Avainsana-arkisto: helle

Luonnonharrastuskuulumisia Bengtsårista

Seisomme rinkkoinemme laiturilla, meri kimaltaa sinisenä ja ilma on helteisen lämmin. Edessä on heinäkuun viimeinen viikonloppu Bengtsårin leirisaaressa, jossa en ole ennen käynyt, ja on hauska päästä näkemään millaista luontoa saaressa on. Odottavissa tunnelmissa oleva retkiseurueemme koostuu luontoharrastajista ja valokuvaajista – viikonloppu on jatkoa Luonto-Liiton Espoossa järjestämälle luontokuvauskurssille, mutta siihen pääsee osallistumaan myös käymättä kurssia. Kameroita kaivetaan esiin jo rannassa, ja ensimmäiset kuvat räpsitään veneessä matkalla saareen.

laituri_anna

Kuva: Anna Carlson

”Benkun” 4 kilometriä pitkä ja 1,5 kilometriä leveä saari sijaitsee Hankoniemen pohjoispuolella sisäsaaristossa. Luonto siellä onkin paljon monimuotoisempaa ja rikkaampaa kuin ulkosaariston karut kalliorannat ja männiköt: saaressa on noin 17 hehtaaria suojeltua lehtometsää, kosteita suoalueita ja jopa toistasataa vuotta vanhoja tammia. Saarella on yhteensä seitsemän erillistä leirialuetta, joilla järjestetään lasten- ja nuortenleirejä ympäri vuoden, mutta aktiivisinta leiritoiminta on kesäisin.

Me suuntaamme matkamme venesatamasta Sofianlehdon leirialueelle, jossa viikonlopun yli viihtymisen varmistavat iso keittokatos, nuotiopaikka ja aukiolle pystytetyt nostalgiset Nuuskamuikkus-teltat. Leiripaikalta ei ole pitkä matka rantaan, jonka laiturilta pääsee uimaan. Heinäkuun helteet ovat lämmittäneet merivesiä ja saaneet sinileväkasvuston riehaantumaan kaikkialla Suomessa, ja osa Benkunkin rannoista ovat sen tähden uimakiellossa. Onneksi saarelta löytyy kuitenkin myös puhtaita rantoja – hellepäivät tulisivat tukaliksi ilman pulahdusta viilentävään veteen.

Benkun_paatalo_panoraama_01_pieni

Bengtsårin päätalon ympäristö, 360 asteen näkymä. Klikkaa kuvaa päästäksesi virtuaalinäkymään. Jättikokoista kuvaa voit zoomailla: https://dl.dropboxusercontent.com/u/6305977/Panoramas/Benkun_paatalo/benkun_paatalo_01.html

Ensimmäisenä iltana tutustumme lähiympäristöön ja toisiimme. Rantaan on saaren henkilökunta lämmittänyt saunan, jonne pääsemme nauttimaan löylyistä ja virkistävästä uinnista.

auringonlasku_teemu

Auringonlaskua kuvaamassa. Kuva: Teemu Saloriutta

Saunan jälkeen on tarkoitus mennä tarkkailemaan pöllöjä; niitä on tänä kesänä havaittu lehtometsässä. Itse jään saunomaan parin muun leiriläisen kanssa hieman myöhempään, ja sieltä tullessamme on alkanut jo hämärtää, mutta ilma on vielä lämmin. Kulkiessamme polulla hiljaisuuden rikkoo äkkiä ihmeellinen ääni: kuulostaa siltä kuin joku vinguttaisi rikkinäistä kumiankkaa.

Kohotamme katseemme ylös ääntä kohti, ja huomaamme kaksi suurta lehtopöllöä oksistossa. Ne lentelevät puusta toiseen pehmein siiveniskuin ja katkovat oksia mennessään. Seuraamme pöllöjen lentoa ja yritämme ottaa niistä kuvia, kun ne pysähtyvät istumaan puihin. Kuvissa ne tuijottavat meitä pyörein ja hämmästynein silmin. Ilmoitamme muulle ryhmälle että olemme löytäneet pöllöt, mutta muiden ehtiessä paikalle ovat öiset huhuilijat jo löytäneet paikkansa kauempaa. Hämärässä metsässä soi enää muutaman valvovan pikkulinnun laulu, ja lepakot lehahtelevat puiden latvoissa. Palaamme leiripaikalle nukkumaan toivoen parempaa pöllöonnea toiselle illalle.

