Yöjunan kolinassa ei ole saanut nukuttua, ja vielä olisi muutaman tunnin matka linja-autolla Rovaniemeltä Ivaloon. Meitä on viisi ja olemme matkalla kohti Hammastunturin erämaa-aluetta Inarin eteläpuolella. Minulle syksyinen reissu on ensimmäinen Lapin vaellus ja samalla kaikista tähänastisista vaelluksistani pisin. Mieli on jännitystä ja odotuksia täynnä. Lähes kahden kuukauden ajan olen katsellut karttoja ja suunnitellut reittiä halki tunturipaljakan ja yli purojen – pystymättä täysin kuvittelemaan miltä perillä näyttää.
Ivalossa tuemme paikallista ravintolaa syömällä melko tyyriin lounaan. Ravintolakäynti kuuluu usein vaelluksen paluupäivään, mutta ensimmäisenäkin päivänä siitä on suoranaista hyötyä: yksi retkiateria vähemmän kannettavaa.
Tilaustaksi saapuu sovittuun paikkaan ja nostamme rinkat kyytiin. Matka ei ole autokyydillä pitkä, noin 18 kilometriä, mutta jalkaisin emme pääsisi saman päivän puolella perille ensimmäiseen yöpymispaikkaamme, Kirakkajokisuulle. Taksi jättää porukkamme Matala Harrijärven pohjoispuolelle, josta on talsittava jalan vielä kuutisen kilometriä.
Nummitatit ja onnellinen sienestäjä.
Matkanteko on nopeaa metsäautotietä seuraten. Painavan rinkan kanssa kivisen tien tallaaminen voisi käydä tylsäksikin, mutta onneksemme metsä on täynnä sormenpään kokoisia puolukoita ja mehukkaita variksenmarjoja! Lisäksi näyttää siltä, että sieniäkin on varsin runsaasti retkiruokia täydentämään. Lappi on yllättäen oikea sieniharrastajan paratiisi! Pidämme levähdystauon reitillemme osuvan lammen rannalla, ja saamme samalla kerättyä nummitatteja iltaruokaa varten.
Lapissa yleinen pohjanvariksenmarja tuottaa enemmän marjoja kuin eteläinen alalaji.
Jatkamme matkaa kohti määränpäätä. Yhtäkkiä näemme valkean hahmon liikkuvan metsässä jonkin matkaa tiestä. Pysähdymme odottamaan, josko hahmo näyttäytyisi meille paremmin, eikä meidän kovin kauaa tarvitsekaan odottaa: tien yli jolkottaa valkoinen poro, valkoisen vasansa kanssa. Erään vanhan uskomuksen mukaan valkoisen naarasporon näkeminen tuo onnea. Olipa uskomuksissa perää tai ei, kohtaaminen jää mieleen.
Seuraamamme metsäautotie päättyy ja kivikkoisen joen uoman kohdalla otamme suunnan Kirakkajoen tuvalle, matkaa ei ole pitkästi. Tien ja metsän rajassa näemme tilhiparven ja lapintiaisia, käpytikkakin koputtelee lähellä.
Saavumme perille hyvissä ajoin alkuillasta. Vuokratuvassa on asukkaita, rannassa moottorivene. Kirakkajoella ei ole avointa autiotupaa, joten olemme joka tapauksessa varautuneet yöpymään teltoissa. Valmistamme päivällistä rannan tuntumassa, edessämme avautuu näkymä Rahajärvelle.
Vuokratuvan asukkaat, kaksi kalastajaa, tulevat kertomaan, että sauna on lämmin ja saisimme käydä saunomaan vaikka heti! Mikäpä siinä, eihän tällaisesta tarjouksesta voi kieltäytyä. Johan tässä on vuorokausi kulunut kotoa lähdöstä.
Kuumat löylyt, kynttilävalaistus ja vieressä kuohuva koski kruunaavat ensimmäisen retkipäivän. Saunan jälkeen istun hetken hiljaa Rahajärven rannassa. Rauhoittava kosken pauhu kuuluu takanani, hiillokseksi hiipuva nuotio rätisee vaimeasti, kun taivas pudottaa muutaman pisaran. Yö alkaa laskeutua Kirakkajoelle.
Alkavan maaruskan väriloistoa
Junassa huonosti nukuttu yö ja kosken kohina ovat tehneet tehtävänsä: kaikki ovat saaneet nukuttua. Aamupalan jälkeen jää hetki aikaa tutkia alueen rakennuksia. Vanha Alpiini-erakon kelokämppä on lukittu, katto on aika huonossa kunnossa. Vuokratuvan lisäksi pihapiirissä on illalla testaamamme sauna sekä vanhempi, jo käytöstä poistettu savusauna.
Telttaa kootessani kuulen läheltä omituisia naukaisuja. Ennen kuin ehdin yhdistää ääntä mihinkään aiemmin kuulemaani, kuukkeli lentää telttapaikan ylitse ja jää katselemaan touhujamme männyn latvaan. Että voikin niin pieni asia kuin kuukkelin näkeminen piristää harmaata aamua.
Seurailemme Kirakkajoen rantaa metsän puolella kulkien. Aurinko pilkahtaa välillä puiden lomasta, ja metsän suojassa on muutenkin jopa yllättävän lämmintä. Maasto on helppokulkuista, ainoastaan sienestys hidastaa matkantekoa. Olemme katsoneet kartasta sopivaa lounaspaikkaa, ja sellainen näyttäisikin olevan Jakujärven Pitkäjärven rannalla. Lounaspaikan läheisyydessä ylitämme kosteikon ja löydämme sen reunalta oivallisen kosteikkovahveropaikan! Kangaskassi täyttyy lähes puolilleen, sienistä saa hyvän lisän lounasnuudeleihin.
Lounaan jälkeen jatkamme matkaa yli toisenkin kosteikon ja saavumme yhdelle kivikkoisimmista pätkistä. Kalteva maasto yhdistettynä jalan alla arvaamattomasti käyttäytyviin kiviin ei ole helpointa kulkea. Selkeästi muusta reitistä erottuvalla avokallioisella osuudella ainakin tiedämme tarkalleen missä olemme, ja nousun jälkeen voimme palkita itsemme – suklaalla.
Toisen pidemmän tauon vietämme kohtalokkaankuuloisella paikalla, Jäneksenampumalammella. Rannan rahkasammalmättäät ja heinät ovat saaneet hienoja keltaisen, oranssin ja punaisen sävyjä.
Hieman ennen Rautujärven tuvalle saapumista säikäytämme lentoon kaksi metsäkanalintua. Ehdin nähdä toisesta vilauksen – koosta ja värityksestä päätellen rytinällä pakoon lähteneet linnut saattoivat olla metsonaaraita. Ryhmämme hyväksyy lähes yksimielisesti tämän yhteisen arvauksen.
Tuvan takaa avautuva näkymä on upea palkinto päivän taipaleesta. Lähes peilityyni järvi, jonka rannat voi nähdä jokaiseen ilmansuuntaan. Kaksi rohkeinta uskaltautuu veteen asti, itse olen tyytyväinen edellisen illan saunomiseen. Kylmä vesi ei houkuttele.
Rautujärven rannassa sijaitsee viihtyisä ja melko tilava päivätupa. Yöpymispaikka löytyy helposti neljälle: tuvassa on kaksi laveria, kahdelle on tyytyminen lattiapaikkaan. Yksi porukastamme valitsee teltan. Tupa lämpiää kamiinalla tehokkaasti, ja talvella tämä olisikin varsin mukava paikka yöpyä. Lämpimässä makuupussissa ei näillä keleillä ole todellakaan kylmä.
Aamuinen kohtaaminen
Herään aikaisin ennen muita, olo untuvamakuupussissa on alkanut käydä tukalaksi. Raitis ulkoilma houkuttelee, vaikka maisema ikkunan takana näyttääkin harmaalta. Sumu on kietonut järven ja vastarannalla siintävät huiput kylmänkosteaan viittaansa.
Olen juuri aikeissa laittaa vettä kiehumaan aamupalaa varten, kun huomaan liikettä männyissä nuotiopaikan ympärillä. Kuukkeli uskaltautuu vain parin metrin päähän tarkkailemaan aamupuuhiani ja hetken päästä toinen liittyy seuraan. Ja vielä kolmas!
Uteliasta ja pelotonta kuukkelia on pidetty onnenlintuna, ja onpa sen kohtaamisen väitetty vaikuttavan metsänkävijän kohtaloonkin.
Istun vielä hetken kuunnellen hiljaisuutta Rautujärven koleassa aamussa, ja lähden sitten hakemaan tuvalta aamupalatarvikkeita. Tunnin hereillä olo on karistanut unihiekat silmistäni, muidenkin olisi jo aika herätä. Tuvan ovi aukeaa narahtaen, ja kaikki heräävät viimeistään siihen, kun hihkaisen innostuneena: KUUKKELEITA!
Jatkuu…
Teksti ja kuvat: Sonja Martikainen