Avainsana-arkisto: auringonlasku

Luonnonharrastuskuulumisia Bengtsårista

Seisomme rinkkoinemme laiturilla, meri kimaltaa sinisenä ja ilma on helteisen lämmin. Edessä on heinäkuun viimeinen viikonloppu Bengtsårin leirisaaressa, jossa en ole ennen käynyt, ja on hauska päästä näkemään millaista luontoa saaressa on. Odottavissa tunnelmissa oleva retkiseurueemme koostuu luontoharrastajista ja valokuvaajista – viikonloppu on jatkoa Luonto-Liiton Espoossa järjestämälle luontokuvauskurssille, mutta siihen pääsee osallistumaan myös käymättä kurssia. Kameroita kaivetaan esiin jo rannassa, ja ensimmäiset kuvat räpsitään veneessä matkalla saareen.

laituri_anna

Kuva: Anna Carlson

”Benkun” 4 kilometriä pitkä ja 1,5 kilometriä leveä saari sijaitsee Hankoniemen pohjoispuolella sisäsaaristossa. Luonto siellä onkin paljon monimuotoisempaa ja rikkaampaa kuin ulkosaariston karut kalliorannat ja männiköt: saaressa on noin 17 hehtaaria suojeltua lehtometsää, kosteita suoalueita ja jopa toistasataa vuotta vanhoja tammia. Saarella on yhteensä seitsemän erillistä leirialuetta, joilla järjestetään lasten- ja nuortenleirejä ympäri vuoden, mutta aktiivisinta leiritoiminta on kesäisin.

Me suuntaamme matkamme venesatamasta Sofianlehdon leirialueelle, jossa viikonlopun yli viihtymisen varmistavat iso keittokatos, nuotiopaikka ja aukiolle pystytetyt nostalgiset Nuuskamuikkus-teltat. Leiripaikalta ei ole pitkä matka rantaan, jonka laiturilta pääsee uimaan. Heinäkuun helteet ovat lämmittäneet merivesiä ja saaneet sinileväkasvuston riehaantumaan kaikkialla Suomessa, ja osa Benkunkin rannoista ovat sen tähden uimakiellossa. Onneksi saarelta löytyy kuitenkin myös puhtaita rantoja – hellepäivät tulisivat tukaliksi ilman pulahdusta viilentävään veteen.

Benkun_paatalo_panoraama_01_pieni

Bengtsårin päätalon ympäristö, 360 asteen näkymä. Klikkaa kuvaa päästäksesi virtuaalinäkymään. Jättikokoista kuvaa voit zoomailla: https://dl.dropboxusercontent.com/u/6305977/Panoramas/Benkun_paatalo/benkun_paatalo_01.html

Ensimmäisenä iltana tutustumme lähiympäristöön ja toisiimme. Rantaan on saaren henkilökunta lämmittänyt saunan, jonne pääsemme nauttimaan löylyistä ja virkistävästä uinnista.

auringonlasku_teemu

Auringonlaskua kuvaamassa. Kuva: Teemu Saloriutta

Saunan jälkeen on tarkoitus mennä tarkkailemaan pöllöjä; niitä on tänä kesänä havaittu lehtometsässä. Itse jään saunomaan parin muun leiriläisen kanssa hieman myöhempään, ja sieltä tullessamme on alkanut jo hämärtää, mutta ilma on vielä lämmin. Kulkiessamme polulla hiljaisuuden rikkoo äkkiä ihmeellinen ääni: kuulostaa siltä kuin joku vinguttaisi rikkinäistä kumiankkaa.

Kohotamme katseemme ylös ääntä kohti, ja huomaamme kaksi suurta lehtopöllöä oksistossa. Ne lentelevät puusta toiseen pehmein siiveniskuin ja katkovat oksia mennessään. Seuraamme pöllöjen lentoa ja yritämme ottaa niistä kuvia, kun ne pysähtyvät istumaan puihin. Kuvissa ne tuijottavat meitä pyörein ja hämmästynein silmin. Ilmoitamme muulle ryhmälle että olemme löytäneet pöllöt, mutta muiden ehtiessä paikalle ovat öiset huhuilijat jo löytäneet paikkansa kauempaa. Hämärässä metsässä soi enää muutaman valvovan pikkulinnun laulu, ja lepakot lehahtelevat puiden latvoissa. Palaamme leiripaikalle nukkumaan toivoen parempaa pöllöonnea toiselle illalle.

lehtopollo_sampo

Lehtopöllö kurkkii. Kuva: Sampo Lammi

Seuraavana aamuna heräämme jo neljältä ennen auringonnousua. Teltassa nukutun syvän unen jälkimainingeissa lähdemme tarpomaan metsän poikki saaren itäpuolen rannalle. Sinne päästessämme on jo valoisaa, ja vielä taivaanrannan takana nukkuva Aurinko valaisee taivaan ja sitä heijastavan tyynen meren heleän malvanpunaiseksi. Hetki ennen Auringon heräämistä on hiljainen ja pysähtynyt. Kun se alkaa nousta hehkuvana ja kuumana horisontista, värit taivaalla muuttuvat kirkkaammiksi ja valo valtaa rannan hämyisät varjot. Retkeläiset valokuvaavat Auringon voittoisaa taivalta, ja minä tervehdin uutta aamua kalliolla joogaten. Kun Aurinko on tarpeeksi korkealla, se alkaa lämmittää yön keventämää ilmaa – päivästä tulisi kuuma. Riisun vaatteeni kalliolle ja pulahdan aamu-uinnille viileään mereen. Kirkas vesi paljastaa pohjan kivikot ja vesikasvit, rakkolevä hipoo paljasta ihoa. Taivas meren yläpuolella on suuri ja sininen.

aamu_unto

Auringonnousua kuvaamassa. Kuva: Unto Ikkala

auringonnousu_teemu

Äärikliseinen auringonnousumaisema. Kuva: Teemu Saloriutta

Uinnin jälkeen tutustumme saaren idänpuoleisiin metsiin ja kalliorantoihin. Metsästä löydämme puun juurakosta muurahaispesän, jonka aamuvuorossa olevat työläiset kuljettavat kuhisten neitsytkuningattarien pillerinmuotoisia munia puuhun rakennettuihin sokkeloihin. (Muurahaisten heimo on ollut olemassa maapallolla jo yli sadan miljoonan vuoden ajan, joten ne ovat erittäin vanha eläinryhmä verrattuna esimerkiksi ihmiseen.) Seuraamme murkkujen perhe-elämää pitkän tovin, kunnes nälkä muistuttaa meitä leiripaikalla odottavasta aamiaisesta. Palaamme takaisin kallioiden kautta, joilta löydämme vielä komean valkoisen, luultavasti mäyrän tai ketun pääkallon.

paakallo_unto

Kuva: Unto Ikkala

Aamupäivän kuumuus ja aikainen herääminen tekevät tehtävänsä, ja väsymys kutsuu telttaan päiväunille. Untani häiritsee teltasta kuuluva rapina, ja puoliunessa tunnen pienenpienten jalkojen vilistävän käsivarrellani. Muun porukan seuraan palatessani saan tietää telttavierailijoiden olleen metsämyyriä, joita asustaa keittokatoksessa. Myyrien levittämän myyräkuumeen välttämiseksi telttoihin ei saisi viedä ruokaa, mutta yksi ryhmäläisistä oli erehdyksessä unohtanut pähkinäpussin illalla laukkuunsa, ja aamulla pussissa oli ollut pieni myyränmentävä reikä ja pähkinöitä oli vohkittu. Herkut olivat menneet pienempiin suihin.

Lounaan jälkeen nappaan mukaan ottamani sukellusvälineet ja lähden leiripaikan rantaan snorklaamaan. Laiturin edessä vesi on kirkasta ja matalaa, ja pinnassa uiskentelee pieniä vikkeliä kalaparvia. Potkin vauhtia räpylöillä rauhalliseen tahtiin ja katselen alapuolelleni levittäytyvää maisemaa, erilaisia vesikasveja, kaloja ja leviä. Veden mataluus luo tunteen kuin sukeltaisi suuressa akvaariossa. Jatkan matkaani kaislikkoon, josta toivon löytäväni lisää meren asukkaita. Sopivan paikan löydettyäni asetun ”makaamaan” aloilleni veteen ja yritän olla aivan paikoillani. Ensin liikkumiseni pelästyttäneet kalat pysyvät poissa, mutta kärsivällisen odotuksen jälkeen ympärilleni alkaa kerääntyä uteliaita ahvenia ja pieniä hopeasuomuisia kaloja. Sitten pikkukalat pyrähtävät taas piiloon, kun valtavan kokoinen lahna ui paikalle pyrstöään elegantisti heilutellen. Yritän seurata sitä saadakseni siitä kuvan lainaamallani vedenalaisella kameralla, mutta se aistii uhan ja livahtaa nopeasti piiloon kaislojen suojiin.

anna_snorklaamassa_sampo

Kuva: Sampo Lammi

vedenalaiskuva2_anna

Kuva: Anna Carlson

Iltapäivälle teemme vielä koko ryhmän kanssa retken lehtometsiin ja kalliolle, josta pääsee hyppäämään veteen ja uimaan lähellä olevalle luodolle. Luodolta bongaamme kalasääsken liitelemässä vastarannan metsän yllä. Matkalla takaisin käymme katsomassa sikoja ja lampaita, jotka lepäilevät kuumissaan aitauksissa jalkapallokentän vieressä. Porsaat röhkivät nälissään kun niille tarjoaa maasta ruohoa, ja niiden silmät katselevat hiukan surumielisinä suurien hörökorvien alta. Lampaiden aitauksesta kuuluu taukoamaton ”mää, mää!” – itsekeskeisiä turkulaisia… 🙂

Illalla käymme vielä saunassa ja syömme iltapalaksi metsästä poimituista kantarelleista tehtyä herkullista muhennosta ruisleivän päällä. Antoisan päivän jälkeen on mukava nukahtaa telttaan ajatellen, kuinka muurahaiset lopettavat aherruksensa yöksi, possut nukahtavat karsinaansa ja lahna kaislikossa toteuttaa nimensä arvoisesti itseään.

possu_unto

Kuva: Unto Ikkala

kirjosiepon_poikanen_teemu

Tämä surkea rääpäle on kirjosiepon poikanen. Kuva: Teemu Saloriutta

Viimeiselle päivällemme saarella olemme suunnitelleet retken näköalakalliolle saaren pohjoispuolelle. Lähdemme matkaan aamiaisen jälkeen kamerat ja vesipullot repussa. Tieltä poikkeamme havumetsään – käpytikan koputus kuuluu erään männyn latvasta. Matkalla pysähdymme paikkaan, jossa on kaksi pientä veden täyttämää hiidenkirnua. Niiden lähettyville pitäisi olla piilotettuna geokätkö, mutta joku on ehtinyt viedä aarteen. Pettymys haihtuu kuitenkin nopeasti, sillä saamme kuulla hyvin mielenkiintoisen esitelmän geokätköilystä kahdelta ryhmässämme olevalta harrastajalta, jotka ovat vuosien aikana etsineet ja löytäneet jopa tuhansia kätköjä. Saamme kuulla, että harrastajat ovat piilottaneet kätköjen lokikirjoja mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin, kuten esimerkiksi puuhun kiinnitettyyn oksan näköiseen rakennelmaan. Toisaalta monet kätköt ovat asetettu kaupunkiin helposti lajista tietämättömänkin nähtäville, mutta kiireiset ihmiset eivät vain osaa etsiä niitä.

kehnasienet_teemu

Kehnäsieni on huonosti tunnettu mutta erinomainen ruokasieni. Kuva: Teemu Saloriutta

Näköalakalliolta on upeat näkymät kauas metsään sekä auringossa kimaltelevalle merenlahdelle. Asetumme kukin kuumuudesta väsähtäneinä eri puolille kalliota ja otamme kuvia maisemasta. Yksi retkeläisistä on erikoistunut panoraama-kuvaukseen, ja paikka luokin sille otollisen ympäristön.

nakoalakallio_teemu

Kuva: Teemu Saloriutta

Valokuvaus- ja luonnonharrastusviikonloppuna

Kuva: Unto Ikkala. Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen jättikokoisena. Zoomaile hiirellä/sormilla.

hietaheinaperhonen_sampo

Huomaamaton hietaheinäperhonen viihtyy saariston karuilla kallioilla. Kuva: Sampo Lammi

Paluumatkalle käymme syömässä lounasta päärakennuksella, jonka jälkeen suuntaamme Sofianlehtoon laittamaan leirin kuntoon. Kun kaikki on valmista, kiitämme toisiamme onnistuneesta leiristä ja saaren työntekijä tulee hakemaan tavaramme satamaan. Siellä on vielä aikaa käydä viimeisen kerran uimassa. Täpärästi veneeseen ehtineenä istun hiukset märkinä ja hymy herkässä katsellen, kuinka meille viikonlopun täydeltä seikkailuja tarjonnut saari loittonee kauemmas. Se on jättänyt muistoihini jäljen, joka varmasti vie minut sinne uudestaan.

Teksti: Anna Carlson

anna_kalliolla_sampo

Kuva: Sampo Lammi

Havaintoja hiljaisuudesta – Porkkalanniemen telttaretki 20.–22.9.2013

Kuuden hengen porukallamme on perjantai-iltapäivänä lähtö Porkkalaan. Matkalla bussissa yritämme bongata pelloilta hirviä ja peuroja, sillä alueella on nähty niitä usein. Osa ryhmästä näkeekin peuran vilaukselta metsän reunassa.

Bussi jättää meidät parkkipaikalle, mistä on viiden kilometrin kävelymatka yöpymispaikalle. Painavien rinkkojen kanssa matka tuntuu raskaalta – iloksemme kohdallemme pysähtyy auto, ja sieltä tuleva nainen kehottaa meitä nostamaan kantamuksemme autoon ja hyppäämään kyytiin. Olemme juuri tyytyväisinä tunkemassa rinkkoja takapenkille, kun selviää, ettemme olekaan se ryhmä joka on menossa Rönnskärin majakalle. Nainen nauraa ja pahoittelee väärinkäsitystä, ja me vedämme hieman noloina rinkkamme autosta ja jatkamme suosiolla matkaamme jalan.

Loppujen lopuksi olemme iloisia siitä että saimme kävellä, sillä syksyinen metsä on kaunis ja matkalla ehtii tunnistaa joukon lintuja ja löytää jopa kantarelleja.

20130920_1917-46_003

Auringon laskiessa saavumme leiripaikkaamme Pampskatanin niemeen. Aiemmilla Porkkalan retkillä on yövytty keittokatoksen kupeessa, mutta tänä vuonna päätämme pystyttää telttamme vähän kauemmaksi niemeen – lähemmäs meren rantaa. Osa porukasta lähtee heti kiikareiden ja kameroiden kanssa tutkimaan niemen kärkeä, mutta minä käyn ensin uimassa. Syyskuisen ilman kirpeys on jo viilentänyt meren, mutta raikas vesi virkistää patikoinnin jälkeen.

Niemen kärjessä korkealla kalliolla on näköalapaikka, jonne on tuotu pöytä ja penkit, ja josta avautuu huikea näkymä merelle. Katselemme maisemia hetken; oranssinhehkuinen täysikuu alkaa nousta taivaanrannasta. Se heijastuu lähes peilityyneen mereen.       

20130920_2008-12_023 

Auringon laskettua alkaa tulla hämärä. Yllätykseksemme tyyni ja suhteellisen lämmin ilta tuo kiusaksemme hyttysiä, vaikka syksy on jo pitkällä. Telttakankaan läpi itikat eivät onneksi pääse inisemään – voimme rauhassa nukahtaa meren unettavaan kohinaan.

20130920_2200-45_040

*

20130921_0650-43_008Seuraavana aamuna heräämme varhain ennen auringon nousua. Mereltä nouseva sumu on kietonut koko niemen valkeaan verhoon; taivas juuri ja juuri erottuu merestä. Vielä hieman unenpöpperöisinä kokoamme aamiaiskamppeet ja suuntaamme näköalapaikalle syömään.

Kuu ei ole vielä ehtinyt laskea, vaan se mollottaa kalpeana haalean siniseltä taivaalta. Seitsemän aikaan aurinko nousee sumusta – se värjää kostean ilman purppuranvärisellä valolla.

Keitämme aamupuuroa ja seuraamme samalla kiikareiden ja kaukoputkien avulla muuttavia lintuja. Ajoittain näkyvyys on sumun takia huono, mutta välillä taivas selkiytyy hieman ja pääsemme näkemään luodoilla istuskelevia pingviineitä muistuttavia merimetsoja, haahkanaaraita, monia erilaisia lokkeja sekä silkkiuikkuja. Myös noin kymmenen valkeana hohtavaa kyhmyjoutsenta lipuu pareittain kauempana merellä.

20130921_0744-39_088

Parin tunnin jälkeen valmistamme lounasta ja lepäämme hieman, ennen kuin lähdemme päivän varsinaiselle retkelle tutustumaan niemen ulkopuolella oleviin metsiin ja kalliorantoihin. Metsä on vanhaa sekametsää – jotkut lehtipuut alkavat jo punastella ruskan väreissä. Kaikkialla on aivan hiljaista; vain käpytikan taukoamaton naputus säestää tuulen huminaa puissa.

20130921_1332-27_254

Matkan aikana aamuinen sumu alkaa väistyä, aurinko tulee esiin ja pilvipeite paljastaa kirkkaan sinisen syystaivaan. Poikkeamme metsäpolulta rantaan, jossa valossa kimaltava meri kohisee jylhiin kallioihin. Aurinko lämmittää kasvoja ja tuuli tuivertaa hiukset silmille. Kun nostamme katseemme taivaalle, näemme valtavan merikotkan liitelevän korkealla. Tuulihaukat leikittelevät ilmavirroissa.