lehtopollo_sampo

Lehtopöllö kurkkii. Kuva: Sampo Lammi

Seuraavana aamuna heräämme jo neljältä ennen auringonnousua. Teltassa nukutun syvän unen jälkimainingeissa lähdemme tarpomaan metsän poikki saaren itäpuolen rannalle. Sinne päästessämme on jo valoisaa, ja vielä taivaanrannan takana nukkuva Aurinko valaisee taivaan ja sitä heijastavan tyynen meren heleän malvanpunaiseksi. Hetki ennen Auringon heräämistä on hiljainen ja pysähtynyt. Kun se alkaa nousta hehkuvana ja kuumana horisontista, värit taivaalla muuttuvat kirkkaammiksi ja valo valtaa rannan hämyisät varjot. Retkeläiset valokuvaavat Auringon voittoisaa taivalta, ja minä tervehdin uutta aamua kalliolla joogaten. Kun Aurinko on tarpeeksi korkealla, se alkaa lämmittää yön keventämää ilmaa – päivästä tulisi kuuma. Riisun vaatteeni kalliolle ja pulahdan aamu-uinnille viileään mereen. Kirkas vesi paljastaa pohjan kivikot ja vesikasvit, rakkolevä hipoo paljasta ihoa. Taivas meren yläpuolella on suuri ja sininen.

aamu_unto

Auringonnousua kuvaamassa. Kuva: Unto Ikkala

auringonnousu_teemu

Äärikliseinen auringonnousumaisema. Kuva: Teemu Saloriutta

Uinnin jälkeen tutustumme saaren idänpuoleisiin metsiin ja kalliorantoihin. Metsästä löydämme puun juurakosta muurahaispesän, jonka aamuvuorossa olevat työläiset kuljettavat kuhisten neitsytkuningattarien pillerinmuotoisia munia puuhun rakennettuihin sokkeloihin. (Muurahaisten heimo on ollut olemassa maapallolla jo yli sadan miljoonan vuoden ajan, joten ne ovat erittäin vanha eläinryhmä verrattuna esimerkiksi ihmiseen.) Seuraamme murkkujen perhe-elämää pitkän tovin, kunnes nälkä muistuttaa meitä leiripaikalla odottavasta aamiaisesta. Palaamme takaisin kallioiden kautta, joilta löydämme vielä komean valkoisen, luultavasti mäyrän tai ketun pääkallon.

paakallo_unto

Kuva: Unto Ikkala

Aamupäivän kuumuus ja aikainen herääminen tekevät tehtävänsä, ja väsymys kutsuu telttaan päiväunille. Untani häiritsee teltasta kuuluva rapina, ja puoliunessa tunnen pienenpienten jalkojen vilistävän käsivarrellani. Muun porukan seuraan palatessani saan tietää telttavierailijoiden olleen metsämyyriä, joita asustaa keittokatoksessa. Myyrien levittämän myyräkuumeen välttämiseksi telttoihin ei saisi viedä ruokaa, mutta yksi ryhmäläisistä oli erehdyksessä unohtanut pähkinäpussin illalla laukkuunsa, ja aamulla pussissa oli ollut pieni myyränmentävä reikä ja pähkinöitä oli vohkittu. Herkut olivat menneet pienempiin suihin.

Lounaan jälkeen nappaan mukaan ottamani sukellusvälineet ja lähden leiripaikan rantaan snorklaamaan. Laiturin edessä vesi on kirkasta ja matalaa, ja pinnassa uiskentelee pieniä vikkeliä kalaparvia. Potkin vauhtia räpylöillä rauhalliseen tahtiin ja katselen alapuolelleni levittäytyvää maisemaa, erilaisia vesikasveja, kaloja ja leviä. Veden mataluus luo tunteen kuin sukeltaisi suuressa akvaariossa. Jatkan matkaani kaislikkoon, josta toivon löytäväni lisää meren asukkaita. Sopivan paikan löydettyäni asetun ”makaamaan” aloilleni veteen ja yritän olla aivan paikoillani. Ensin liikkumiseni pelästyttäneet kalat pysyvät poissa, mutta kärsivällisen odotuksen jälkeen ympärilleni alkaa kerääntyä uteliaita ahvenia ja pieniä hopeasuomuisia kaloja. Sitten pikkukalat pyrähtävät taas piiloon, kun valtavan kokoinen lahna ui paikalle pyrstöään elegantisti heilutellen. Yritän seurata sitä saadakseni siitä kuvan lainaamallani vedenalaisella kameralla, mutta se aistii uhan ja livahtaa nopeasti piiloon kaislojen suojiin.

