Avainsana-arkisto: Haltiala

Unohtumattomia hetkiä vuoden 2013 retkiltä

Retkivuoteen 2013 mahtui lukuisia ikimuistoisia hetkiä. Kiitos retkiryhmän taitavien kynäniekkojen ja kuvaajien, ilahduttavan moni hetki päätyi elävöittämään myös blogiamme. Näin kevään kynnyksellä on sopiva hetki kerrata viime vuoden parhaita paloja. Väliotsikoita klikkaamalla pääset lukemaan retkikertomukset kokonaan.

Ilmoittudu mukaan tuleville retkille ja ole mukana todistamassa seuraavia huippuhetkiä paikan päällä!

Pyöräretki Haltialaan, toukokuu

”Fiilis oli sama kuin kaulushaikaralla, joka buuhkaili menemään ruovikossa. Ei muuten näkynyt sitäkään. Mitä siinä nyt sitten enää muuta voi kuin nauraa, kun se sillä lailla aamutuimaan hempeästi töräyttelee ruovikon uumenista. Voi toista!”

20130519_1343-37_032

Kuva: Teemu Saloriutta

Närängän vaellus, kesäkuu

”Olemme jo oppineet päivän aikana kaikenlaista. Retkipaidassa ei kannata olla aukkoja, joista mäkärät pääsevät syömään käden. Paidan ei kannattaisi olla niin ohut, että hyttyset pistävät hartioista läpi. Jos hyttyshatun verkko alkaa liian läheltä päätä, ötiäiset rei’ittävät otsan.  Jos verkko ei ole alhaalta kunnolla suljettu, on pian kaula täynnä puremia. Hyttyskarkotteita meillä ei tietenkään ole mukana, sillä sellaiset ovat amatööreille ja nössöille. Paitsi että juuri nyt antaisimme melkein mitä tahansa pullosta offia.”

20130604_1624-18_156

Kuva: Teemu Saloriutta

Vaelluskurssi, heinäkuu

(Ote Eräjormalaulusta)

”Eräjormana kuljen
ja mä sydämeeni suljen
tämän hetken täällä Helvetin korvessa.
Eihän tietää voi kansa,
miksi Kampissa mä itken,
kun en tahdo enää palata keskustaan.”

VK2013 610

Kuva: Sonja Martikainen

Hammastunturin vaellus, syyskuu

Ennen vaellusharrastuksen aloittamista sana huiputus oli minulle lähinnä synonyymi harhaanjohtamiselle.”

Hammastunturi 461

Kuva: Sonja Martikainen

Porkkalan retki, syyskuu

”Päivän havainnot:
–         n. klo 7.30: Pampskatanin kellonsoittajaHomo sapiens, uros, talvipukuinen, liikkuu parvessa. Erityishuomio: kumara selkä.”

20130922_0747-23_046

Kuva: Teemu Saloriutta

Jurmon retki, marraskuu

”Aamuauringon valaisema sumuinen Jurmo oli  suorastaan maaginen näky! BBC -dokkaripoppoo olisi saanut aiheesta vaikuttavaa materiaalia, mutta onneksi myös LUPin järkkäripatteri vangitsi hetken häikäisevällä tavalla. Mentaalinen Attenborough kähinäjuonto korvissa suuntasimme saaren länsikärkeen.”

jurmon_retki_luontoliitto-7

Kuva: Teemu Saloriutta

Siikanevan vaellus, joulukuu

” Monet ajattelevat, että täytyy olla vikaa päässä jos haluaa vapaaehtoisesti lähteä pimeään ja kylmään metsään rämpimään, nukkua pakkasessa, juoda suovettä ja hikoilla monien kilometrien pituisia taivalluksia rinkka selässä. Mutta minä, kuten varmaan muutkin retkiryhmäläiset, miellämme sen ”vian” haluksi etsiä rauhaa, hiljaisuutta ja löytää luonnosta tasapainoa elämään. Mutta selitäpä tämä äidille…”

IMG_9231

Kuva: Hanna Hyvönen

Kevätretki Talaskankaalle, joulukuu

” Rautatieasema on väsyneen hiljainen. Raijaamme retkiomaisuutemme laiturille äänettä, kuuluu vain se eksynyt kolina, jolla sukset kohtaavat asfaltin. Junaan noustessa kumisaappaat viimeistelevät isovarpaani alle ensimmäisen rakon. Vilkaisu ahkioiden täyttämään eteiseen nostaa kuitenkin hymyn huulille: voi siellä ne nyt taas ovat, ja kohta mennään.”

” Omillaan kulkeva kokee kaikenlaista myös hämärällä metsäautotiellä. Metsäkanalinnut rymistelevät lentoon jäljempänä tulevan pääporukan suksien suhinan kuullessaan. Pöllöt harmistuvat yön hämäryyttä pilkkaavasta pienestä valosta. Tuuli humisee tietävänä hämärässä yössä mustina piirtyvien honkien latvassa. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin hiljalleen lirisevä jäätie, jonka ääntelyä ei yön hämäryydessä voi pitää minään muuna kuin lauluna.”

talaskangas_luontoliitto_joen-ylitys

Kuva: Antti Salovaara

 

Sinne minne pikkusieppokin

Haltiala 044Aloitimme pyöräretken huonosti nukutun yön jälkeen Viikistä. Sunnuntaiaamu täyttyi mustarastaan huiluäänistä ja taiturimaisen satakielen kummallisista pulputuksista, joiden päätteeksi se heittää kapuloita rattaisiin. Ruokokerttuset kiusasivat aamuäreää: rätisivät kaikkialla, mutteivät näkyneet missään. Fiilis oli sama kuin kaulushaikaralla, joka buuhkaili menemään ruovikossa. Ei muuten näkynyt sitäkään. Mitä siinä nyt sitten enää muuta voi kuin nauraa, kun se sillä lailla aamutuimaan hempeästi töräyttelee ruovikon uumenista. Voi toista!