20130921_1445-46_270

Kuusihenkinen porukkamme saa vielä seitsemännen retkeilijän, kun yksi retkiryhmäläinen soittaa olevansa tulossa telttailemaan yhdeksi yöksi Porkkalaan. Menemme häntä vastaan virkistysalueen parkkipaikalle, ja jatkamme yhdessä kaivon kautta takaisin leiripaikallemme.

Illalla päivällisen jälkeen puolipilvinen taivas lupailee upeaa auringon laskua. Seikkailen itsekseni niemen kalliolla, kun näen kuinka laskeva aurinko värjää koko läntisen taivaan kuparinväriseksi. Kiirehdin näköalapaikalle, missä muutkin ovat jo ihastelemassa taivasta. Samaan aikaan alkaa sataa, ja auringon valo ja sadepisarat saavat aikaan koko niemen ylle ulottuvan hehkuvan sateenkaaren. Kaaren yläpuolella kulkee vielä toinen, hieman himmeämpi valonauha.

20130921_1918-59_386

Seison näköalapaikalla ja seuraan koko auringon matkan aina siihen asti, kunnes se sukeltaa kullan ja punaisen säkenöivänä mereen.

20130921_1929-51_428

Heti auringon laskettua tiheä hämärä näyttää nousevan maasta ja kalpeat syystähdet syttyvät taivaalle yksi toisensa jälkeen. Siirrymme näköalapaikalta niemen kaakkoispuolelle nähdäksemme joko Kuukin olisi jo kuvauskunnossa, mutta taivas on sen verran pilvessä, ettei sitä vielä näy. Turhaan odotimme kuuta nousevaa.

Kaikin puolin onnistuneen päivän kruunaavat iltanuotio ja omatekoisella pannulla paistetut räiskäleet. Valosaasteettomalla taivaalla tuikkii miljoonia tähtiä, ja tuulen ajaessa pilvet pois myös kuu näyttäytyy meille hopeisessa loistossaan. Vietämme illan raukeassa tunnelmassa kuunnellen yön ääniä, tuulen ja meren kohinaa sekä hepokattien siritystä.

20130921_2038-55_457

20130921_2049-37_495

20130921_2156-06_522

Päivän havainnot:
–         n. klo 7.30: Pampskatanin kellonsoittaja, Homo sapiens, uros, talvipukuinen, liikkuu parvessa. Erityishuomio: kumara selkä.
–         klo 10: Ruotsin laiva, Laivamus maximus, sukupuoli määrittelemätön, esiintyvyys tasaista, vaeltava
–         n. klo 23–9: Pressun alla nukkuva erämies, Homo sapiens, uros, esiintyvyys runsasta
–         klo 21 jälkeen illalla: Lehtohepokatti, Tettigonia viridissima, naaras. Erityistä: uhkarohkea yksilö, joka ei suutu pienestä leikinlaskusta.

*

20130922_0747-23_046

Viimeinen päivämme on sunnuntai, aurinkoinen ja tuulinen päivä. Heräämme taas aikaisin aamulla näköalapaikalle, ja pääsemme seuraamaan lähietäisyydeltä närhi- ja vihervarpusparvien muuttoa sekä uuttukyyhkyjen muuttopuuhia metsän rajassa. Varpus- ja hiirihaukkoja liitelee korkealla.

20130922_0749-03_057

20130922_0809-22_070

Aamuvakion jälkeen hajaannumme vielä viimeisen kerran tutkimaan niemen ympäristöä. Minä käyn uimassa tuulen suojaisesta poukamasta ja nautin vielä melkein kesäisestä ilmasta.

20130922_0957-11_111

Parin päivän aikana meri ja kalliot ovat tulleet jo niin tutuiksi, että ajatus takaisin kaupunkiin lähtemisestä tuntuu haikealta. Retken aikana ehdimme kokea ja nähdä paljon aina mielenkiintoisista perhosentoukista ja kovakuoriaisista dramaattisen kauniiseen auringonlaskuun. Mutta vaikka yksi retki onkin lopuillaan, niin aina tulee uusi tilaisuus pysähtyä luontoon kokemaan, näkemään ja kuuntelemaan hiljaisuuden tuhansia ääniä.

Täällä on harmaata.
Sumuista ja harmaata.
Varhain aamulla
kalpea kuu hohti taivaalla;
niemen ympärillä
meri kohisi huokaillen.

Ja täällä on hiljaista.
Rauhallista ja hiljaista.
Hengitän kosteaa meri-ilmaa
keuhkoni täyteen;
harmaahaikara nousee
kaislikosta lentoon.

Teksti: Anna Carlson
Kuvat: Teemu Saloriutta

Luonnonharrastus- ja valokuvauskurssin satoa

Bengtsårin leirisaarella järjestettiin 26.-28.7. perinteinen nuorten luonnonharrastuskurssi, jonka teemana tänä vuonna oli luontokuvaus. Kurssilaiset pääsivätkin tähtäilemään kameralla mitä moninaisimpia kohteita nousevasta Kuusta sudenkorentoihin ja sumuisiin aamumaisemiin.

20130726_2046-26_045
Okatytönkorento poseeraa.

20130726_2258-40_058Kuu nousee hämärtyvässä illassa saaristomaiseman ylle.

20130727_1115-53_058Punasyyskorentoa Leicalla naamaan.

 

20130727_1321-47_096Haarapääskynuorukainen istuskelee saaren päätalolla.

20130727_1504-23_124
Hietaheinäperhonen, karujen kalliorantojen asukki.

20130727_2152-59_153
Auringonlaskua kuvaamassa.

20130727_2202-19_168Iltapilviä auringonlaskun jälkimainingeissa.

20130728_0521-31_020
Varhaisen aamun kuvaajat.

20130728_0649-19_093Aamukaste paljastaa hämähäkkien mahdin.

20130728_0932-24_153
Sumuisen meren melojat.

20130728_1334-40_275
Savukaapuyökkösen toukka studio-oloissa kuvattuna: taustakankaana musta paita.

Kuvat: Teemu Saloriutta

Vaelluskurssin kuulumisia, 6. päivä: Haikeina kohti kaupunkia

1. päivä: Kohti metsän salaisuuksia
2. päivä: Joen ylitys ja suokävelyn ihanuus
3. päivä: Välipäivä Iso Ruokejärvellä
4. päivä: Hetkessä elämisen oivalluksia
5. päivä: Sateen taika

Vaelluskurssi2013_pokkari 277Heräsimme harmaaseen aamuun ja herättelimme muunkin leirin. Muutamalla oli vatsanväänteitä ja porukassa vallitsi yleinen voipuneisuus. Kenties tieto vaelluksen päättymisestä sai lihakset ja mielen koomautumaan jo ennen aikojaan. Tänään täytyisi silti kävellä vähän reilut 10 km Ruoveden keskustaan.

Pääsimme lähtemään ensimmäistä kertaa lähes aikataulun mukaisesti. Tallustelimme Pirkan taivalta vähäsen matkaa takaisin päin ja käännyimme risteyksestä itään, kohti Ruovettä. Painoimme letkana hanhenmarssia polkua pitkin ja pysähdyimme kunnolla vasta Ruokkeenharjun tilalla, missä kohtasimme ystävällisiä lampaita.

Vaelluskurssi2013_pokkari 294Paijailtuamme niitä aikamme vaihdoimme vetäjää ja päätimme ottaa oikopolun pohjoisempana kulkevalle autotielle.

Kävelimme, juoksimme ja hyppelimme, kukin valintansa mukaan, jutellen ja laulaen Kotavuoren mäelle saakka, jossa siirryimme vielä viimeistä kertaa Pirkan taipaleen vietäväksi.

Maistelimme metsän herkkuja ja haistelimme sen tuoksuja maisemien vaihdellessa hiekkatiestä heinikossa kulkevaan polkuun ja kosteasta kuusimetsästä paahteiselle mäntykankaalle. Aurinkokin palasi lämmittämään mieltä ja takaraivoa. Lopulta olimme jopa etuajassa arvioidusta saapumisajasta Ruovedelle – vai olikos se ”Rovaniemelle”…

Vaelluskurssi2013_pokkari 311

Vaikka metsässä on ihanaa, on myös kiva palata takaisin rakennettuun ympäristöön, jossa voi taas arvostaa fasiliteetteja ja palveluita ihan eri tavalla. Lounastimme Popo-pubissa linja-autoaseman vieressä ylityöllistäen pubin yksinäistä työntekijää. Osalla ateria myöhästyikin sen verran, että lähti mukaan linja-autoon. Autossa ei kovin monella enää riittänyt energiat ja kotimatka sujui uneliaasti.

Siri ja Anna rentoutumassa suolla.

Siri ja Anna rentoutumassa suolla.

Vaelluskurssi on niin kurssilaisille kuin vetäjilleenkin ainutlaatuinen kokemus eikä yksikään retki luontoon ole samanlainen kuin toinen. Elämään kuuluvat niin onnistumiset kuin vastoinkäymiset, positiiviset ja negatiiviset tunteet. Vaellus metsäisessä erämaassa teiden ulottumattomissa tarjoaa molempia uudessa ympäristössä.

Vaeltamisessa on jotain alkukantaista, joka saa ihmisen lähtemään ja etsimään mahdollisimman koskemattomia alueita, elämän syntyperiä. Vain täällä ihminen voi todella löytää itsensä, mitä hän todella on.

Leiriin oli vielä matkaa, mutta aina on aikaa istua katsomaan auringonlaskua.

Leiriin oli tuona iltana vielä matkaa, mutta aina on aikaa istua katsomaan auringonlaskua.

 

 

Suomi on rikas maa, nimenomaan siksi, että meillä on mahdollisuus lähteä luontoon rauhoittumaan lähellä omaa kotia. Muistetaan arvostaa ja toteuttaa jokamiehenoikeuksia ja huolehtia, että kaunis luontomme säilyy ja että tulevaisuudessakin meillä on mahdollisuus lähteä etsimään tätä elämän alkulähdettä.

Kurssin vetäjät Sini ja Sonja toivottavat kaikille hyviä ja turvallisia vaelluksia sekä kaikenkarvaisia kokemuksia – positiivisia ja negatiivisia, ne ovat loppupeleissä yhtä arvokkaita.

Teksti: Sini Malminiemi

Kuvat: Sonja Martikainen

Närängän seikkailuja, osa 3: Sinipyrstön maisemassa

Retkikertomuksen aiemmat osat:
Huh hellettä
Kohti Laattajaa

Sää on vihdoin viilennyt, päivä on pilvisen harmaa ja tuulinen. Vietämme Laattajalla ansaittua lepopäivää: pesemme pyykkiä, teemme pienen päiväretken lähimaastoon ja nukumme pitkät päiväunet. Retki on vasta puolivälissä, vielä pitää jaksaa.

20130605_1749-24_021

Seuraavana aamuna puramme leirin sään jatkuessa viileänä. Nyt kuitenkin aurinko paistaa – täydellinen retkisää! Tai siis vähiten huono, mitä kesällä voi olla, toteaisi Krooniset kesävihaajat ry, jos olisimme jo moisen yhdistyksen perustaneet. Syksyä odotellessa.

20130606_1116-11_004

20130606_1122-40_018Suuntanamme on Peurojärven laavu Närängänvaaran takana. Alkumatka sujuu vauhdikkaasti tietä pitkin, sen jälkeen käännymme polulle kohti vaaraa. Yksitoikkoisen kulkemisen lomassa laskemme sudenkorentoja. Pohjanukonkorentoja tulee vastaan päivän aikana yhteensä 48, neidonkorentoja seitsemän. Lisäksi kuvaamme kaikki kiiltokorennot, sillä niiden määrittämiseen maastossa eivät taitomme riitä. [Retken jälkeen kuvista löytyy vaskikorento, välkekorento, hoikkakiiltokorento sekä aapakiiltokorento, joka on vuoden ensihavainto Suomessa. Edes ripaus mainetta ja kunniaa!]

Joudumme hetkeksi paahteisille hakkuuaukeille. Vaikkei lämpötila enää yllä hellelukemiin, on rinkan kantaminen ihan riittävän hikistä puuhaa. Varsinkin, kun päällä on sadetakki – ainoa ötökkätiivis pitkähihainen. Mäkäränpuremista kaksinkertaiseksi turvonnut käsi on sitä mieltä, ettei ilman takkia enää tällä reissulla kuljeta.

Ensimmäiset ihmiskontaktit

Koukkaamme lähteen kautta Närängän tilalle lounastamaan. Siellä tapaamme ensimmäiset ihmiset koko retken aikana. Parille suomalaiselle emme maan tapaa noudattaen tietenkään puhu, mutta kun hollantilaisen turistiryhmän opas tulee juttelemaan, vaihdamme muutaman sanan.

Ryhmä pitää majaansa Suomussalmen Hossassa ja on päiväretkellä Närängänvaaralla. Tämä on heidän mielestään niin ainutlaatuinen paikka maailmassa, että joka vuosi on palattava. Mitäpä tuohon lisäämään. Tämänkertainen visiitti on heille jo kuudes.

Kuulemme turistioppaalta, että Venäjän puolella on Kuusamon korkeudella laajoja metsäpaloja. Ilmankos maisema näyttää niin utuiselta. Etäisyyttä on kuitenkin sen verran, etteivät palot uhkaa levitä Suomen puolelle.

20130606_1618-42_059

Tutustumme Närängän tilalla alueen historiasta kertovaan näyttelyyn. Tilalla on asuttu jo vuodesta 1841 ja saatu elantoa muun muassa viljelemällä maata, kasvattamalla lehmiä ja lampaita sekä metsästämällä ja kalastamalla.  Tilan rakennukset eivät ole yhtä vanhoja, sillä talvisodan alussa määrättiin rajan pinnassa sijaitsevat  rakennukset poltettaviksi, etteivät ne tarjoaisi suojaa maahan tunkeutuville joukoille. Sauna jäi polttamatta, muut rakennukset pystytettiin uudelleen sodan jälkeen. Nykyään tila on Metsähallituksen hoidossa muistona menneen ajan kulttuurista.

20130607_1919-24_115

Lounastauon jälkeen jätämme vaaran toistaiseksi taakse ja seuraamme pitkospuita laajan Hyöteikönsuon yli. Aurinkoisella aavalla lentelee sadoittain sudenkorentoja. Jo toinen retkeläinen hukkaa kameran linssisuojan ‒ mikä ihme niitä oikein syö?

20130606_1730-19_084

Saavumme vaihteeksi hyvissä ajoin leiripaikallemme, kahden järven välisellä harjulla sijaitsevalle laavulle. Ei voita Laattajaa, ja rakennetulla paikalla yöpyminen on muutenkin noloa.  No, ainakin tuulee sen verran, ettei hyttysistä ole kiusaa.

Illalla lähdemme valokuvaamaan läheiselle Suojärvelle, jonka vastarannalla kohoaa Närängänvaara. Illan viimeisten auringonsäteiden kurottaessa horisontin ylle suorittaa laulujoutsenten laivue tyylikkään ylilennon. Hieno huipennus muutenkin onnistuneelle retkipäivälle.

20130606_2240-51_162

Käymme nukkumaan teeren soidinpulputuksen säestyksellä. Ääni on kuin viimeinen tuulahdus Koillismaan keväästä, joka on jo vääjäämättä vaihtunut kesäksi.

Sinipyrstön jäljillä

Aamulla vietämme leppoisaa leirielämää. Suunnitelmana on kulkea Närängänvaaralla yli puoli vuorokautta keskiyöhön saakka. Olisihan sääli poistua alueen hienoimmalta maisemapaikalta ennen vuorokauden kauneimpia hetkiä, eikä seuraavana päivänä tarvitse jaksaa kävellä kuin kolme kilometriä taksille. Niinpä pakkaamme päiväreput vasta puolenpäivän jälkeen, aamupalan ja lounaan syöneinä.

Alkumatkan mäntykankaalla hämmästelemme neidonkorentojen paljoutta. Mitä ihmettä satakunta virtavesissä viihtyvää sinihohtoista korentoa täällä tekee? [Retken jälkeen kuulemme korentojen aikuistuvan metsässä ja siirtyvän noin viikon kuluttua kuoriutumisesta takaisin virtavesien äärelle.]

20130607_1336-50_045

Närängänvaaralle kipuaminen sujuu hikisissä tunnelmissa. Lähestyessämme Yheksänsylenkalliota terästämme kuuloaistin äärimmilleen. Sieltä on nimittäin ilmoitettu vaaran viimeisin sinipyrstöhavainto. Tuo salaperäinen Siperian taigan asukki viihtyy vanhoissa kuusivaltaisissa vaarametsissä ja on Itä-Suomen syrjäseuduilla levinneisyytensä läntisillä äärirajoilla. Vielä muutama vuosikymmen sitten lintu oli maassamme todellinen suurharvinaisuus, mutta nykyään pesimäkanta lasketaan huonompinakin vuosina jo sadoissa pareissa. Joka tapauksessa olisi kertakaikkisen väärin viettää yli 12 tuntia lajin keskeisellä elinalueella näkemättä itse linnusta vilaustakaan.

Olemme etukäteen tankanneet sinipyrstön laulua muistiimme. Heti kalliolle noustessamme alkaakin ihan läheltä kuulua tutulta vaikuttava kirkas sävel. Emme luota korviimme, joten yritämme etsiä lintua kiikarilla. Kalliolta aukeaa upea näkymä Hyöteikönsuolle ja ympäröiviin metsiin. Pieni lintu voi piiloutua mihin tahansa avaraan maisemaan.

20130607_1712-35_098

Laulaja ei osu silmään, joten käväisemme vaaran rinteellä äänen suunnassa.  Hukkareissu, ei näy sinipyrstöä. Nielemme tappiomme ja horjumme väsynein jaloin Närängän tilalle keittelemään päivällistä. Vaaralla kiipeily vaatii energiaa.

Heti päivällisen jälkeen yritämme uudestaan. Kiipeämme ylös ja  jäämme hetkeksi Kirkkokalliolle katselemaan itään päin aukeavaa maisemaa. Venäjän metsäpalojen sauhut näkyvät selvästi horisontin yllä.

20130607_1937-22_124

Palaamme Yheksänsylenkalliolle. Sama laulu kuuluu jälleen aivan vierestä. Ja sinipyrstöhän siinä laulelee, omassa maisemassaan, komean kaksihaaraisen kelon latvassa!   Jotta havainto olisi täydellinen, tulee lintu vielä esittelemään itseään paraatipaikalle viereiseen mäntyyn.

Kuuntele ääninäyte sinipyrstön laulusta.

20130607_1957-32_159

Jäähyväiset vaaralle

Auringonlaskuun on vielä muutama tunti. Mikäs tässä odotellessa, näistä maisemista jaksaisi nauttia tuntikausia. Kävelemme hiljalleen vaaran luoteisrinnettä alas samalla metsää valokuvaten. Kuvauksellisia yksityiskohtia riittää, täällä jokainen puu on yksilö.

Närängänvaaran metsät ovat juuri niin hienoja kuin etukäteen odotimme. Kuusimetsään liittyy usein synkkiä mielikuvia, mutta täällä kaikki on toisin. Metsä on erirakenteista, lehtipuiden kirjomaa ja ennen kaikkea valoisaa rinnemetsää. Naavaiset kuusijättiläiset hallitsevat maisemaa, johon käppyräiset koivut ja monisatavuotiset mäntykelot tuovat oman mausteensa.

20130607_2317-20_351

Päädymme vahingossa vielä kerran Närängän tilalle. Kovin pahoillaan tästä sattumuksesta ei voi olla, sillä kaunis on kesäinen kulttuurimaisema ilta-auringon valossa.

20130607_2238-30_328

Loppuhuipennus odottaa. Kiipeämme Kirkkokalliolle ihailemaan keskiyön auringonlaskun kultaamaa maisemaa. Edellinen leiripaikkamme peilityynen Laattajan niemessä näyttää myös tästä suunnasta erityisen houkuttelevalta.

20130607_2322-31_362

Yheksänsylenkalliolla sinipyrstö jatkaa luritustaan viimeisten auringonsäteiden hipoessa puidenlatvoja. Hyöteikönsuon rimmikot kimmeltävät hopeisina vaarakuusikon takana. Tähän hetkeen katoavat kaikki vaelluksen aikana kohtaamamme kärsimykset. On aika istua hiljaa kalliolla ja nauttia.

20130607_2333-43_378

Auringon punainen kiekko viistää horisonttia jättäessämme puoliltaöin hyvästit Närängänvaaralle. Alhaalla Hyöteikönsuolla ääretön onnellisuus valtaa mielen. Odotimme retkeltä paljon, mutta viimeinen retkivuorokausi on ylittänyt kovimmatkin odotukset. Olo on tyhjä.

Tyynen kesäyön viileys hiipii iholle. Tupasvillamättäät loistavat yön hämärissä valkeina lyhtyinä. Laulujoutsenparvi leijailee hiljaa suon laidalla oranssihehkuista taivaanrantaa vasten. Pian Pohjolan yötön yö vaihtuu jälleen aamuksi.

Loppu.

Teksti, kuvat ja äänitys: Teemu Saloriutta

Närängän seikkailuja, osa 2: Kohti Laattajaa

Retkikertomuksen ensimmäinen osa: Huh hellettä

Aamu valkenee jälleen helteisen tukalana. Puramme leirin liian hitaasti ja pääsemme matkaan vasta kello 11 auringon porottaessa täydeltä terältä. Itsepä tätä kerjäsimme, mitäs riekuimme iltamyöhään. Edessä on 12 kilometrin siirtymätaival Laattaja-järvelle. Aika lyhyt matka ja osaksi polkua ‒ helppo nakki, ei kai siihen yli viittä tuntia mene millään?

Käymme lähteellä täyttämässä juomapullot, nousemme Visavaaran laelle ja kuljemme vähän matkaa tietä pitkin. Sitten poikkeamme maastoon ja jatkamme loivaa harjannetta kohti lounaspaikaksi suunniteltua Kalliolampea. Helle kuluttaa nestettä; jäämme pitämään juomataukoa massiivisella kelopuulla istuen. Leppälintu yrittää hämätä oudoilla äänillä, ei onnistu.

20130604_1202-53_021

Suoaukeiden ylle alkaa kerääntyä tummia pilviä. ”Eihän nyt noin pieni pilvi sada.”

20130604_1224-53_032

Hetkisen kuluttua vettä tulee kuin saavista, ravakka ukkoskuuro pyyhkäisee suoraan yli. Olemme kuitenkin jo lounaspaikalla sadevaatteet päällä, ähäkutti. Sateen hieman laannuttua aloitamme kokkailun suojaisan kummun takana tunnelmallisen lammen tuntumassa. Huonompiakin lounaspaikkoja on nähty.

20130604_1313-29_053

Kalliolampi on Närängänvaaran huipun lisäksi alueen ainoa paikka, jossa peruskallio työntyy maanpinnan yläpuolelle. Pitihän tällaista paikallista nähtävyyttä käydä katsomassa.

Akrobatian alkeita

Tuhdin lounaan jälkeen alkaa harjujumppa. Seuraamme vanhaa, jo katoavaa merkittyä polkua, joka kulkee kohtisuoraan harjujen suuntaa vastaan. Niinpä vuoroin kiipeämme ylös harjulle ja vuoroin laskeudumme alas suolle.

20130604_1446-04_081Polulla kulkeminen on hieman kevyempää kuin pehmeäpohjaisessa maastossa, mutta tärkein syy reitin seuraamiseen on lukuisia pieniä puroja ylittävät sillat. Suopurot ovat hankalia ylitettäviä eikä rinkan kanssa uiminen kuulosta hyvältä idealta.

Heti ensimmäinen silta kertoo, mitä tuleman pitää. Hökötys on nähnyt parempiakin päiviä, emmekä uskalla yrittää ylitystä. Siispä kiertämään. Alavirran puolella joki kapenee ja pääsemme koikkelehtimaan puunrunkoa pitkin yli. Edessä on vielä ainakin puolentusinaa ylitystä, meneeköhän sittenkin uimiseksi…

Ylimääräinen lenkki johdattaa meidät hetkeksi hienolle, väistyvien ukkospilvien ympäröimälle aapasuolle. Ei ollenkaan hassumpi kierros.

20130604_1531-51_121

Kuten arvelimme, mielenkiintoiset sillat jatkuvat. Useamman kerran vaaditaan akrobaatin otteita ja tasapainoilua huterilla puunrungoilla. Passiivisen kaupunkielämän rampauttama tasapainoaisti joutuu koville, mutta ihmeen kaupalla kylpy jää tällä kertaa saamatta.

20130604_1620-19_140

Palaamme hetkeksi todellisuuteen reitin käväistessä suojelualueen ulkopuolella. Emmehän ole oikeassa erämaassa: alue on poikittaissuunnassa vain parin kilometrin levyinen, joten sieltä joutuu helposti ulos. Käki kukkuu innokkaasti hakkuuaukean reunalla, muuten maisema näyttää autiolta.

Tauon paikka

Raskaiden nousujen, vetisten suopätkien ja hiostavan sään uuvuttamina jäämme pitämään evästaukoa kelopuuhun nojaten. On selvää, ettemme ehdi leiripaikalle päivällisaikaan mennessä. Päätämme jaksaa seuraavalle sillalle, sitten on levättävä. Viimeiset harjuille kiipeämiset sujuvat etanan vauhtia, mutta kiirettä on turha pitää: pimeähän tulee vasta parin kuukauden päästä, eikä sekään etenemistä estäisi.

20130604_1624-18_156

Tauolla laitamme teltan pystyyn räkkäsuojaksi. Aiempina päivinä olemme tulleet kohtalaisen hyvin toimeen ilkeiden hyönteisten kanssa, mitä nyt verkkohattu on ollut koko ajan päässä ja välillä olemme ruokailleet mukavuussyistä teltassa. Nyt kuitenkin ilmatila alkaa olla sen verran vankasti hyttysten ja mäkärien hallussa, ettei niiden kanssa leikkiminen enää huvita.

Olemme jo oppineet päivän aikana kaikenlaista. Retkipaidassa ei kannata olla aukkoja, joista mäkärät pääsevät syömään käden. Paidan ei kannattaisi olla niin ohut, että hyttyset pistävät hartioista läpi. Jos hyttyshatun verkko alkaa liian läheltä päätä, ötiäiset rei’ittävät otsan.  Jos verkko ei ole alhaalta kunnolla suljettu, on pian kaula täynnä puremia. Hyttyskarkotteita meillä ei tietenkään ole mukana, sillä sellaiset ovat amatööreille ja nössöille. Paitsi että juuri nyt antaisimme melkein mitä tahansa pullosta offia.

Teltassa levätessä on aikaa miettiä retkeilyn mielekkyyttä. Miten tässä taas kävi näin? Leppoisaksi kevätreissuksi suunniteltu retki vaihtui helteessä rämpimiseen ja räkkähyönteisten kanssa kärvistelyyn. Ja kartalla helpolta näyttänyt päivämatka on jälleen kerran osoittautunut pitkäksi ja raskaaksi. Montako vuotta pitää retkeillä ennen kuin lakkaa tekemästä aina samoja virheitä? Jotain olemme kuitenkin oppineet: jos väsyttää, kannattaa pitää tauko.

Palkinto odottaa

20130604_2154-54_170

Toden totta, liki kolmen tunnin lepo tekee ihmeitä. Voimat ovat palautuneet eikä edes Itkuharju saa meitä enää murtumaan. Saavumme rajavyöhykkeen tuntumaan, jossa meitä odottaa päivän viimeinen silta. Se on onneksi järeää tekoa, sillä kiertotietä ei ole. Lienee rajavartijoiden käytössä ja siksi paremmin huollettu. Rajavyöhyke on tässä kohtaa kapea: Venäjälle on matkaa alle puoli kilometriä. Rajan läheisyyden voi aistia. Olemme yhden maailman laidalla, vieressä suuri tuntematon.

Tihkusateisen harmaan illan päätteeksi aurinko tulee hetkeksi esiin ja saa mäntykankaan hehkumaan punaisen sävyissä. Laulujoutsenpari lipuu verkkaisesti kapean salmen suojiin auringon laskiessa hiekkarantaisen järven taa. Onni on selvästi kääntynyt. Luonto vaatii kuitenkin veronsa: rantavarvikko syö kameran linssisuojan.

20130604_2243-12_227

Kolmetoista tuntia lähtömme jälkeen saavumme korppien saattelemana Laattaja-järvelle, jonka keskelle työntyvä niemi osoittautuu parhaaksi leiripaikaksi, mihin olemme koskaan telttamme pystyttäneet. Ja näitä reissuja on sentään takana jo aika monta. Tuuli pitää itikat loitolla, maasto on tasaista ja niemeä ympäröi matala hiekkapohja. Kaiken kruunaa upea näkymä Närängänvaaralle.

20130604_2333-53_262

Raskas päivä on saanut palkintonsa.

Jatkuu…

Osa 3: Sinipyrstön maisemassa

Teksti ja kuvat: Teemu Saloriutta