anna_snorklaamassa_sampo

Kuva: Sampo Lammi

vedenalaiskuva2_anna

Kuva: Anna Carlson

Iltapäivälle teemme vielä koko ryhmän kanssa retken lehtometsiin ja kalliolle, josta pääsee hyppäämään veteen ja uimaan lähellä olevalle luodolle. Luodolta bongaamme kalasääsken liitelemässä vastarannan metsän yllä. Matkalla takaisin käymme katsomassa sikoja ja lampaita, jotka lepäilevät kuumissaan aitauksissa jalkapallokentän vieressä. Porsaat röhkivät nälissään kun niille tarjoaa maasta ruohoa, ja niiden silmät katselevat hiukan surumielisinä suurien hörökorvien alta. Lampaiden aitauksesta kuuluu taukoamaton ”mää, mää!” – itsekeskeisiä turkulaisia… 🙂

Illalla käymme vielä saunassa ja syömme iltapalaksi metsästä poimituista kantarelleista tehtyä herkullista muhennosta ruisleivän päällä. Antoisan päivän jälkeen on mukava nukahtaa telttaan ajatellen, kuinka muurahaiset lopettavat aherruksensa yöksi, possut nukahtavat karsinaansa ja lahna kaislikossa toteuttaa nimensä arvoisesti itseään.

possu_unto

Kuva: Unto Ikkala

kirjosiepon_poikanen_teemu

Tämä surkea rääpäle on kirjosiepon poikanen. Kuva: Teemu Saloriutta

Viimeiselle päivällemme saarella olemme suunnitelleet retken näköalakalliolle saaren pohjoispuolelle. Lähdemme matkaan aamiaisen jälkeen kamerat ja vesipullot repussa. Tieltä poikkeamme havumetsään – käpytikan koputus kuuluu erään männyn latvasta. Matkalla pysähdymme paikkaan, jossa on kaksi pientä veden täyttämää hiidenkirnua. Niiden lähettyville pitäisi olla piilotettuna geokätkö, mutta joku on ehtinyt viedä aarteen. Pettymys haihtuu kuitenkin nopeasti, sillä saamme kuulla hyvin mielenkiintoisen esitelmän geokätköilystä kahdelta ryhmässämme olevalta harrastajalta, jotka ovat vuosien aikana etsineet ja löytäneet jopa tuhansia kätköjä. Saamme kuulla, että harrastajat ovat piilottaneet kätköjen lokikirjoja mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin, kuten esimerkiksi puuhun kiinnitettyyn oksan näköiseen rakennelmaan. Toisaalta monet kätköt ovat asetettu kaupunkiin helposti lajista tietämättömänkin nähtäville, mutta kiireiset ihmiset eivät vain osaa etsiä niitä.

kehnasienet_teemu

Kehnäsieni on huonosti tunnettu mutta erinomainen ruokasieni. Kuva: Teemu Saloriutta

Näköalakalliolta on upeat näkymät kauas metsään sekä auringossa kimaltelevalle merenlahdelle. Asetumme kukin kuumuudesta väsähtäneinä eri puolille kalliota ja otamme kuvia maisemasta. Yksi retkeläisistä on erikoistunut panoraama-kuvaukseen, ja paikka luokin sille otollisen ympäristön.

nakoalakallio_teemu

Kuva: Teemu Saloriutta

Valokuvaus- ja luonnonharrastusviikonloppuna

Kuva: Unto Ikkala. Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen jättikokoisena. Zoomaile hiirellä/sormilla.

hietaheinaperhonen_sampo

Huomaamaton hietaheinäperhonen viihtyy saariston karuilla kallioilla. Kuva: Sampo Lammi

Paluumatkalle käymme syömässä lounasta päärakennuksella, jonka jälkeen suuntaamme Sofianlehtoon laittamaan leirin kuntoon. Kun kaikki on valmista, kiitämme toisiamme onnistuneesta leiristä ja saaren työntekijä tulee hakemaan tavaramme satamaan. Siellä on vielä aikaa käydä viimeisen kerran uimassa. Täpärästi veneeseen ehtineenä istun hiukset märkinä ja hymy herkässä katsellen, kuinka meille viikonlopun täydeltä seikkailuja tarjonnut saari loittonee kauemmas. Se on jättänyt muistoihini jäljen, joka varmasti vie minut sinne uudestaan.

Teksti: Anna Carlson

anna_kalliolla_sampo

Kuva: Sampo Lammi

Närängän seikkailuja, osa 1: Huh hellettä

”Onpa teille ihanat ilimat tulossa!” kommentoi muuan ohikulkija Oulussa. Pöljä, eikä ole. Minishortseissa kulkevien kaupunkilaisten on mahdotonta käsittää helteen olevan kaikkein kelvottomin retkisää. Mitenkäs pukeudut, jos et halua paahtua hengiltä etkä syöttää itseäsi hyttysille?

Tarkoitus oli lähteä Etelä-Suomen kesää karkuun, mutta poikkeuksellinen helleaalto on tehnyt Pohjois-Suomesta lähes Euroopan lämpimimmän paikan. Ei auta, räkkäaikakin on jo alkanut. Jo Oulussa parin kilometrin kävelymatka uuvuttaa niin, että on pakko pysähtyä jätskille.

20130603_1246-44_083Pian ei ole jäätelöäkään saatavilla, sillä suuntaamme Närängän ikimetsiin Etelä-Kuusamoon, aivan Venäjän rajan tuntumaan. Syrjäinen alue nousi valtakunnan tietoisuuteen 1990-luvun puolivälissä, jolloin nuoret luontoliittolaiset metsäkartoittajat havaitsivat sen poikkeuksellisen arvon.

Suunnitelluista yhteismetsän hakkuista syntyi kova kiista, joka päättyi lopulta onnellisesti valtion lunastettua alueen vanhojen metsien suojeluohjelmaan. Luontoon.fi-sivustolla todetaan: ”Närängän luonnonmetsien lähes koskematon luonto on ainutlaatuinen sekä Suomen että koko läntisen Euroopan mittakaavassa.”

 

Närängän metsät ovat tuttuja myös Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon upeista valokuvista. Viimeistään Kovalaisen artikkeli Suomen Luonnossa 7/2012 herätti kiinnostuksen tutustua lähemmin tähän vähän kuljettuun kolkkaan.

Retkeilijän lottovoitto

20130602_2226-15_014

Jäämme pois taksista metsäautotien risteyksessä ja talsimme kohti Visavaaraa. Laajojen hakkuuaukeiden reunoilla makaa pinoissa järeitä, tuhatvuotisia mäntyaihkeja. Tämä olisi kenties ollut koko alueen kohtalo ilman valppaita nuoria vapaaehtoisia. Vaaran laella metsänraja siintää kutsuvana, pian pääsemme erämaan tunnelmaan.

Visavaaralla kasvaa yksi maamme vanhimmista tunnetuista puista: mänty, joka on aloittanut kasvunsa jo 1330-luvulla. Emme löydä, harmi.

20130602_2315-25_028Vaaran alarinteellä törmäämme kuoppaan, josta näyttää pulppuavan vettä. Kirkasta, kylmää vettä. Sehän on… lähde! Etenkin helteellä lähteelle osuminen on retkeilijän suurin onni, lottovoittoon verrattava sattumus. Hörpimme aimo annoksen raikasta juomaa ja täytämme vesipullot.

Pian saavumme nimensä mukaiselle Pikku Syrjäjärvelle. Ainoat merkit ihmistoiminnasta ovat vanhan poroaidan jäänteet ja kaukana siintävät rajavyöhykkeen keltaiset merkit. Käki kukkuu, laulujoutsen joikaa ja helle helpottaa hetkeksi käydessämme nukkumaan puolenyön tienoilla.