Pussitiaisen pussin oviaukko oli viikon takaisesta entisestään pienentynyt. Ulkoseinä näytti nöyhtäisemmältä sitten viime näkemän, ehkä yöllisen sateen vuoksi. Muutamassa päivässä täyteen mittaansa puhjenneet koivunlehdet tarjosivat pesälle aikaisempaa paremman suojan, ja hyvä niin.

Kevätseurantaläpäreeseen kirjasimme kaksi uutta ensihavaintoa: kukkivan tuomen ja saalistaan vaanivan tuulihaukan. Yritimme kovasti määrittää tuulihaukan joksikin muuksi haukaksi, mutta tiilenpunainen selkä ja saaliin yllä lekuttelu olivat riittävän hyviä tuntomerkkejä, joten jätimme spekulaatiot sikseen. Ruovikon reunassa nukkuva kyhmyjoutsen sekä pesänsä ympärillä levottomasti häärivä nokikana näyttivät ihan itseltään.

20130519_1223-26_006Vantaanjoen vartta hiljalleen polkiessamme opettelimme laulamaan ”kolikkolintu” sirittäjää. En ole koskaan kuullut kolikoiden kierivän marmoripöydällä, joten tiedä häntä onko vertauksessa perää. Yritimme myös tunnistaa räkättirastaan punakylkirastaaksi – turhaan. Peippo ja pajulintu saisivat kyllä opetella vähemmän toisiaan muistuttavat laulut, onhan noita.

Pikkukosken uimarannan läheisyydessä sijaitsevien metsäalueiden tarkemman tutkiskelun päätimme jättää seuraavaan kertaan, ja ajelimme auringonpaahteessa kohti pohjoista.

Haltialan tilalla pidimme evästauon, noukimme kuppilasta lisävahvistusta retkiseurueeseemme ja jatkoimme matkaa Ruutinkosken lehdolle. Siellä meidät otti vastaan punavarpusherra, tuo kohtelias mutta huonomuistinen Intian matkaaja, joka aksentissaan häivähdys hindiä totesi tuttuun tapaan ”Pleased to meet you” kerta toisensa jälkeen.

20130519_1343-37_032Haltialan aarnialueelle saavuttuamme parkkeerasimme pyörät ja jatkoimme matkaa kävellen. Paahtava kuumuus vaihtui lehtojen kosteaan viileyteen astellessamme pitkospuita pitkin. Kuljailimme Paloheinän ja Pitkäkosken väliin jäävällä alueella läpi runsaslahopuisten lehto- ja kangasmetsien. On kyllä kertakaikkisen väärin, että tästä monipuolisesta alueesta on suojeltu vain Haltialan aarnialue ja Pitkäkosken ympäristö! Haltialan pohjoisesta lehtoalueesta ja Paloheinän lehto- ja korpilaakson metsästä on tehty suojeluvaraukset, mutta suojeluvarausten ja nykyisten pienten suojelualueiden väliin jää useita hehtaareja arvometsää. Niiden rauhoittaminen mahdollistaisi ainutlaatuisen laajan yhtenäisen suojelualueen synnyn. Alueelta on havaittu muun muassa alueellisesti uhanalaisia kääpälajeja kuten korpiludekääpä ja ruostekääpä. Pesiipä siellä myös vaarantuneita lajeja, kuten pikkutikka.

20130519_1334-34_022Lehtojen äänimaiseman täyttivät tutut laulajat, kuten peippo, pajulintu ja välillä hämäävästi hömötiaiselta kuulostava sirittäjä. Meitä se ei kuitenkaan saanut hämättyä. Yksi äänistä oli kuitenkin vieraampi, vaikka samalla siinä oli jotakin tuttua. Poissulkemalla paremmin tuntemiamme lajeja, saimme määrityksen tulokseksi pikkusiepon, eli pari tahtilajia daijumman kirjosiepon, kuten aloittelevan lintuharrastajan epäpätevä muistisääntö kuuluu. Vaikka pikkusieppo laulaisikin hitaammilla nuoteilla kuin verrokkinsa, niin tuo Suomessa pesimälajina harvalukuinen punakurkku on muuten varsin viisas: se suosii kotinaan vanhaa metsää.

Toimme pikkusiepon laulua vähän teillekin kuultavaksi. Mustarastas ja peippo eivät osanneet olla äänityksen aikana hiljaa ja laulavat omia laulujaan aivan toisessa tahdissa. Pikkusiepon laulu alkaa muutamalla terävällä tavulla, jatkuu kirjosieppomaisena ja päättyy laskevaan äänten sarjaan ”ty ty tu tu taa”.

Jätämme pikkusiepon sekä monet muut kohtaamamme kaverit Haltialan siimekseen ja suuntaamme paluumatkalle jokivartta pitkin.

Haltiala 041Iltapäivä alkaa vaihtua alkuillaksi, kun taitamme viimeisiä kilometrejä kohti kotejamme. Aurinko on tehnyt tehtävänsä vielä paahteeseen tottumattomille käsivarsille.

Kalastajat ovat lähteneet saaliineen Vanhankaupunginkoskelta, rannassa tuoksuu meri ja kevät. Illan viimeiseksi äänihavainnoksi jää Arabianrannassa saksofonia soittava yksinäinen mies. Lintubongaritermejä lainatakseni – aikamoinen rari!

Teksti: Tiina Oikarinen ja Sonja Martikainen
Pikkusiepon äänitys: Teemu Saloriutta
Kuvat: Teemu Saloriutta ja Sonja Martikainen