 kappaletta – Etelä-Virosta Utsjoelle, länsisaaristosta Laatokan Karjalaan. Voisin väittää, että tuskin mikään on muuttanut omaa elämääni viime vuosina enempää.

Nyt on kuitenkin aika kääntää katse uusimpaan Talaskankaan retkeen, jolla viihdyimme 28.12-1.1.2014. Ainakin eräs osatekijä vastasi paljon vuoden 2007 reissua. Alla tunnelmiaan kertoo tavallisesta poiketen useampi retkeläinen, kukin omasta näkökulmastaan kirjoittaen.

-Antti

Ensimmäisessä osassa kuulemme kaksi erilaista näkemystä ensimmäisen päivän tapahtumista. 

Tiina kertoo:

Päivä 1: Kaikki hajoilee, kukaan ei huku

Rautatieasema on väsyneen hiljainen. Raijaamme retkiomaisuutemme laiturille äänettä, kuuluu vain se eksynyt kolina, jolla sukset kohtaavat asfaltin. Junaan noustessa kumisaappaat viimeistelevät isovarpaani alle ensimmäisen rakon. Vilkaisu ahkioiden täyttämään eteiseen nostaa kuitenkin hymyn huulille: voi siellä ne nyt taas ovat, ja kohta mennään.

Kanssamatkustajien ennestään tuttu epäily täyttää vaunun. Voi teitä nuoret, mistäs löydätte lunta, ja vai että kamiinateltassa aiotte oikeasti nukkua. Kuvittelen kuulevani kysymyksissä piirun verran onnea menneisyyden säilymisestä, tai näkeväni heidän silmissään häivähdyksen siitä maailmasta, jossa luonnontilaisella suolla hiljakseen hiihtely on arkipäivää. Ehkä se on eskapismiani, ehkä sitä, että he ovat niin ryppyisiä.

Eräs nainen kertoo Talaskankaalla syntyneen äitinsä unelmoineen kuolinvuoteellaan, että pääsisi vielä kerran Talakselle kirmailemaan. Lupaamme liikuttuneina sivakoida hänen muistolleen.

”Varokaa sitten susia” rikkoo kuitenkin idyllin. Huomaan ajattelevani, etteivät nämä tyypit tajua mitään. Todennäköisempi uhka on jäällä kaatuminen. Hämmennyksessäni pidän kiinni tunnelman molemmista päistä, ja totean kiltisti hymyillen petojen näkemisen olevan kunnia, jota meille tuskin suodaan.

Pikkubussissa Iisalmesta Talaskankaalle seuraamme rauhallisin mielin tien kuntoa. Näyttää siltä, että pystymme ajamaan aiotusti neljän kilometrin päähän leiripaikastamme.

Vaan toisin käy. Tien pinta muuttuu vähitellen peilijääksi, ja hoiperteleva automme liukuu mäen huipulta takaperin takaisin. Savolainen bussikuskimme on alkumatkan aikana muuttanut todellisuuden niin hitaaksi, etteivät sekunnit enää ennätä pidentyä.

Mennööpi vuan takaperin penkkaan.

talaskangas_luontoliitto_taksipenkassaKuva: Taru Wallenius

Ryhmämme reaktio on inhimillinen ja viisas: alamme syömään. Täydellä vatsalla on hyvä hiihtää. Vaikka sitten se puuttuva 14 kilometriä jäisen metsäautotien reunaa, ikuisuuden painavien rinkkojen ja ahkioiden kanssa, pimeässä ja päivän päätteeksi.

Seuraavien tuntien aikana hajoilemme kukin omilla erityisillä tavoillamme. Ilta, pimeys ja ankeus säästävät meiltä luontohavaintojen tekemisen taakan.

Jossain vaiheessa tihrustan otsalampun valossa kartastani, että reittimme kulkee Naimakankaan vierestä. Josko tässä olisi Suomen toisiksi yleisin paikannimi, heti sen alati esiintyvän Paskalammen jälkeen. Ajattelen junanaisen äitiä lämmöllä, näille seuduille hän taisi kaivata takaisin.

Emme ole enää kaukana leiristä, kun synkkä ja pimeä pönde tarjoilee meille viimeisen yllätyksen. Metsäautotien halkaisee polveen asti korkea ja kymmenen metriä leveä, tulviva puro. Myöhemmin kuulemme syyn olevan majavien, mutta tässä hetkessä tuo tieto uupuu, eikä siten auta pehmentämään suhtautumistamme.

Viimeisenä paikalle saapunut ilmoittaa, että pystytämme teltan nyt, emmekä jatka enää matkaa. Ensimmäinen on kuitenkin jo puolessa välissä puroa tiedustelemassa parhainta ylityskohtaa. Yksi meistä on kulkenut kävellen kaikkien edellä, joten tiedämme, että tämä vesistö on voitettavissa.

talaskangas_luontoliitto_joen-ylitysKuva: Antti Salovaara

Puramme ahkiot ja lampsimme purossa hiihtosaappaat jalassa, edestakaisin omaisuuttamme raijaten. Sukset sujahtavat pakkaslumeen ja yö täyttyy väsymyksen sekaisesta huvituksesta. Naurusta kuulee tämän olevan niitä hetkiä, joita myöhemmin muistellaan kaihoten.

Tero kertoo:

Lähdin retkelle kepein mielin ja jätin valmistelutkin jotakuinkin viime tinkaan. Kepeys näkyi myös siinä, että olin miltei loppuun saakka siinä uskossa, että ensimmäisenä iltana olisi taivallettavaa vain noin kilometrin verran. Jäinen, sateen liukastama tie kuitenkin johti siihen, että jouduimme siirtymään taksista tien päälle jo noin 13 kilometrin päässä majapaikkanamme toimineesta Pikku-Talaksen laavusta. Kyytimme itse asiassa liukui hieman ojan puolelle ja taksikuski joutui soittamaan ensin maastoauton ja lopulta traktorinkin päästäkseen taas elämässä eteenpäin.

Ajoneuvojen veivatessa kapealla ja liukkaalla tiellä me retkeilijät valmistauduimme pitkään ja pimeään taipaleeseen sateen liukastamaa jäätietä pitkin. Ahkiot pakattiin, sukset säädettiin ja rinkat heitettiin selkään. Olin ounastellut, ettei Talaskankaalla olisi riittävästi lunta miellyttävään hiihtelyyn, ja niinpä olin jättänyt omat sukseni kotiin enkä ottanut puheita ylimääräisistä suksista kuuleviin korviini. Niinpä lompsinkin tämän ensimmäisen illan hehtaarisaappaissani tien pientareella. Vähitellen siirryin porukan kärjille ja tuntien kuluessa etumatkani kasvoi sitä mukaa kuin hämärän metsän kutsu alkoi käydä vastustamattomaksi. Puolen väliin jälkeen karkasinkin omille teilleni ja nautin täysin siemauksin hämärän metsän hiljaisesta hurmiosta.

talaskangas_luontoliitto_pimeahiihtoKuva: Teemu Saloriutta

Omillaan kulkeva kokee kaikenlaista myös hämärällä metsäautotiellä. Metsäkanalinnut rymistelevät lentoon jäljempänä tulevan pääporukan suksien suhinan kuullessaan. Pöllöt harmistuvat yön hämäryyttä pilkkaavasta pienestä valosta. Tuuli humisee tietävänä hämärässä yössä mustina piirtyvien honkien latvassa. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin hiljalleen lirisevä jäätie, jonka ääntelyä ei yön hämäryydessä voi pitää minään muuna kuin lauluna.

Yksinäisen kulkijan hämärään yöhön mahtui toki muitakin mainioita hetkiä. Jossakin kohden tie oli tulvinut ja vesi ryöppysi siis valtoimenaan tien ylitse. Onneksi vettä oli kuitenkin vain puolireiteen saakka eikä sen ylittäminen ollut muuta kuin mitä miellyttävin kokemus. Ja päästiinpä sitä vielä kokemaan eksymisen huumaakin – kääntyminen hämärässäkin hyvin erottuvalta metsäautotieltä metsän siimeksessä kulkevalle polulle ei meinannut löytyä niin millään huvenneesta lumihangesta. Ramppasin aikani tietä ees ja taas ja sitten päätin luottaa retkellämme myöhemminkin päätään nostaneeseen intuitioon ja niinpä sukelsin metsään sopivaksi katsomassani kohdassa. Polku löytyi kuin löytyikin juuri sieltä. Leiripaikkanamme toiminut Pikku-Talaksen laavu ei enää ollut kaukana, ja se löytyikin lopulta varsin helposti, sillä laavulle jo aikaisemmin saapuneiden karpaasien otsavalot vilkkuivat hämärässä metsässä varsin kutsuvasti. Oli samalla sekä nautinnollista että hieman haikeaakin siirtyä metsän hiljaisesta hämäryydestä nuotion valokehään.

Jatkuu…

Sydäntalven kevätretki, osa 2/2: Teräshankia, naavapartoja ja hiljaista pimeyttä

Kaulaeläimiä ja saaristolaiselämää – Jurmon retki 1.-5.11.2013

jurmon_retki_luontoliitto-3

Jurmo on Saaristomeren ulkosaari kolmen tunnin lauttamatkan päässä Pärnäisistä. Eivor-lautta kuljettaa asukkaita ja vierailijoita saarille päivittäin – veloituksetta! Marraskuisena perjantai-iltana, Eivorin saavuttua jätesäkkipimeään Jurmoon virittelimme otsalamput myssyjen päälle ja kynkkäsimme kiemurtelevaa tietä pitkin kohti vuokramökkiämme. Otsalamppujen lisäksi valonlähteinä toimivat vain Utön majakka, loittonevan Eivorin ajovalot ja kaupungin kaukaisuuden kirkastama tähtitaivas. Jurmon tuuli oli ankaran napakka, mutta asiallinen varustautuminen palkittiin jo ensimetreillä ja lämmin mökki tuuditti ryhmämme pehmeään ja lämpimään luxus-uneen.

jurmon_retki_luontoliitto-12

jurmon_retki_luontoliitto-2

Aamuleipä puoliksi huulessa päivä pärähti käyntiin kierroksella saaren poluilla. Aamuaurinko paljasti Jurmon todellisen ulkoasun: karunkaunista kanervikkoa, kivikkoa ja pieni metsä. Jurmon minimännikköön päästessämme vastaan pöllähti hämmentävä karvainen kaulaeläintrio. Haluaisin kutsua lajin edustajaa karvakirahviksi, mutta yleisemmin se tunnetaan nimellä alpakka. Alpakka! Wau! Jurmossa on alpakoita! Alpakat sopivat Jurmoon kuin nenä niemeen ja kieltämättä nostivat Jurmon mystisyyden uudelle runollisuuden tasolle.

jurmon_retki_luontoliitto-1

Jurmo on otollinen osoite myös tiirojen tiirailemiseen. Untuvikkona lintuharrastuksen suhteen oli avartavaa tarkkailla niin lintuja kuin lintuharrastajia. Aikaisemmin melko dikotominen “lokki / ei-lokki” -ymmärrykseni lintujen tunnistamisesta sai reissun seurauksena hedelmällisen pohjarakenteen uusien lajien bongaamiseen. En väitä että tunnistaisin vielä talvipukuisen tundrakurmitsan lennosta, mutta tundrakurmitsan olemassaolon tiedostaminen on jo jotain, eiks ni.

jurmon_retki_luontoliitto-4

“Seittemältä syömään ja kahdeksalta saunaan, se on sellainen ornitologin lauantai.” Mökin tuomat mukavuudet helpottivat ruoanlaittoa ja pöytä koreana saimme yhteisravintona mahtimättöä. Pienenä ruokakokeena toin mukana myös pienen saaristolaislimpun köntyn ja jälleen kerran tulin todistaneeksi itselleni että miljöö ehdottomasti kruunaa aterian.

jurmon_retki_luontoliitto-10

Sunnuntai-aamun hämärässä tokkurainen letkamme könysi Högberget kallioille ihailemaan alkavaa päivää. Aamuauringon valaisema sumuinen Jurmo oli  suorastaan maaginen näky! BBC -dokkaripoppoo olisi saanut aiheesta vaikuttavaa materiaalia, mutta onneksi myös LUPin järkkäripatteri vangitsi hetken häikäisevällä tavalla. Mentaalinen Attenborough kähinäjuonto korvissa suuntasimme saaren länsikärkeen. Pesintäaikaan suljetussa länsikärjessä Jurmon harjurakenteen havaitsee selvästi ja on ainutlaatuinen kokemus astella Itämeren ristiaallokkoon.

jurmon_retki_luontoliitto-8

jurmon_retki_luontoliitto-7

Pitkä viikonloppu Jurmossa loppui harmillisen nopeasti, mutta istutti ajatuksen saaristoelämästä pysyvästi tajuntaani.

Teksti: Jurmo-Pepe
Kuvat: Teemu Saloriutta

Voimaa luonnosta – Siikanevan vaellus 5.-8.12.2013

IMG_9231

Odotan innolla itsenäisyyspäiväviikonloppua, koska silloin retkiryhmä tekee retken ensimmäistä kertaa Siikanevalle, Tampereen lähellä sijaitsevalle suoluonnonsuojelualueelle. Kaverini pudistelevat huvittuneina päätään innokkaille selityksilleni koskemattomasta luonnosta ja hiljaisuudesta, ja äiti ihmettelee, miten aion välttyä hypotermialta ja suohon hukkumiselta.

Tämä on selvästi harrastus, joka herättää muissa kummastelua ja joka ei ihan jokaiselle sovi, ja juuri se tekee tästä kiinnostavan. Monet ajattelevat, että täytyy olla vikaa päässä jos haluaa vapaaehtoisesti lähteä pimeään ja kylmään metsään rämpimään, nukkua pakkasessa, juoda suovettä ja hikoilla monien kilometrien pituisia taivalluksia rinkka selässä. Mutta minä, kuten varmaan muutkin retkiryhmäläiset, miellämme sen ”vian” haluksi etsiä rauhaa, hiljaisuutta ja löytää luonnosta tasapainoa elämään. Mutta selitäpä tämä äidille…

Kun bussi jättää meidät moottoritien varteen, on jo pimeää, ja otsalamppujen turvin lähdemme talsimaan metsään. Juuri ankean harmaasta Helsingistä lähdettyämme pääsemme ihastelemaan valkoista maisemaa: lunta on maassa jo useampi sentti, ja taivaalta leijailee lisää hiutaleita.

Meillä on edessämme muutaman kilometrin patikointi ensimmäiselle leiripaikallemme, ja matkalla pysähdymme täydentämään vesivarastoja karttaan merkityllä järvellä. ”Järvi” näyttää kuitenkin pelkältä kuivuneelta suolta, ja kun kokeilemme rikkoa pintaa kirveellä, epäilyksemme osoittautuu todeksi: lumen alta paljastuu pelkkää jäistä turvetta ja heinää. Kartantekijöitä kiroten haravoimme aluetta laajemmalti, sillä kotoa ottamamme vesimäärä ei riittäisi pitkälle.

Lopulta sinnikkyys palkitaan: kauempaa suolta löydämme kohdan, jossa kirves rikkoo jään ja suonsilmä täyttyy ruskealla vedellä. Tyytyväisinä jatkamme matkaa pullot täytettyinä Jaarikanmaan laavulle.

IMG_9082

Leiripaikassa sytytämme nuotion ja valmistamme illallista. Ilta kuluu nuotion ympärillä rupatellen ja toisiin retkeilijöihin tutustuen. Ensimmäisen yön kolme meistä päättää nukkua teltassa, ja loput avolaavussa.

IMG_9092

Aamulla vasta pääsemme näkemään, millaiseen paikkaan on tultu, sillä illalla leiriin saapuessamme oli pilkkopimeää. Yllätymme, kun huomaamme Siikanevan suon olevan aivan laavupaikan vieressä. Yöllä on satanut lisää lunta; suo lepää valkeana, ja kuuset kumartelevat lumen painosta. Aamupuuhiamme tulee piristämään pikkuinen talitiainen; se pyrähtelee nuotiopaikan ympärillä etsien jotain suuhunpantavaa. Ripottelen näkkileivän murusia lumeen, ja nopeasti myös toinen tintti lentää paikalle. Ne arastelevat tulla ihmisten lähelle, mutta palatessamme illan suussa takaisin leiriin, saamme todistaa murkinan maistuneen.

IMG_9100

Aamupalan jälkeen voimme jättää painavat rinkat leiriin ja lähteä ensimmäiselle päiväretkelle. Kuusten alla risteilee vastasataneen lumen peittämiä polkuja, ja soistuneissa kohdissa kävelijän avuksi on rakennettu pitkospuut. Pian huomaamme, että joku on kipittänyt samaa polkua edellämme: lumessa erottuvat oravan käpälän jäljet. Seuraamme jälkiä ja huomaamme, että orava on kulkenut yllättävän pitkän matkan; se saakin meiltä lempinimen ”vaeltajaorava”. Lumessa näkyy myös pikkuruisia metsämyyrän jälkiä, ja vähän kauempaa löydämme tuoreita hirven jälkiä.

IMG_9110

Kun kävelemme vanhassa metsässä, kohtaamme mielenkiintoisen ilmiön: yhden korkean männyn rungossa näkyy syviä ja pitkiä viiltoja, kuin sitä olisi raavittu. Pidämme mahdollisena, että karhu olisi raapinut puuta sen ollessa vielä nuori, ja naarmut ovat jääneet männyn kaarnaan. Ajatus siitä, että metsässä on ollut karhuja, puistattaa minua. Rauhoitun kuitenkin tiedosta, että näin suuren ihmisjoukon nähtyään karhut todennäköisesti kiertävät meidät kaukaa.

Metsäpolun päättyessä alkaa suo ja pitkospuut. Avarassa, puhtaan valkoisessa suomaisemassa hengitys vapautuu kevyeksi, ja ympäröivä hiljaisuus tyynnyttää mielen. Hetken käveltyämme huomaamme kauempana monilukuisen pikkulintuparven, ja joukkomme lintuasiantuntijat tunnistavat ne urpiaisiksi. Parvi lentää tsirputtaen edestakaisin, kuin niillä olisi kiire johonkin. Tai sitten ne vain pitävät hauskaa.

IMG_9107

IMG_9155

Onnistuneen retken jälkeen palaamme leiriin, syömme päivällistä ja päätämme vielä samana iltana siirtyä seuraavalle laavupaikalle Kirvesjärville. Matka painavien rinkkojen kanssa pimenevässä metsässä on hauska mutta raskas, ja kun vihdoin pääsen laavuun, nukahdan heti kylmenneestä ilmasta huolimatta.

Seuraava päivä kuluu kevyemmin, sillä teemme vain yhden päiväretken valoisaan aikaan. Illalla päivällisen jälkeen osa porukasta lähtee vielä pienelle iltakävelylle, mutta minä päätän jäädä leiriin lepäämään ja venyttelemään rinkan kantamisesta kipeytyneitä lihaksia.

Ennen nukkumaan menoa minulle tulee kuitenkin tarve päästä vielä tutkimaan laavun ympäristöä. Kiertelen pimeässä metsässä otsalampun valo suunnannäyttäjänäni. Kävelen niin kauas leiripaikasta, etten enää kuulee muiden ääniä: tulee aivan hiljaista. Lumiset puut hohtavat sinertävinä, ja pakkasen kirkastamalle taivaalle on noussut kalpea kuu. Tunnelma on salaperäinen ja pysähtynyt.

Pian korviini kantautuu veden kohinaa; kävelen ääntä kohti, ja se voimistuu entisestään. Löydän kuusien alta kirkasvetisen puron, joka on pysynyt sulana virtauksensa ansiosta. Kumarrun valaisemaan vettä otsalampullani; kelmeä valo valaisee puron hiekkapohjan ja virrassa huojuvat vesikasvit. Hetken päästä huomaan, että vesikasvien seassa huojuu myös kaksi kuollutta sammakkoa. Lumoudun absurdista näystä, ja vietän pitkän tovin puron törmällä tuijottaen virtaavaa vettä ja siinä keinuvia sammakonruumiita.

Täytyy kuitenkin myöntää, että iltaseikkailuni jälkeen laavulle palattuani nuotiotuli ja muiden seura tuntuu taas erityisen lämpimältä.

IMG_3632

Ennen retkeä olemme katsoneet sääennusteesta, että retken viimeiseksi, lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi olisi luvattu enemmän pakkasta, ja sunnuntaiksi lämpötila laskisi jopa 20 pakkasasteeseen. Odotamme ”itsariyötä” kauhun ja innon sekaisin tuntein, ja teemme puolitosissamme erilaisia hengissäpysymissuunnitelmia. Loppujen lopuksi ennusteet eivät kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan yöllä on enimmillään vain kahdeksan astetta ja seuraava päiväkin on suhteellisen leuto. Hienojen suunnitelmien ja varustautumisen takia helpotuksen tunteessa on myös hiven pettymystä … Ihan hiukan vain.

Viimeinen retkipäivämme kuluu siinä, kun taitamme noin kymmenen kilometrin matkan Siikanevan bussipysäkille. Päivästä ei kuitenkaan hauskanpitoa puutu: kiivetessämme järven reunalta nousevan korkean kallion laelle, laskemme sen alas liukumäkenä, sillä pudotus on liian jyrkkä laskeuduttavaksi. Yksi kerta ei kuitenkaan riitä, vaan innostun laskemaan mäkeä yhä uudestaan, kunnes voimani eivät enää riitä ylös kiipeämiseen. Varmasti ikimuistoisin mäenlaskuni!

IMG_9238

Olemme huomanneet kartasta, että matkan varrella on luonnon aikaansaama luola, ja päätämme käydä katsomassa sen. Kyseistä luolaa kutsutaan kalliolipaksi: kallio on työntynyt hieman ulos, ja tarjoaa suojan eläimille ja myös meille, retkeilijöille. Pidämme luolan suulla evästauon ja ihmettelemme hetken koivun alapuolella ilmassa leijuvaa lepänoksaa, kunnes huomaamme sen roikkuvan näkymättömän siiman varassa. Kunnon luonnonsuojelijoina leikkaamme siiman irti, etteivät linnut sotkeutuisi siihen.

IMG_3651

Loppumatka taittuu vain parin pysähdyksen keskeyttämänä nopeasti, ja olemme bussipysäkillä hyvissä ajoin. Tuntuu hieman oudolta nähdä ensimmäisiä merkkejä asutuksesta ja sivistyksestä moneen päivään: moottoritiellä hurisevat autot näyttävät kummajaisilta. Maisemanvaihdokseen tottuu kuitenkin nopeasti – varsinkin bussin tarjoamiin mukavuuksiin ja lämpöön.

Talvinen vaellus jää taakse, mutta jättää mieleen rauhaa, lepoa, naurua ja kiitollisuutta. Kun saavun takasin kaupunkiin ja tunnen vielä monta päivää luonnon tuoman kokonaisvaltaisen hyvänolon tunteen, voin vain ihmetellä, miksi kaikki maailman ihmiset eivät etsi onneaan luonnosta.

Teksti: Anna Carlson
Kuvat: Hanna Hyvönen (+ luola- ja tähtitaivaskuvat Teemu Saloriutta)

Hammastunturin erämaassa, osa 2: Nyt on maisemat kohdallaan

Hammastunturi 212Jätämme Rautujärven kuukkelit taaksemme, ja aamupalan jälkeen suuntaamme kulkumme kohti Ahvenjärveä. Merkitsemätön polku seurailee rantoja, matka taittuu aamupäivän viileydessä nopeasti. Talvella järviä halkoo karttaankin merkitty moottorikelkkareitti, joten rannasta löytyvä sulan maan aikaan kuljettava polku ei ole yllätys.

Rannan tuntumassa kulkien pääsee nauttimaan monipuolisista näkymistä: järvimaisemasta, kosteikoista, ruskan kirjomasta metsästä sekä edessä jo siintävistä tuntureista. Kaikki syksyisen Lapin hienoudet yhdellä kertaa!

Ahvenjärven länsipuolella lähdemme seuraamaan moottorikelkkauraa, joka veisi meitä useita kilometrejä juuri oikeaan suuntaan. Vaikka paikoittain yli metrin levyinen kelkkaura vähän rikkookin erämaatunnelmaa, on välillä rentouttavaa vain antaa jalkojen viedä eteenpäin – ilman, että täytyy samalla keskittyä suunnistamaan.

Hammastunturi 229

Kosteikkoa Ahvenjärven ja Rautujärven välissä. Polku kiertää kosteikon ja kulkeminen on helppoa.

Heittelyjänkän kohdalla käännymme pois moottorikelkkareitiltä Aittajärven suuntaan. Tasaisen uran jälkeen juolukoiden ja mustikoiden muodostama varvikko sekä seassa kasvavat suopursut ovat hieman vaikeampaa kulkumaastoa. Rämpimiseksi tätä ei vielä voi millään kutsua, mutta silti tuntuu taas luonnon tarjoamalta palkinnolta, kun pieni poluntapainen johdattaa meidät hetkeksi sammaloituneiden kivien ja haaparouskujen keskelle keltalehtiseen tunturikoivikkoon.

Kulkiessamme Aittamoroston luoteisrinnettä koivikko vaihtuu valoisaksi männiköksi, ja aurinkokin näyttäytyy tänään ensimmäistä kertaa oikein kunnolla. Lämmitystehoa löytyy vielä näin syyskuun ensimmäisinä päivinäkin. Samassa näemme oikealla rinteen alla kimmeltävää vettä ja houkuttelevan hiekkarannan, vain muutaman kymmenen metrin päässä! Sinne siis, Hammastunturin tupakin on jo ihan lähellä, eikä meillä ole muutenkaan kiire mihinkään.

Hammastunturi 291Hiekkarannan suojaisassa poukamassa aurinko lämmittää lähes kesäisen lämpimästi, yksi meistä käy virkistäytymässä vedessä. Vaikka muut retkeläiset jättävät uimisen väliin, Aittajärvi tarjoaa meille vielä jotakin: kalasääski esittää tyypillistä pyyntilentoaan lekutellen veden yllä, syöksyen sitten saaliin perässä veteen.

Hammastunturi 308Rannalta näemme, kun etelässä Hammastunturin rinteitä vasten liitelee jotakin. Kiikaroidessamme sen suuntaan huomaamme myös vaeltajan nousemassa ylös rinnettä. Edellisten yöpymispaikkojemme vieraskirjoista olemme lukeneet, että yhden päivän meistä edellä kulkee retkeläinen Hämeenlinnasta. Tuvilla emme ole muita tavanneet, mutta mikähän on tilanne Hammastunturin tuvalla?

Hammastunturi, Pänniordo

Seurailemme Aittajärven rantaa ja kosteikon reunaa etelään. Purot ovat kuivuneet lähes olemattomiin, leveämmästä Hammasojastakin löytyy ylityspaikka ilman suurempaa etsimistä. Juuri kun olemme valinneet enemmän etelään vievän polun, näemme rakennuksen puiden lomasta. Olemme löytäneet oikean tuvan, oven päällä lukee Hammastunturi Pänniordo. Edellämme kulkeva retkeilijäkin on jo lähtenyt jatkamaan matkaansa.

Hammastunturi 318Tupa on vaeltajan silmin hyvässä kunnossa: katto on olemassa ja seinät ovat pystyssä. Vieraskirjassa tosin varoitellaan koiran kokoisista sopuleista, mutta onneksi tälle vuodelle ei ole osunut sopulivaellusta.

Hammastunturin autiotupa ei kuulu Metsähallituksen huoltamiin tupiin, ja tuvan kunnosta luetut ennakkotiedot saivatkin pelkäämään pahinta ja toivomaan parasta. Vaikka tupa täyttää kaikki kriteerit seuraavien kahden yön yöpymispaikkana, osa porukasta jättää rinkat tuvalle ja lähtee etsimään karttaan merkittyä toista tupaa. Rautujärven vieraskirjasta olemme lukeneet ylistäviä kommentteja ”siitä toisesta Hammastunturin tuvasta”, joten mielenkiinnolla lähdemme tarkistamaan mistä on kyse.

Hammastunturi 327Kartalla matka näyttää helposti vartissa kuljettavalta iltalenkiltä, metsä on helppokulkuista kangasta eikä rinkkakaan paina selässä. Mysteerituvan ja meidän välissä on kuitenkin yksi este: leveä, syvä ja paikoitellen näkyvästi voimakasvirtauksinen Kuivakkojoki.

Nimestään huolimatta Kuivakkojoessa riittää vettä enemmän kuin missään aikaisemmin ylittämissämme. Joen ylityspaikkaa etsiessä kuluu tovi jos toinenkin, mutta se ei meitä varsinaisesti haittaa. Rantapenkan oranssinhehkuiset heinämättäät ja ruskan väreissä loistavat koivut tarjoavat sellaista väriterapiaa, jota ei osannut kaupungissa kuvitella.

Hammastunturi 333

”Mistäs mennään yli?” Palaveri Kuivakkojoella.

Hammastunturi 352

Joen yli päästyämme löydämme tuvan, joka on kuitenkin epäonneksemme lukittu poromiesten kämppä. Onneksi tuvan seinustalta löytyy sentään kolme suurta herkkutattia. Koska sienikori tai ämpäri eivät varsinaisesti kuulu yli viikon mittaisen Lapin vaelluksen perusvarustukseen, täytyy matkan varrelta poimittujen sienten kuljettamiseen käyttää saatavilla olevia ratkaisuja. Herkkutattien kuljetukseen sopii hyvin kameralaukun sadesuoja.

Hammastunturi 340

Kämppä oli lukittu. Taustalla näkyy Hammastunturi.

Palaamme Hammastunturin tuvalle kertomaan uutisemme lopulle porukasta. Herkkutateista riittää kaikkien päivälliskeitoksiin.

Hammastunturin huiputus

Ennen vaellusharrastuksen aloittamista sana huiputus oli minulle lähinnä synonyymi harhaanjohtamiselle. Erityisesti Lapin kohteista puhuttaessa huiputus tarkoittaa retkeilyslangista käännettynä yksinkertaisesti tunturin huipulle nousemista. Kaikki huiputuksista kertoilevat eivät siis ole epärehellisiä retkeilijöitä, selvisi sitten tämäkin.

Hammastunturi 376Aamu on puolipilvinen, mutta tilanne voi muuttua hetkessä parempaan tai huonompaan. Päätämme kuitenkin ottaa riskin ja vietämme tuvalla koko aamupäivän, syöden sekä aamiaisen että lounaan. Vietämme vaelluksen välipäivää ja suuntanamme on Hammastunturin korkein huippu (533,7 mmpy). Ilman rinkkoja taivaltaminen on toki kevyempää, mutta tunturille nouseminen kuluttaa silti energiaa. Raikasta vettä saamme tunturin rinnettä alas pulppuavasta purosta, jota reunustavilla kivillä kasvaa kauniita vaaleanvihreitä sammalia.

Hammastunturi 379Hammastunturi 384Hammastunturi 386Jään joukkomme viimeiseksi nauttimaan maisemista omassa rauhassa. Pysähdyn vähän väliä katsomaan taakseni ja ottamaan kuvia, vaikka eihän tällaista näkymää voi saada täydellisesti vangittua. Hammastunturi on koettava itse.

Hammastunturi 406

Huipun koillisrinteessä, louhikon keskellä on lähes suorakaiteen muotoinen lampare!

Hammastunturi 392Tuuli puhaltaa sumua tunturin rinnettä alas, auringon lämpö vaihtuu kosteaan kylmyyteen. Huippu ei ole kaukana, mutta mielessä käväisee masentava ajatus. Näemmekö sittenkään huipulta avautuvia maisemia, jos sumu peittää kaiken alleen juuri kriittisellä hetkellä?

Ensimmäistä Lapin vaellustaan tekevän silmin sumussakin on jotain kiehtovaa. Tunturin rinteen karussa maisemassa ilahduttavat myös pienet kasvien muodostamat väripilkut: purppuran ja violetin sävyiset riekonmarjan lehdet sekä vaaleanpunaiset kurjenkanervan kukat.

Huipulla pilvet väistyvät kuin tilauksesta ja ympärillemme joka suuntaan avautuvat mielettömät näkymät! Yllemme jääneet ohuet hattarat langettavat muuntuvia varjoja huippujen välisiin laaksoihin, sininen taivas heijastuu niitä halkovista lammista.

Hammastunturi 410

Hammastunturi 420

”Joo, joo, oon ihan kunnossa.” Suurimmassa osassa Hammastunturin erämaata ei ole kenttää, tämä tiedoksi kotijoukoille. Tunturin huippu oli ainoita paikkoja, joista puhelu onnistui.

Hammastunturi 445Kiikaroimme Aittajärven suuntaan, eilinen hiekkaranta näkyy tunturin rinteestä hyvin. Kaksi joukkomme viimeisenä kulkevaa pääsevät näkemään myös kiirunoita, joista yksi istuu kuvattavanakin hyvän aikaa.

Hammastunturi 450Hammastunturi 456Hammastunturi 461Itseltäni jäivät kiirunat tällä kertaa näkemättä, mutta näissä maisemissa sekään ei harmita. Parempaa päivää huiputukselle emme olisi voineet toivoa!

Jatkuu…

Teksti ja kuvat: Sonja Martikainen

Havaintoja hiljaisuudesta – Porkkalanniemen telttaretki 20.–22.9.2013

Kuuden hengen porukallamme on perjantai-iltapäivänä lähtö Porkkalaan. Matkalla bussissa yritämme bongata pelloilta hirviä ja peuroja, sillä alueella on nähty niitä usein. Osa ryhmästä näkeekin peuran vilaukselta metsän reunassa.

Bussi jättää meidät parkkipaikalle, mistä on viiden kilometrin kävelymatka yöpymispaikalle. Painavien rinkkojen kanssa matka tuntuu raskaalta – iloksemme kohdallemme pysähtyy auto, ja sieltä tuleva nainen kehottaa meitä nostamaan kantamuksemme autoon ja hyppäämään kyytiin. Olemme juuri tyytyväisinä tunkemassa rinkkoja takapenkille, kun selviää, ettemme olekaan se ryhmä joka on menossa Rönnskärin majakalle. Nainen nauraa ja pahoittelee väärinkäsitystä, ja me vedämme hieman noloina rinkkamme autosta ja jatkamme suosiolla matkaamme jalan.

Loppujen lopuksi olemme iloisia siitä että saimme kävellä, sillä syksyinen metsä on kaunis ja matkalla ehtii tunnistaa joukon lintuja ja löytää jopa kantarelleja.

20130920_1917-46_003

Auringon laskiessa saavumme leiripaikkaamme Pampskatanin niemeen. Aiemmilla Porkkalan retkillä on yövytty keittokatoksen kupeessa, mutta tänä vuonna päätämme pystyttää telttamme vähän kauemmaksi niemeen – lähemmäs meren rantaa. Osa porukasta lähtee heti kiikareiden ja kameroiden kanssa tutkimaan niemen kärkeä, mutta minä käyn ensin uimassa. Syyskuisen ilman kirpeys on jo viilentänyt meren, mutta raikas vesi virkistää patikoinnin jälkeen.

Niemen kärjessä korkealla kalliolla on näköalapaikka, jonne on tuotu pöytä ja penkit, ja josta avautuu huikea näkymä merelle. Katselemme maisemia hetken; oranssinhehkuinen täysikuu alkaa nousta taivaanrannasta. Se heijastuu lähes peilityyneen mereen.       

20130920_2008-12_023 

Auringon laskettua alkaa tulla hämärä. Yllätykseksemme tyyni ja suhteellisen lämmin ilta tuo kiusaksemme hyttysiä, vaikka syksy on jo pitkällä. Telttakankaan läpi itikat eivät onneksi pääse inisemään – voimme rauhassa nukahtaa meren unettavaan kohinaan.

20130920_2200-45_040

*

20130921_0650-43_008Seuraavana aamuna heräämme varhain ennen auringon nousua. Mereltä nouseva sumu on kietonut koko niemen valkeaan verhoon; taivas juuri ja juuri erottuu merestä. Vielä hieman unenpöpperöisinä kokoamme aamiaiskamppeet ja suuntaamme näköalapaikalle syömään.

Kuu ei ole vielä ehtinyt laskea, vaan se mollottaa kalpeana haalean siniseltä taivaalta. Seitsemän aikaan aurinko nousee sumusta – se värjää kostean ilman purppuranvärisellä valolla.

Keitämme aamupuuroa ja seuraamme samalla kiikareiden ja kaukoputkien avulla muuttavia lintuja. Ajoittain näkyvyys on sumun takia huono, mutta välillä taivas selkiytyy hieman ja pääsemme näkemään luodoilla istuskelevia pingviineitä muistuttavia merimetsoja, haahkanaaraita, monia erilaisia lokkeja sekä silkkiuikkuja. Myös noin kymmenen valkeana hohtavaa kyhmyjoutsenta lipuu pareittain kauempana merellä.

20130921_0744-39_088

Parin tunnin jälkeen valmistamme lounasta ja lepäämme hieman, ennen kuin lähdemme päivän varsinaiselle retkelle tutustumaan niemen ulkopuolella oleviin metsiin ja kalliorantoihin. Metsä on vanhaa sekametsää – jotkut lehtipuut alkavat jo punastella ruskan väreissä. Kaikkialla on aivan hiljaista; vain käpytikan taukoamaton naputus säestää tuulen huminaa puissa.

20130921_1332-27_254

Matkan aikana aamuinen sumu alkaa väistyä, aurinko tulee esiin ja pilvipeite paljastaa kirkkaan sinisen syystaivaan. Poikkeamme metsäpolulta rantaan, jossa valossa kimaltava meri kohisee jylhiin kallioihin. Aurinko lämmittää kasvoja ja tuuli tuivertaa hiukset silmille. Kun nostamme katseemme taivaalle, näemme valtavan merikotkan liitelevän korkealla. Tuulihaukat leikittelevät ilmavirroissa.

20130921_1445-46_270

Kuusihenkinen porukkamme saa vielä seitsemännen retkeilijän, kun yksi retkiryhmäläinen soittaa olevansa tulossa telttailemaan yhdeksi yöksi Porkkalaan. Menemme häntä vastaan virkistysalueen parkkipaikalle, ja jatkamme yhdessä kaivon kautta takaisin leiripaikallemme.

Illalla päivällisen jälkeen puolipilvinen taivas lupailee upeaa auringon laskua. Seikkailen itsekseni niemen kalliolla, kun näen kuinka laskeva aurinko värjää koko läntisen taivaan kuparinväriseksi. Kiirehdin näköalapaikalle, missä muutkin ovat jo ihastelemassa taivasta. Samaan aikaan alkaa sataa, ja auringon valo ja sadepisarat saavat aikaan koko niemen ylle ulottuvan hehkuvan sateenkaaren. Kaaren yläpuolella kulkee vielä toinen, hieman himmeämpi valonauha.

20130921_1918-59_386

Seison näköalapaikalla ja seuraan koko auringon matkan aina siihen asti, kunnes se sukeltaa kullan ja punaisen säkenöivänä mereen.

20130921_1929-51_428

Heti auringon laskettua tiheä hämärä näyttää nousevan maasta ja kalpeat syystähdet syttyvät taivaalle yksi toisensa jälkeen. Siirrymme näköalapaikalta niemen kaakkoispuolelle nähdäksemme joko Kuukin olisi jo kuvauskunnossa, mutta taivas on sen verran pilvessä, ettei sitä vielä näy. Turhaan odotimme kuuta nousevaa.

Kaikin puolin onnistuneen päivän kruunaavat iltanuotio ja omatekoisella pannulla paistetut räiskäleet. Valosaasteettomalla taivaalla tuikkii miljoonia tähtiä, ja tuulen ajaessa pilvet pois myös kuu näyttäytyy meille hopeisessa loistossaan. Vietämme illan raukeassa tunnelmassa kuunnellen yön ääniä, tuulen ja meren kohinaa sekä hepokattien siritystä.

20130921_2038-55_457

20130921_2049-37_495

20130921_2156-06_522

Päivän havainnot:
–         n. klo 7.30: Pampskatanin kellonsoittaja, Homo sapiens, uros, talvipukuinen, liikkuu parvessa. Erityishuomio: kumara selkä.
–         klo 10: Ruotsin laiva, Laivamus maximus, sukupuoli määrittelemätön, esiintyvyys tasaista, vaeltava
–         n. klo 23–9: Pressun alla nukkuva erämies, Homo sapiens, uros, esiintyvyys runsasta
–         klo 21 jälkeen illalla: Lehtohepokatti, Tettigonia viridissima, naaras. Erityistä: uhkarohkea yksilö, joka ei suutu pienestä leikinlaskusta.

*

20130922_0747-23_046

Viimeinen päivämme on sunnuntai, aurinkoinen ja tuulinen päivä. Heräämme taas aikaisin aamulla näköalapaikalle, ja pääsemme seuraamaan lähietäisyydeltä närhi- ja vihervarpusparvien muuttoa sekä uuttukyyhkyjen muuttopuuhia metsän rajassa. Varpus- ja hiirihaukkoja liitelee korkealla.

20130922_0749-03_057

20130922_0809-22_070

Aamuvakion jälkeen hajaannumme vielä viimeisen kerran tutkimaan niemen ympäristöä. Minä käyn uimassa tuulen suojaisesta poukamasta ja nautin vielä melkein kesäisestä ilmasta.

20130922_0957-11_111

Parin päivän aikana meri ja kalliot ovat tulleet jo niin tutuiksi, että ajatus takaisin kaupunkiin lähtemisestä tuntuu haikealta. Retken aikana ehdimme kokea ja nähdä paljon aina mielenkiintoisista perhosentoukista ja kovakuoriaisista dramaattisen kauniiseen auringonlaskuun. Mutta vaikka yksi retki onkin lopuillaan, niin aina tulee uusi tilaisuus pysähtyä luontoon kokemaan, näkemään ja kuuntelemaan hiljaisuuden tuhansia ääniä.

Täällä on harmaata.
Sumuista ja harmaata.
Varhain aamulla
kalpea kuu hohti taivaalla;
niemen ympärillä
meri kohisi huokaillen.

Ja täällä on hiljaista.
Rauhallista ja hiljaista.
Hengitän kosteaa meri-ilmaa
keuhkoni täyteen;
harmaahaikara nousee
kaislikosta lentoon.

Teksti: Anna Carlson
Kuvat: Teemu Saloriutta

Hammastunturin erämaassa, osa 1: Onnentuojat

Yöjunan kolinassa ei ole saanut nukuttua, ja vielä olisi muutaman tunnin matka linja-autolla Rovaniemeltä Ivaloon. Meitä on viisi ja olemme matkalla kohti Hammastunturin erämaa-aluetta Inarin eteläpuolella. Minulle syksyinen reissu on ensimmäinen Lapin vaellus ja samalla kaikista tähänastisista vaelluksistani pisin. Mieli on jännitystä ja odotuksia täynnä. Lähes kahden kuukauden ajan olen katsellut karttoja ja suunnitellut reittiä halki tunturipaljakan ja yli purojen – pystymättä täysin kuvittelemaan miltä perillä näyttää.

Hammastunturi 009

Ivalossa tuemme paikallista ravintolaa syömällä melko tyyriin lounaan. Ravintolakäynti kuuluu usein vaelluksen paluupäivään, mutta ensimmäisenäkin päivänä siitä on suoranaista hyötyä: yksi retkiateria vähemmän kannettavaa.

Tilaustaksi saapuu sovittuun paikkaan ja nostamme rinkat kyytiin. Matka ei ole autokyydillä pitkä, noin 18 kilometriä, mutta jalkaisin emme pääsisi saman päivän puolella perille ensimmäiseen yöpymispaikkaamme, Kirakkajokisuulle. Taksi jättää porukkamme Matala Harrijärven pohjoispuolelle, josta on talsittava jalan vielä kuutisen kilometriä.

Hammastunturi 023

Nummitatit ja onnellinen sienestäjä.

Matkanteko on nopeaa metsäautotietä seuraten. Painavan rinkan kanssa kivisen tien tallaaminen voisi käydä tylsäksikin, mutta onneksemme metsä on täynnä sormenpään kokoisia puolukoita ja mehukkaita variksenmarjoja! Lisäksi näyttää siltä, että sieniäkin on varsin runsaasti retkiruokia täydentämään. Lappi on yllättäen oikea sieniharrastajan paratiisi! Pidämme levähdystauon reitillemme osuvan lammen rannalla, ja saamme samalla kerättyä nummitatteja iltaruokaa varten.

Lapissa yleinen pohjanvariksenmarja tuottaa enemmän marjoja kuin eteläinen alalaji.

Lapissa yleinen pohjanvariksenmarja tuottaa enemmän marjoja kuin eteläinen alalaji.

Jatkamme matkaa kohti määränpäätä. Yhtäkkiä näemme valkean hahmon liikkuvan metsässä jonkin matkaa tiestä. Pysähdymme odottamaan, josko hahmo näyttäytyisi meille paremmin, eikä meidän kovin kauaa tarvitsekaan odottaa: tien yli jolkottaa valkoinen poro, valkoisen vasansa kanssa. Erään vanhan uskomuksen mukaan valkoisen naarasporon näkeminen tuo onnea. Olipa uskomuksissa perää tai ei, kohtaaminen jää mieleen.

Seuraamamme metsäautotie päättyy ja kivikkoisen joen uoman kohdalla otamme suunnan Kirakkajoen tuvalle, matkaa ei ole pitkästi. Tien ja metsän rajassa näemme tilhiparven ja lapintiaisia, käpytikkakin koputtelee lähellä.

Hammastunturi 260

Saavumme perille hyvissä ajoin alkuillasta. Vuokratuvassa on asukkaita, rannassa moottorivene. Kirakkajoella ei ole avointa autiotupaa, joten olemme joka tapauksessa varautuneet yöpymään teltoissa. Valmistamme päivällistä rannan tuntumassa, edessämme avautuu näkymä Rahajärvelle.

Vuokratuvan asukkaat, kaksi kalastajaa, tulevat kertomaan, että sauna on lämmin ja saisimme käydä saunomaan vaikka heti! Mikäpä siinä, eihän tällaisesta tarjouksesta voi kieltäytyä. Johan tässä on vuorokausi kulunut kotoa lähdöstä.

Kuumat löylyt, kynttilävalaistus ja vieressä kuohuva koski kruunaavat ensimmäisen retkipäivän. Saunan jälkeen istun hetken hiljaa Rahajärven rannassa. Rauhoittava kosken pauhu kuuluu takanani, hiillokseksi hiipuva nuotio rätisee vaimeasti, kun taivas pudottaa muutaman pisaran. Yö alkaa laskeutua Kirakkajoelle.

Alkavan maaruskan väriloistoa

Junassa huonosti nukuttu yö ja kosken kohina ovat tehneet tehtävänsä: kaikki ovat saaneet nukuttua. Aamupalan jälkeen jää hetki aikaa tutkia alueen rakennuksia. Vanha Alpiini-erakon kelokämppä on lukittu, katto on aika huonossa kunnossa. Vuokratuvan lisäksi pihapiirissä on illalla testaamamme sauna sekä vanhempi, jo käytöstä poistettu savusauna.

Telttaa kootessani kuulen läheltä omituisia naukaisuja. Ennen kuin ehdin yhdistää ääntä mihinkään aiemmin kuulemaani, kuukkeli lentää telttapaikan ylitse ja jää katselemaan touhujamme männyn latvaan. Että voikin niin pieni asia kuin kuukkelin näkeminen piristää harmaata aamua.

Hammastunturi 104

Seurailemme Kirakkajoen rantaa metsän puolella kulkien. Aurinko pilkahtaa välillä puiden lomasta, ja metsän suojassa on muutenkin jopa yllättävän lämmintä. Maasto on helppokulkuista, ainoastaan sienestys hidastaa matkantekoa. Olemme katsoneet kartasta sopivaa lounaspaikkaa, ja sellainen näyttäisikin olevan Jakujärven Pitkäjärven rannalla. Lounaspaikan läheisyydessä ylitämme kosteikon ja löydämme sen reunalta oivallisen kosteikkovahveropaikan! Kangaskassi täyttyy lähes puolilleen, sienistä saa hyvän lisän lounasnuudeleihin.

Hammastunturi 083

Lounaan jälkeen jatkamme matkaa yli toisenkin kosteikon ja saavumme yhdelle kivikkoisimmista pätkistä. Kalteva maasto yhdistettynä jalan alla arvaamattomasti käyttäytyviin kiviin ei ole helpointa kulkea. Selkeästi muusta reitistä erottuvalla avokallioisella osuudella ainakin tiedämme tarkalleen missä olemme, ja nousun jälkeen voimme palkita itsemme – suklaalla.

Hammastunturi 106

Toisen pidemmän tauon vietämme kohtalokkaankuuloisella paikalla, Jäneksenampumalammella. Rannan rahkasammalmättäät ja heinät ovat saaneet hienoja keltaisen, oranssin ja punaisen sävyjä.

Hammastunturi 131

Hieman ennen Rautujärven tuvalle saapumista säikäytämme lentoon kaksi metsäkanalintua. Ehdin nähdä toisesta vilauksen – koosta ja värityksestä päätellen rytinällä pakoon lähteneet linnut saattoivat olla metsonaaraita. Ryhmämme hyväksyy lähes yksimielisesti tämän yhteisen arvauksen.

Tuvan takaa avautuva näkymä on upea palkinto päivän taipaleesta. Lähes peilityyni järvi, jonka rannat voi nähdä jokaiseen ilmansuuntaan. Kaksi rohkeinta uskaltautuu veteen asti, itse olen tyytyväinen edellisen illan saunomiseen. Kylmä vesi ei houkuttele.

Hammastunturi 152Rautujärven rannassa sijaitsee viihtyisä ja melko tilava päivätupa. Yöpymispaikka löytyy helposti neljälle: tuvassa on kaksi laveria, kahdelle on tyytyminen lattiapaikkaan. Yksi porukastamme valitsee teltan. Tupa lämpiää kamiinalla tehokkaasti, ja talvella tämä olisikin varsin mukava paikka yöpyä. Lämpimässä makuupussissa ei näillä keleillä ole todellakaan kylmä.

Aamuinen kohtaaminen

Hammastunturi 171Herään aikaisin ennen muita, olo untuvamakuupussissa on alkanut käydä tukalaksi. Raitis ulkoilma houkuttelee, vaikka maisema ikkunan takana näyttääkin harmaalta. Sumu on kietonut järven ja vastarannalla siintävät huiput kylmänkosteaan viittaansa.

Olen juuri aikeissa laittaa vettä kiehumaan aamupalaa varten, kun huomaan liikettä männyissä nuotiopaikan ympärillä. Kuukkeli uskaltautuu vain parin metrin päähän tarkkailemaan aamupuuhiani ja hetken päästä toinen liittyy seuraan. Ja vielä kolmas!

Uteliasta ja pelotonta kuukkelia on pidetty onnenlintuna, ja onpa sen kohtaamisen väitetty vaikuttavan metsänkävijän kohtaloonkin.

Istun vielä hetken kuunnellen hiljaisuutta Rautujärven koleassa aamussa, ja lähden sitten hakemaan tuvalta aamupalatarvikkeita. Tunnin hereillä olo on karistanut unihiekat silmistäni, muidenkin olisi jo aika herätä. Tuvan ovi aukeaa narahtaen, ja kaikki heräävät viimeistään siihen, kun hihkaisen innostuneena: KUUKKELEITA!

Hammastunturi 218

Jatkuu…

Teksti ja kuvat: Sonja Martikainen

Hammastunturin erämaassa, osa 2: Nyt on maisemat kohdallaan

Luonnonharrastus- ja valokuvauskurssin satoa

Bengtsårin leirisaarella järjestettiin 26.-28.7. perinteinen nuorten luonnonharrastuskurssi, jonka teemana tänä vuonna oli luontokuvaus. Kurssilaiset pääsivätkin tähtäilemään kameralla mitä moninaisimpia kohteita nousevasta Kuusta sudenkorentoihin ja sumuisiin aamumaisemiin.

20130726_2046-26_045
Okatytönkorento poseeraa.

20130726_2258-40_058Kuu nousee hämärtyvässä illassa saaristomaiseman ylle.

20130727_1115-53_058Punasyyskorentoa Leicalla naamaan.

 

20130727_1321-47_096Haarapääskynuorukainen istuskelee saaren päätalolla.

20130727_1504-23_124
Hietaheinäperhonen, karujen kalliorantojen asukki.

20130727_2152-59_153
Auringonlaskua kuvaamassa.

20130727_2202-19_168Iltapilviä auringonlaskun jälkimainingeissa.

20130728_0521-31_020
Varhaisen aamun kuvaajat.

20130728_0649-19_093Aamukaste paljastaa hämähäkkien mahdin.

20130728_0932-24_153
Sumuisen meren melojat.

20130728_1334-40_275
Savukaapuyökkösen toukka studio-oloissa kuvattuna: taustakankaana musta paita.

Kuvat: Teemu Saloriutta

Vaelluskurssin kuulumisia, 6. päivä: Haikeina kohti kaupunkia

1. päivä: Kohti metsän salaisuuksia
2. päivä: Joen ylitys ja suokävelyn ihanuus
3. päivä: Välipäivä Iso Ruokejärvellä
4. päivä: Hetkessä elämisen oivalluksia
5. päivä: Sateen taika

Vaelluskurssi2013_pokkari 277Heräsimme harmaaseen aamuun ja herättelimme muunkin leirin. Muutamalla oli vatsanväänteitä ja porukassa vallitsi yleinen voipuneisuus. Kenties tieto vaelluksen päättymisestä sai lihakset ja mielen koomautumaan jo ennen aikojaan. Tänään täytyisi silti kävellä vähän reilut 10 km Ruoveden keskustaan.

Pääsimme lähtemään ensimmäistä kertaa lähes aikataulun mukaisesti. Tallustelimme Pirkan taivalta vähäsen matkaa takaisin päin ja käännyimme risteyksestä itään, kohti Ruovettä. Painoimme letkana hanhenmarssia polkua pitkin ja pysähdyimme kunnolla vasta Ruokkeenharjun tilalla, missä kohtasimme ystävällisiä lampaita.

Vaelluskurssi2013_pokkari 294Paijailtuamme niitä aikamme vaihdoimme vetäjää ja päätimme ottaa oikopolun pohjoisempana kulkevalle autotielle.

Kävelimme, juoksimme ja hyppelimme, kukin valintansa mukaan, jutellen ja laulaen Kotavuoren mäelle saakka, jossa siirryimme vielä viimeistä kertaa Pirkan taipaleen vietäväksi.

Maistelimme metsän herkkuja ja haistelimme sen tuoksuja maisemien vaihdellessa hiekkatiestä heinikossa kulkevaan polkuun ja kosteasta kuusimetsästä paahteiselle mäntykankaalle. Aurinkokin palasi lämmittämään mieltä ja takaraivoa. Lopulta olimme jopa etuajassa arvioidusta saapumisajasta Ruovedelle – vai olikos se ”Rovaniemelle”…

Vaelluskurssi2013_pokkari 311

Vaikka metsässä on ihanaa, on myös kiva palata takaisin rakennettuun ympäristöön, jossa voi taas arvostaa fasiliteetteja ja palveluita ihan eri tavalla. Lounastimme Popo-pubissa linja-autoaseman vieressä ylityöllistäen pubin yksinäistä työntekijää. Osalla ateria myöhästyikin sen verran, että lähti mukaan linja-autoon. Autossa ei kovin monella enää riittänyt energiat ja kotimatka sujui uneliaasti.

Siri ja Anna rentoutumassa suolla.

Siri ja Anna rentoutumassa suolla.

Vaelluskurssi on niin kurssilaisille kuin vetäjilleenkin ainutlaatuinen kokemus eikä yksikään retki luontoon ole samanlainen kuin toinen. Elämään kuuluvat niin onnistumiset kuin vastoinkäymiset, positiiviset ja negatiiviset tunteet. Vaellus metsäisessä erämaassa teiden ulottumattomissa tarjoaa molempia uudessa ympäristössä.

Vaeltamisessa on jotain alkukantaista, joka saa ihmisen lähtemään ja etsimään mahdollisimman koskemattomia alueita, elämän syntyperiä. Vain täällä ihminen voi todella löytää itsensä, mitä hän todella on.

Leiriin oli vielä matkaa, mutta aina on aikaa istua katsomaan auringonlaskua.

Leiriin oli tuona iltana vielä matkaa, mutta aina on aikaa istua katsomaan auringonlaskua.

 

 

Suomi on rikas maa, nimenomaan siksi, että meillä on mahdollisuus lähteä luontoon rauhoittumaan lähellä omaa kotia. Muistetaan arvostaa ja toteuttaa jokamiehenoikeuksia ja huolehtia, että kaunis luontomme säilyy ja että tulevaisuudessakin meillä on mahdollisuus lähteä etsimään tätä elämän alkulähdettä.

Kurssin vetäjät Sini ja Sonja toivottavat kaikille hyviä ja turvallisia vaelluksia sekä kaikenkarvaisia kokemuksia – positiivisia ja negatiivisia, ne ovat loppupeleissä yhtä arvokkaita.

Teksti: Sini Malminiemi

Kuvat: Sonja Martikainen

Vaelluskurssin kuulumisia, 5. päivä: Sateen taika

1. päivä: Kohti metsän salaisuuksia
2. päivä: Joen ylitys ja suokävelyn ihanuus
3. päivä: Välipäivä Iso Ruokejärvellä
4. päivä: Hetkessä elämisen oivalluksia

Vaelluskurssi2013_pokkari 209Taivas nyyhki viimeisen kokonaisen retkipäivän alkajaisiksi, heräsin siis hentoon sateeseen ja harmauteen. Nihkeyden lisäksi se tuntui jotenkin lohdullisesta. Seuraava yö olisi viimeinen, jonka saisin metsän huomassa huokailla, ikävä kouraisi palan päivästäni.

VK2013 652

Essi ja Tomi Karhukosken laavulla ensimmäisenä aamuna.

Toinen pala taittui, kun aistin leirin henkeä, porukastamme kaksi lähtisivät tänään lounaan jälkeen muuttamaan Helsingissä kotiaan.

Eikä mitkä tahansa kaksi, vaan elämää pulppuava pariskunta, osa porukkaamme.

Heidän lähteminen muistutti myös elävästi kaikesta kaupungissa, niin taittui kolmas pala. Hiljainen joukkomme lähti vaelluksen pisimmälle matkalle leiristä, johon monikaan ei ollut saanut syvempää tuntumaa, niin paljon oli jo koettu.  Ei ihmisparka kestä elää ihan sata lasissa 24/7 viidettä päivää putkeen, nähtävästi.

Taaksepäin katsoessaan on ilo huomata minkä lisäarvon suruisan tunnelman tunnit toivat. Vaihtelu näissäkin asioissa avarsi mukavasti taas maailmaa.VK2013 975

Vaelluskurssi2013_pokkari 229Elon sykli muutti tuon päivän aikana muotoaan ensin aarniometsän taioissa ja sen jälkeen lounaalla. Aarniometsä sai eloa auringonsilloista ja kuopuksiemme suunnittelemasta ja esittämästä huikeasta Eräjorma-laulusta.  Siinä se oli, tunnelmat tiivistettynä hauskasti melodioihin… meidän laulumme!

ERÄJORMALAULU

san. Anna Carlson, Siri Joskitt, Laura Tuovinen, säv. Vladimir Shainskiy (Minä soitan harmonikkaa)

Eräjormana kuljen
ja mä vetoketjun suljen,
ettei sisään sada takin kaulukseen.
Eihän tietää voi ryhmä,
miksi märkänä kuljen,
kun en omista Gore-Tex-takkia.

(kert.) Minä keitän Pirkka-pastaa,
vetäjät on kummissaan.
Niillon pelkkää gourmét-ruokaa:
lettuja ja hodareita.

Eräjormana kuljen
ja mä ahvenia nyljen,
jotka kalastin kävelysauvalla.
Eihän tietää voi ryhmä,
miksi laastareita laitan,
kun mä taas rakon jalkaani sain.

(kert.)

Eräjormana kuljen,
tuskissani karttaa luen,
kun en tajua sitä ollenkaan.
Eihän tietää voi ryhmä,
miksi metsässä mä eksyn,
kun mun kompassini tippui jorpakkoon.

(kert.)

Eräjormana kuljen
ja mä kehnäsienen tunnen
enkä sekoittanut sitä seitikkiin.
Eihän uskoa voi äiti,
kun mä kotonani kerron,
etten syönyt kärpässientä ollenkaan.

(kert.)

Eräjormana kuljen
ja mä sydämeeni suljen
tämän hetken täällä Helvetin korvessa.
Eihän tietää voi kansa,
miksi Kampissa mä itken,
kun en tahdo enää palata keskustaan.

VK2013 979Vanhan metsän taiat hiipivät salakavalasti syövereihimme ja vasta lounaalla näki sen vaikutuksen kokonaisuudessaan.  Kävelimme lounaspaikkaan yksin, kukin tahtiaan, ja olin viimeisiä paikalle saapuvia. Näky oli pysähtynyt. Kalliolla mättäiden päällä, veden ympäröimänä oli joukko rentoutuneita, ajatuksiinsa uppoutuneita upeita ihmisiä, yhdessä omissa oloissaan.Vaelluskurssi2013_pokkari 244

Pienet vesipisarat herättelivät meidät takaisin todellisuuteen ruokatorkuilta, ja ohjaajamme Sonja ja Sini johdattelivat meidät takaisin aurinkoon aloittamalla taas yhden heidän osuvista leikeistään. HAH, hymyilyttää vieläkin kun muistelee niitä naurunhörähdyksiä… kaikki aamuinen tuska katosi kikatuksen kaikuna metsään. Mahtavaa. Siitä oli turvallista jatkaa matkaa.

Sade oli tänään iltanuotiolla jonkun meistä päivän sana ja nyt voin yhtyä siihen. Sadepisarat herättivät meidät unenomaisesta tunnelmasta muutamaankin otteseen tuona päivänä, onneksemme.

Teksti: Pamela Teini, Jenna Hautala, Pauliina Saarman

Kuvat: Sonja Martikainen

Jatkuu…

Vaelluskurssin kuulumisia, 4. päivä: Hetkessä elämisen oivalluksia

1. päivä: Kohti metsän salaisuuksia
2. päivä: Joen ylitys ja suokävelyn ihanuus
3. päivä: Välipäivä Iso Ruokejärvellä

VK2013 921Neljännen päivän aamu Iso Ruokejärvellä valkeni jälleen seesteisenä ja lämpimänä. Kömmin teltasta ulos hieman pommiin nukkuneena – makuupussi oli todellakin alkanut tuntua jo vähän liiankin mukavalta ja kotoisalta.

Edessäni aukeava kaunis avosuomaisema kuitenkin rauhoitti mielen nopeasti ja aamupuuron kiehuessa noukin teltan lähistöltä mehukkaat mustikat puuron kaveriksi. Puuroa lusikoidessani mietin, mikä onni, että vielä olisi kaksi kokonaista päivää edessä. Ajankulu ja viikonpäivät olivat menettäneet merkityksensä.

VK2013 935

Tuntui hyvältä lähteä liikkeelle ja rinkkakin vaikutti jo hieman keveämmältä. Samat tunnelmat tuntuivat vallitsevan koko ryhmällä ja matkaan lähdettiin iloisin ja kevein mielin. Päivämatka oli vaelluksen lyhyin, mikä osaltaan tuntui lisäävän matkanteon leppoisuutta.

Matkalla ehti bongaamaan polulla kasvavat kanttarellit ja muut metsän antimet. Vaikkakin leppoisuus oli vallitseva tunnelma, ryteiköltä ja haastavalta maastolta ei tälläkään kertaa vältytty. Mutta mikä oikea vaellusmaasto se sellainen helppo olisi? Kaikki kuitenkin selvisivät tihkusateen liukastaman jyrkän rinteen alas sen enempää kompuroimatta, vaikka allekirjoittaneella polvet melkoisesti tutisivatkin.Vaelluskurssi2013_141

Yksi päivän kohokohdista oli tauon aikana tehty aistiharjoitus metsän hiljaisuudessa. Kuuntelimme, haistelimme ja maistelimme silmät kiinni metsän ääniä ja tuoksuja.

Tien ääni jossain hyvin kaukana, puiden humina ja natina tuulessa, kostean sammaleen tuoksu, hyttysen ininä.. Kuinka pieni ja yksinkertainen harjoitus voikaan olla niin voimaannuttava ja saa pysähtymään kokonaisvaltaisesti juuri siihen hetkeen, juuri siihen paikkaan. Saattoi silmäkulmanikin hieman kostua sen kokonaisvaltaisen hyvän olon vuoksi. Ei ollut ikävä kaupunkiin, ei.

 

Vaelluskurssi2013_142

Pienen rentoutumisen jälkeen oli hyvä hetki kokeilla itsenäisesti kartan ja kompassin käyttäytymistä ja suunnistaa oman kompassin vietävänä pois metsästä jälleen Pirkan Taipaleen polulle. Sateen liukastamilla kivisillä rinteillä rinkan kanssa taiturointi kävi päivän toisesta tasapainoharjoituksesta ja päälle laitettu kuoritakki varmisti varsin lämpimänä pysymisen. Yhteistyö kartan ja kompassin kanssa oli kuitenkin toimivaa, luottamussuhde oli syntynyt useammille. Vaelluskurssi2013_pokkari 144

Loppumatka kohti Luomajärven yöpymispaikkaa taittui verkalleen, kaunista sateen raikastamaa metsää ihaillen. Leiriin saavuimme hyvissä ajoin, mikä mahdollisti rauhallisen illan – kenelle mahdollisuuden vetäytyä luonnon keskellä omiin ajatuksiin, kenelle mahdollisuuden torkahtaa päiväunille.

Leirissä saimme päästää luovuutemme valloilleen ja valmistella taideteokset luonnosta löytyvistä materiaaleista aiheena ”Suhteeni luontoon”. Saimme nähtäväksi mitä erilaisimpia taideteoksia ja kuultavaksi mitä taidokkaimmin esitettyjä kuvauksia luontosuhteesta.

Luontotaideteos: Siri Joskitt

Luontotaideteos: Siri Joskitt

Vaelluskurssi2013_183Iltanuotio valmisteltiin yhdessä ja halukkaat pääsivät tekemään oman pienen nuotion. Kiehiset valmistuivat ja nuotiot syttyivät tihkusateesta huolimatta. Vaelluskurssi2013_pokkari 187

Nuotioiden yhdistämisen jälkeen iltanuotio olikin jotain siinä nuotion ja kokon välimaastossa.

Ilta venähti pian yön puolelle nuotion ääressä oleillen, niitä näitä jutustellen, matkalla kerättyjä sieniä valmistaen. Miten hyvältä mitä yksinkertaisin ruoka luonnon omista antimista maistuikaan.

VK2013 600Nuotion ääressä istuen, tulen leikkiä tuijotellen, iltateetä juoden, en olisi voinut olla onnellisempi: olin saavuttanut sen, mitä halusin ja etsin. Tyyneyden. Tässä ja nyt. Oivalluksen, mikä oli tärkeää ja mikä ei, aivan kuten nuotiolla luetussa ”Sedrik”-sadussakin (kirjasta Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia).

Jatkuu…

Teksti: Satu Mäki-Nevala

Kuvat: Sonja Martikainen