Päiväretkestä yöttömään yöhön

20130603_0716-30_008

Yö jää lyhyeksi. Jo aamuviideltä aurinko lämmittää teltat saunalukemiin. Sinnittelemme seitsemään, sitten on pakko nousta. Aamupuurot naamariin, hetki koomausta ja kohta onkin lounasaika. Sen jälkeen pääsemme vihdoin päiväretkelle. Tarkoituksena on tutustua muutaman kilometrin päässä sijaitseviin Kuikkalamminharjuihin, joilla tietojemme mukaan kasvaa alueen hienoimpia metsiä.

Kesä on yllättävän pitkällä. Matka etenee hitaasti, sillä lähes joka kiven ja kannon takaa löytyy mielenkiintoista katsottavaa. Mikä perhonen tuo on? Entä tuo? Ja mikähän kukka tuolla kasvaa? Mistä erottaa isolampi- ja pikkulampikorennon?

Kysymyksiä lentelee ilmassa enemmän kuin vastauksia, mutta onneksi kolmihenkisen porukkamme luontotiedot täydentävät hyvin toisiaan.  Täällä ei juuri kukaan liiku, joten havainnot saattavat olla tieteellisesti merkittäviä. Kuusamon luonto on sekoitus eteläisiä, pohjoisia ja itäisiä lajeja;  vastaan voi tulla lähes mitä tahansa.

20130603_1226-56_046

Kymmenkunta kuukkelia yllättää pienellä harjanteella. Kuukkeli on utelias kulkijan ystävä, jonka kohtaaminen saa aina hyvälle mielelle ‒ jos nyt näin mahtavassa paikassa voisi jotenkin pahan mielen hankkia.

Reitillämme vuorottelevat matalat harjut ja niiden väliset suojuotit. Kirveenkoskematon metsä on kauttaaltaan helppokulkuista kangasta. Ei näy läpipääsemättömiä ryteiköitä, jollaisiksi luonnontilaisia metsiä usein kuvitellaan.

20130603_1343-46_135

Laskeudumme alas purolaaksoon, jossa rummuttaa toinen vanhojen metsien asukki, pohjantikka. Loikimme puron yli idyllisen, rentukoiden kirjoman koskipaikan kohdalta. Sitten erämaan illuusio katkeaa hetkeksi, kun saavumme vanhalle metsäautotielle. Seurailemme uraa aina Kuikkalamminharjuille saakka.

20130603_1437-38_177

Harjut eivät petä. Etenkin lounaisemmalla niistä valtapuusto on satojen vuosien ikäistä valoisaa männikköä, seassa useita valtaisia, koristeellisia keloja, naavaisia kuusia sekä maassa lepääviä liekopuita. Nuoret taimet takaavat jatkuvuuden ‒ itsemurhaa ei tämäkään vanha metsä ole tekemässä.

20130603_1646-33_234Maasto on muhkuraista. Yhtäkkiä tulee pysäyttävä ahaa-elämys: nämä eivät ole mitä tahansa kumpuja, vaan vuosikymmeniä maassa maanneiden puuvanhusten jäänteitä. Puiden, jotka ovat saattaneet aloittaa kasvunsa  viime vuosituhannen alussa. Huh.

Ensimmäinen vuorokausi Närängän metsissä on jo antanut paljon, emme lähes malta odottaa tulevia päiviä. Kello lähestyy puoltayötä, aamulla edessä olisi pitkä siirtymätaival. Vaan mitäpä stressaamaan, olemme tulleet tänne nauttimaan kiireettömästä elämästä ja sen aiomme myös tehdä.

Reippailemme  vielä läheiselle suolammelle. Aurinko on jo ehtinyt kadota pilven taa, mutta valaistuksen sävy on hieno. Tupasvilla ja suokukka hallitsevat peilityynen lammen rantaa, käki jaksaa edelleen kukkua. Näissä maisemissa kelpaa ihailla yötöntä yötä.

20130603_2312-34_357

Jatkuu…

Osa 2: Kohti Laattajaa

Teksti ja kuvat: Teemu Saloriutta