Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 1: Rinkkasäätöä ja suokävelyä

Luonto-Liiton Uudenmaan piiri ja Keski-Suomen piiri järjestivät 7.-12.7. vaelluskurssin Helvetinjärven kansallispuiston seudulla. Kuuden päivän vaellus oli monelle kurssilaiselle ensimmäinen pidempi retki Suomen luonnossa ja helteinen sää toi reissuun rankkuuslisää. Viikon aikana nähtiin ja koettiin monenlaista, tässä kaksi retkikertomusta ensimmäiseltä päivältä.

Katseita keräävä rinkka

Muistan kun ensimmäisen päivän aamuna nostin rinkkaa selkään bussin lattialla. Miten kyykin ja sain lopulta noustua rinkka selässä seisomaan. Keräsin varmaan katseita, koska keräsin niitä jo kävellessäni rinkka selässä Kampin läpi. Hieman tuntui oudolta, koska yleensä lähes kukaan ei katso minua. Siinä vaiheessa ihmettelin, onko Suomessa muka vaeltamisessa jotain kummallista. Vai hämmästyttikö heitä kenties minun ja rinkan välinen kokoero? En varmaan saa koskaan tietää.

Bussiin päästyäni vain luin ja istuin. Olin melko väsynyt. Viimeisen päivän matkana oli enemmän tekemistä, mutta silti puhuin huomattavasti enemmän. Kai viikko metsässä oli luonut jonkinlaisia ihmissuhteita välillemme. Bussiterminaalissa tosin keskustelin, koska olin jo kyllästynyt lukemiseen. Kun jatkoimme tavallisella bussilla ihailin rinkkapinoa keskellä bussia. Olin ollut rinkkaa pakatessani yllättynyt, miten paljon tavaraa tarvitsen viikoksi, mutta bussissa huomasin, että muillakin oli suurin piirtein yhtä paljon tavaraa. Vaelluksen aikana tosin totesin monen tavaran turhaksi, mikä ei yllättänyt minua; olinhan pakannut kiireessä.

Suolla paljain jaloin kävely oli ihanaa. Olin kävellyt muualla metsässä avojaloin ennenkin, mutta suolla käveleminen oli uutta. Tunsin viileän veden ja rahkasammalet jalkojeni ympärillä. Minusta on mukavaa aistia ympäristöni muullakin kuin näöllä ja kuulolla. Paljain jaloin kävellessä tulee myös tutkittua maata enemmän. Suolla käyminen oli yksi parhaimmista kokemuksistani vaelluksella. Uusien kasvien oppiminen oli myös mielenkiintoista.

Suolla käymisen jälkeen ilmoittauduin vapaaehtoiseksi suunnistusryhmäksi, koska olin kulkenut edessä koko matkan siihen asti. Nyt kuitenkin tulivat haasteeksi ojat ja muu ryhmä joka ei mennyt tarkan suunnan mukaan. Oli ollut helpompaa vain mennä yksin suunnan mukaan kuin ohjata kokonaista ryhmää. Ojat vaikeuttivat suunnassa pysymistä ja upposinkin vielä yhteen niistä. Siinä vaiheessa kun piti ottaa suunta etelään ihmettelin vain miksi kaikki menevät hieman väärään suuntaan.

Kun sitten lopulta päädyimme samalle tielle, millä olimme olleet jo kerran sinä päivänä, olin helpottunut, koska ihmisiä vain nauratti. Itse olin nimittäin hyvin pettynyt omiin suunnistustaitoihini ja kirosin sitä, että olin yliarvioinut ne.

Suunnan pitämisen haasteita taimikossa.

Suunnan pitämisen haasteita taimikossa.

Lopun matkaa kuljimme tylsää tietä, jolla ei voinut eksyä. Rinkka painoi paljon, enkä ollut vielä tottunut siihen ja mietin miten selviäisin vaelluksen loppuun asti. Seuraavina päivinä tosin selvisi, että pärjäisin varsin hyvin, vaikka olin ensimmäisenä päivänä miettinyt olisiko pitänyt jäädä kotiin.

Illalla oli taivaallista uida järven viileässä vedessä. Rantaan tultuani totesin että vesi myös maistui hyvältä. Sinä päivänä ehdin vielä ennen nukkumaan menoa oppia trangian käytön ja muutenkin ilta oli mukava. Luonnon rauhoittavien äänien keskellä minä sitten lopulta vaivuin syvään uneen.

Teksti: Laura Saarhelo
Kuvat: Sonja Martikainen

Voittajaolo

Tämä hiekka- ja soratie veisi siis lähemmäs Helvetinjärven kansallispuistoa. Tuntuu samaan aikaan jännittyneeltä ja riemukkaalta: Tässä sitä nyt ollaan! Olen vielä aika skeptinen sen suhteen miten tulen selviämään rinkkani kanssa. Säädöt eivät tosin ole vielä aivan kohdillaan ja reissun muut osuudet tulisivat sisältämään myös pehmeämpää metsänpohjaa tallustettavaksi. Tässä kohtaa tie tuntuu kuitenkin kovalta ja rosoiselta ja hiki virtaa.

Näiden ensitunnelmien jälkeen seurannut kunnon tauko olikin tervetullut: rinkkoja löysättiin ja kiristettiin tarpeen mukaan ja jokainen vaeltaja pääsi esittäytymään omalla etunimellään, samalla kirjaimella alkavalla eläimennimellä ja vapaavalintaisella liikkeellä. Mielen sopukoihin piirtyivät muun muassa X-hyppyjä tekevä etana ja sammakkoa uiva kojootti. Ihmisten varsinaiset nimet alkoivat jäädä mieleen sitten myöhemmin, vaelluksen edetessä.

Alkkunaneva.

Tätä seurannut ensimmäinen suunnanottomme vei porukkamme Alkkunanevalle, mitäs muuta kuin paljasjalkailemaan! Hermostuneen ihastunut hihittely vallitsi ainakin vajaan puolituntisen, havainnoidessamme suon tuntoaistimellisia ja auditiivisia ominaisuuksia. Elämys jota ei kyllä hevin unohda! Pysähdyimme myös ihmettelemään suon kasveja. Pyöreälehtikihokki, tuo kärpästen, öö…pyöreälehtinen kauhu taisi olla yleisön suosikki.

Suolta selvittyämme suunnistusnakki annettiin minulle ja ruokaryhmätoverilleni Lauralle. Tarkoitus oli oikaista maaston kautta tielle ja lähemmäs leiripaikkaamme, Jänisjärviä. Ajantaju meni, pari saapasta hörppäsi ojavettä ja sellainenkin ajatus heräsi, että miksi me tervejärkiset ihmiset rämmimme täällä tiheikössä itikoiden syötävinä, täydet rinkat selässämme ja vielä vapaaehtoisesti, kun se niin selkeä soratie kiemurtelee tuolla jossain!

Jotain harvinaisen tyydyttävää siinä kuitenkin on, kun tajuaa pystyvänsä etenemään lähes itsensä kokoisen rinkan kanssa väliin suht’ vaikeakulkuisessakin maastossa. Eikä tätä tunnetta latistanut lainkaan se, että määrittelemättömän pituisen hortoilun jälkeen päädyimme joukkiomme kanssa tielle, mutta lähes samaan kohtaan, josta alun perin lähdimme kohti Alkkunanevaa. Niinpä Jänisjärvillä viileän pulahduksen ja ensimmäisen Trangialla valmistetun päivällisen jälkeen oli helppo valita iltaringissä päivän sanaksi ”voittajaolo”.

Teksti: Elina Multaharju
Kuvat: Sonja Martikainen

Jatkuu seuraavassa osassa…

Lue myös Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 2: Askel kulkee tasaisena

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *