Närängän seikkailuja, osa 1: Huh hellettä

”Onpa teille ihanat ilimat tulossa!” kommentoi muuan ohikulkija Oulussa. Pöljä, eikä ole. Minishortseissa kulkevien kaupunkilaisten on mahdotonta käsittää helteen olevan kaikkein kelvottomin retkisää. Mitenkäs pukeudut, jos et halua paahtua hengiltä etkä syöttää itseäsi hyttysille?

Tarkoitus oli lähteä Etelä-Suomen kesää karkuun, mutta poikkeuksellinen helleaalto on tehnyt Pohjois-Suomesta lähes Euroopan lämpimimmän paikan. Ei auta, räkkäaikakin on jo alkanut. Jo Oulussa parin kilometrin kävelymatka uuvuttaa niin, että on pakko pysähtyä jätskille.

20130603_1246-44_083Pian ei ole jäätelöäkään saatavilla, sillä suuntaamme Närängän ikimetsiin Etelä-Kuusamoon, aivan Venäjän rajan tuntumaan. Syrjäinen alue nousi valtakunnan tietoisuuteen 1990-luvun puolivälissä, jolloin nuoret luontoliittolaiset metsäkartoittajat havaitsivat sen poikkeuksellisen arvon.

Suunnitelluista yhteismetsän hakkuista syntyi kova kiista, joka päättyi lopulta onnellisesti valtion lunastettua alueen vanhojen metsien suojeluohjelmaan. Luontoon.fi-sivustolla todetaan: ”Närängän luonnonmetsien lähes koskematon luonto on ainutlaatuinen sekä Suomen että koko läntisen Euroopan mittakaavassa.”

 

Närängän metsät ovat tuttuja myös Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon upeista valokuvista. Viimeistään Kovalaisen artikkeli Suomen Luonnossa 7/2012 herätti kiinnostuksen tutustua lähemmin tähän vähän kuljettuun kolkkaan.

Retkeilijän lottovoitto

20130602_2226-15_014

Jäämme pois taksista metsäautotien risteyksessä ja talsimme kohti Visavaaraa. Laajojen hakkuuaukeiden reunoilla makaa pinoissa järeitä, tuhatvuotisia mäntyaihkeja. Tämä olisi kenties ollut koko alueen kohtalo ilman valppaita nuoria vapaaehtoisia. Vaaran laella metsänraja siintää kutsuvana, pian pääsemme erämaan tunnelmaan.

Visavaaralla kasvaa yksi maamme vanhimmista tunnetuista puista: mänty, joka on aloittanut kasvunsa jo 1330-luvulla. Emme löydä, harmi.

20130602_2315-25_028Vaaran alarinteellä törmäämme kuoppaan, josta näyttää pulppuavan vettä. Kirkasta, kylmää vettä. Sehän on… lähde! Etenkin helteellä lähteelle osuminen on retkeilijän suurin onni, lottovoittoon verrattava sattumus. Hörpimme aimo annoksen raikasta juomaa ja täytämme vesipullot.

Pian saavumme nimensä mukaiselle Pikku Syrjäjärvelle. Ainoat merkit ihmistoiminnasta ovat vanhan poroaidan jäänteet ja kaukana siintävät rajavyöhykkeen keltaiset merkit. Käki kukkuu, laulujoutsen joikaa ja helle helpottaa hetkeksi käydessämme nukkumaan puolenyön tienoilla.

Päiväretkestä yöttömään yöhön

20130603_0716-30_008

Yö jää lyhyeksi. Jo aamuviideltä aurinko lämmittää teltat saunalukemiin. Sinnittelemme seitsemään, sitten on pakko nousta. Aamupuurot naamariin, hetki koomausta ja kohta onkin lounasaika. Sen jälkeen pääsemme vihdoin päiväretkelle. Tarkoituksena on tutustua muutaman kilometrin päässä sijaitseviin Kuikkalamminharjuihin, joilla tietojemme mukaan kasvaa alueen hienoimpia metsiä.

Kesä on yllättävän pitkällä. Matka etenee hitaasti, sillä lähes joka kiven ja kannon takaa löytyy mielenkiintoista katsottavaa. Mikä perhonen tuo on? Entä tuo? Ja mikähän kukka tuolla kasvaa? Mistä erottaa isolampi- ja pikkulampikorennon?

Kysymyksiä lentelee ilmassa enemmän kuin vastauksia, mutta onneksi kolmihenkisen porukkamme luontotiedot täydentävät hyvin toisiaan.  Täällä ei juuri kukaan liiku, joten havainnot saattavat olla tieteellisesti merkittäviä. Kuusamon luonto on sekoitus eteläisiä, pohjoisia ja itäisiä lajeja;  vastaan voi tulla lähes mitä tahansa.

20130603_1226-56_046

Kymmenkunta kuukkelia yllättää pienellä harjanteella. Kuukkeli on utelias kulkijan ystävä, jonka kohtaaminen saa aina hyvälle mielelle ‒ jos nyt näin mahtavassa paikassa voisi jotenkin pahan mielen hankkia.

Reitillämme vuorottelevat matalat harjut ja niiden väliset suojuotit. Kirveenkoskematon metsä on kauttaaltaan helppokulkuista kangasta. Ei näy läpipääsemättömiä ryteiköitä, jollaisiksi luonnontilaisia metsiä usein kuvitellaan.

20130603_1343-46_135

Laskeudumme alas purolaaksoon, jossa rummuttaa toinen vanhojen metsien asukki, pohjantikka. Loikimme puron yli idyllisen, rentukoiden kirjoman koskipaikan kohdalta. Sitten erämaan illuusio katkeaa hetkeksi, kun saavumme vanhalle metsäautotielle. Seurailemme uraa aina Kuikkalamminharjuille saakka.

20130603_1437-38_177

Harjut eivät petä. Etenkin lounaisemmalla niistä valtapuusto on satojen vuosien ikäistä valoisaa männikköä, seassa useita valtaisia, koristeellisia keloja, naavaisia kuusia sekä maassa lepääviä liekopuita. Nuoret taimet takaavat jatkuvuuden ‒ itsemurhaa ei tämäkään vanha metsä ole tekemässä.

20130603_1646-33_234Maasto on muhkuraista. Yhtäkkiä tulee pysäyttävä ahaa-elämys: nämä eivät ole mitä tahansa kumpuja, vaan vuosikymmeniä maassa maanneiden puuvanhusten jäänteitä. Puiden, jotka ovat saattaneet aloittaa kasvunsa  viime vuosituhannen alussa. Huh.

Ensimmäinen vuorokausi Närängän metsissä on jo antanut paljon, emme lähes malta odottaa tulevia päiviä. Kello lähestyy puoltayötä, aamulla edessä olisi pitkä siirtymätaival. Vaan mitäpä stressaamaan, olemme tulleet tänne nauttimaan kiireettömästä elämästä ja sen aiomme myös tehdä.

Reippailemme  vielä läheiselle suolammelle. Aurinko on jo ehtinyt kadota pilven taa, mutta valaistuksen sävy on hieno. Tupasvilla ja suokukka hallitsevat peilityynen lammen rantaa, käki jaksaa edelleen kukkua. Näissä maisemissa kelpaa ihailla yötöntä yötä.

20130603_2312-34_357

Jatkuu…

Osa 2: Kohti Laattajaa

Teksti ja kuvat: Teemu Saloriutta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *