Sinne minne pikkusieppokin

Haltiala 044Aloitimme pyöräretken huonosti nukutun yön jälkeen Viikistä. Sunnuntaiaamu täyttyi mustarastaan huiluäänistä ja taiturimaisen satakielen kummallisista pulputuksista, joiden päätteeksi se heittää kapuloita rattaisiin. Ruokokerttuset kiusasivat aamuäreää: rätisivät kaikkialla, mutteivät näkyneet missään. Fiilis oli sama kuin kaulushaikaralla, joka buuhkaili menemään ruovikossa. Ei muuten näkynyt sitäkään. Mitä siinä nyt sitten enää muuta voi kuin nauraa, kun se sillä lailla aamutuimaan hempeästi töräyttelee ruovikon uumenista. Voi toista!

Pussitiaisen pussin oviaukko oli viikon takaisesta entisestään pienentynyt. Ulkoseinä näytti nöyhtäisemmältä sitten viime näkemän, ehkä yöllisen sateen vuoksi. Muutamassa päivässä täyteen mittaansa puhjenneet koivunlehdet tarjosivat pesälle aikaisempaa paremman suojan, ja hyvä niin.

Kevätseurantaläpäreeseen kirjasimme kaksi uutta ensihavaintoa: kukkivan tuomen ja saalistaan vaanivan tuulihaukan. Yritimme kovasti määrittää tuulihaukan joksikin muuksi haukaksi, mutta tiilenpunainen selkä ja saaliin yllä lekuttelu olivat riittävän hyviä tuntomerkkejä, joten jätimme spekulaatiot sikseen. Ruovikon reunassa nukkuva kyhmyjoutsen sekä pesänsä ympärillä levottomasti häärivä nokikana näyttivät ihan itseltään.

20130519_1223-26_006Vantaanjoen vartta hiljalleen polkiessamme opettelimme laulamaan ”kolikkolintu” sirittäjää. En ole koskaan kuullut kolikoiden kierivän marmoripöydällä, joten tiedä häntä onko vertauksessa perää. Yritimme myös tunnistaa räkättirastaan punakylkirastaaksi – turhaan. Peippo ja pajulintu saisivat kyllä opetella vähemmän toisiaan muistuttavat laulut, onhan noita.

Pikkukosken uimarannan läheisyydessä sijaitsevien metsäalueiden tarkemman tutkiskelun päätimme jättää seuraavaan kertaan, ja ajelimme auringonpaahteessa kohti pohjoista.

Haltialan tilalla pidimme evästauon, noukimme kuppilasta lisävahvistusta retkiseurueeseemme ja jatkoimme matkaa Ruutinkosken lehdolle. Siellä meidät otti vastaan punavarpusherra, tuo kohtelias mutta huonomuistinen Intian matkaaja, joka aksentissaan häivähdys hindiä totesi tuttuun tapaan ”Pleased to meet you” kerta toisensa jälkeen.

20130519_1343-37_032Haltialan aarnialueelle saavuttuamme parkkeerasimme pyörät ja jatkoimme matkaa kävellen. Paahtava kuumuus vaihtui lehtojen kosteaan viileyteen astellessamme pitkospuita pitkin. Kuljailimme Paloheinän ja Pitkäkosken väliin jäävällä alueella läpi runsaslahopuisten lehto- ja kangasmetsien. On kyllä kertakaikkisen väärin, että tästä monipuolisesta alueesta on suojeltu vain Haltialan aarnialue ja Pitkäkosken ympäristö! Haltialan pohjoisesta lehtoalueesta ja Paloheinän lehto- ja korpilaakson metsästä on tehty suojeluvaraukset, mutta suojeluvarausten ja nykyisten pienten suojelualueiden väliin jää useita hehtaareja arvometsää. Niiden rauhoittaminen mahdollistaisi ainutlaatuisen laajan yhtenäisen suojelualueen synnyn. Alueelta on havaittu muun muassa alueellisesti uhanalaisia kääpälajeja kuten korpiludekääpä ja ruostekääpä. Pesiipä siellä myös vaarantuneita lajeja, kuten pikkutikka.

20130519_1334-34_022Lehtojen äänimaiseman täyttivät tutut laulajat, kuten peippo, pajulintu ja välillä hämäävästi hömötiaiselta kuulostava sirittäjä. Meitä se ei kuitenkaan saanut hämättyä. Yksi äänistä oli kuitenkin vieraampi, vaikka samalla siinä oli jotakin tuttua. Poissulkemalla paremmin tuntemiamme lajeja, saimme määrityksen tulokseksi pikkusiepon, eli pari tahtilajia daijumman kirjosiepon, kuten aloittelevan lintuharrastajan epäpätevä muistisääntö kuuluu. Vaikka pikkusieppo laulaisikin hitaammilla nuoteilla kuin verrokkinsa, niin tuo Suomessa pesimälajina harvalukuinen punakurkku on muuten varsin viisas: se suosii kotinaan vanhaa metsää.

Toimme pikkusiepon laulua vähän teillekin kuultavaksi. Mustarastas ja peippo eivät osanneet olla äänityksen aikana hiljaa ja laulavat omia laulujaan aivan toisessa tahdissa. Pikkusiepon laulu alkaa muutamalla terävällä tavulla, jatkuu kirjosieppomaisena ja päättyy laskevaan äänten sarjaan ”ty ty tu tu taa”.

Jätämme pikkusiepon sekä monet muut kohtaamamme kaverit Haltialan siimekseen ja suuntaamme paluumatkalle jokivartta pitkin.

Haltiala 041Iltapäivä alkaa vaihtua alkuillaksi, kun taitamme viimeisiä kilometrejä kohti kotejamme. Aurinko on tehnyt tehtävänsä vielä paahteeseen tottumattomille käsivarsille.

Kalastajat ovat lähteneet saaliineen Vanhankaupunginkoskelta, rannassa tuoksuu meri ja kevät. Illan viimeiseksi äänihavainnoksi jää Arabianrannassa saksofonia soittava yksinäinen mies. Lintubongaritermejä lainatakseni – aikamoinen rari!

Teksti: Tiina Oikarinen ja Sonja Martikainen
Pikkusiepon äänitys: Teemu Saloriutta
Kuvat: Teemu Saloriutta ja Sonja Martikainen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *