Avainsana-arkisto: helvetinjärven kansallispuisto

Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 2: Askel kulkee tasaisena

Joutsenten huuto piti huolen heräämisestä ensimmäisenä aamuna Jänisjärvillä kahdeksan aikoihin. Telttamme osoittautui hieman lyhyeksi neljälle pitkälle ihmiselle, joten tulevia öitä varten kehitimme vielä nukkumajärjestelyä, jonka seurauksena teltta tosin muuttui leveyssuunnassa ahtaaksi. Kaikki olivat kuitenkin saaneet nukuttua kohtalaisesti huolimatta polttiaisista, jotka häiritsivät osaa telttaseurueestamme. Aamutoimet vastaheränneenä ilman leirirutiineja sujuivat hieman kankeasti. Lämmin aamupuuro metsässä maistui kuitenkin vielä astetta paremmalta kuin kotona.

Aamu Jänisjärvillä. Kuva: Sonja Martikainen

Aamu Jänisjärvillä. Kuva: Sonja Martikainen

Leiri oli pakattuna ja selässä kymmenen aikaan, joten suunnistimme muutaman sadan metrin matkan saman ryteikköisen metsän läpi kuin eilen, takaisin hiekkatielle. Viimeistään tässä vaiheessa olivat loputkin unihiekan rippeet karisseet ja aamun viileys vaihtunut hikiseen rinkan painamaan selkään.

Suoraa tietä mars! Kuva: Ilona Hänninen

Suoraa tietä mars! Kuva: Ilona Hänninen

Tietä pitkin jatkoimmekin useamman kilometrin auringon paahtaessa kuumasti. Matka taittui kuitenkin nopeasti, sillä kävelimme parijonossa ja vaihdoimme paria noin vartin välein, jolloin pääsimme tutustumaan paremmin toisiimme.

Haukkajoen kämppä. Kuva: Sonja Martikainen

Haukkajoen kämppä. Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kansallispuiston rajalla siirryimme merkitylle polulle, jolla eteneminen oli aivan toista luokkaa kuin edellispäivän ympyrän rämpiminen talousmetsässä. Rinkka selässä taivaltaessa liikkuminen tuntui hyvältä. Olin tottunut rinkkaan nopeasti, säädöt olivat heti kohdillaan ja paino oli sopiva. Meno rinkan kanssa oli eilen vielä tuntunut horjuvalta, mutta nyt se oli harkittua ja vakaata, jopa tietyllä tavalla helppoa ja kevyttä. Haukkajoen eräkämpän kaivosta täytimme pullomme ihanan kylmällä ja raikkaalla vedellä.

Vesitäydennystä raikkaalla kaivovedellä. Kuva: Sonja Martikainen

Vesitäydennystä raikkaalla kaivovedellä. Kuva: Sonja Martikainen

Lounastauon pidimme Heinälahdella, joka jäi mieliimme yhtenä upeimmista taukopaikoista retkellämme. Nautin ruokaparini Ilonan kanssa yksinkertaisen, mutta loppujen lopuksi vaelluksen herkullisimman lounaan rantakallioilla ja virkistäydyimme uimalla Haukkajärvessä.

Kuva: Ilona Hänninen

Kuva: Ilona Hänninen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Loppumatkan yöpymispaikkaamme Isolle Ruokejärvelle kukin taivalsi omaan tahtiinsa merkittyä polkua pitkin. Reitin varrella näimme niin pieniä lahtia ja soita kuin vanhaa kaunista metsää. Luulin, että olimme saapuneet rauhalliseen kansallispuistoon, mutta muita kulkijoita tuli polulla vastaan runsaasti ja matkalle osui myös suosittu uimaranta. Oma pieni joukkomme eteni kuitenkin reippaasti leiripaikkaamme, jossa ensi töiksemme kävimme jälleen uimassa ja teimme puita nuotiota varten.

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Nuotiolla. Kuva: Sonja Martikainen

Nuotiolla. Kuva: Sonja Martikainen

Illan aikana opimme muun muassa, että suklaakakun voi paistaa trangiassa nuotiolla, esimerkiksi retken vetäjän synttäreiden kunniaksi. Lettujakin paistettiin, mutta suurin osa väsyneestä joukostamme ehti siirtyä höyhensaarille ennen kaikkien lettujen valmistumista.

Suklaakakkua vaelluksella - Trangialla onnistuu! Kuva: Sonja Martikainen

Suklaakakkua vaelluksella – Trangialla onnistuu! Kuva: Sonja Martikainen

Onnea Sini! Kuva: Sonja Martikainen

Onnea Sini! Kuva: Sonja Martikainen

Joka vaelluspäivän päätteeksi jaoimme kokemukset iltaringissä, jonka jäljiltä koin ehkä turhaan huonoa omatuntoa reippaasta etenemisestäni polulla ja siitä, etten aina pysähtynyt katselemaan jokaista vastaantulevaa luontokappaletta. Nautin nimenomaan tasaisesta askeltamisesta polulla ja koin sen terapeuttisena.

Etenemisen vastapainona ja palkintona rauhoituin kunnolla vasta taukopaikoilla esimerkiksi selälläni maaten aurinkoisella kalliolla tai varvikossa tai tuijottelemalla illan hämärtyessä järvelle tai nuotion liekkeihin. Ehkä joskus asetelma tulee muuttumaan, ja opin riemuitsemaan myös yksittäisten kasvien ja muiden öttiäisten tunnistamisesta. Toistaiseksi pelkät aistielämykset ja hyvä olo riittävät niistä nauttimiseen ja haluun paeta välillä metsään.

Lumme. Kuva: Sonja Martikainen

Lumme. Kuva: Sonja Martikainen

Luonnossa liikkuessa upeaa on se, että todellisuus nykyhetken ja -paikan ulkopuolella tuntuu katoavan. Mieli on toisaalta tyhjä arkisista ajatuksista, mutta silti niin täynnä jotain muuta. On kiehtovaa ajatella liikkuessaan kansallispuistossa alueella, joka ei ole minkään reitin varrella, että tämä kaikki olemassa, vaikka kukaan ihminen ei siellä kävisi.

Kuva: Ilona Hänninen

Kuva: Ilona Hänninen

Teksti: Maija Carlstedt
Kuvat: Sonja Martikainen ja Ilona Hänninen

Jatkuu seuraavassa osassa…

Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 1: Rinkkasäätöä ja suokävelyä

Luonto-Liiton Uudenmaan piiri ja Keski-Suomen piiri järjestivät 7.-12.7. vaelluskurssin Helvetinjärven kansallispuiston seudulla. Kuuden päivän vaellus oli monelle kurssilaiselle ensimmäinen pidempi retki Suomen luonnossa ja helteinen sää toi reissuun rankkuuslisää. Viikon aikana nähtiin ja koettiin monenlaista, tässä kaksi retkikertomusta ensimmäiseltä päivältä.

Katseita keräävä rinkka

Muistan kun ensimmäisen päivän aamuna nostin rinkkaa selkään bussin lattialla. Miten kyykin ja sain lopulta noustua rinkka selässä seisomaan. Keräsin varmaan katseita, koska keräsin niitä jo kävellessäni rinkka selässä Kampin läpi. Hieman tuntui oudolta, koska yleensä lähes kukaan ei katso minua. Siinä vaiheessa ihmettelin, onko Suomessa muka vaeltamisessa jotain kummallista. Vai hämmästyttikö heitä kenties minun ja rinkan välinen kokoero? En varmaan saa koskaan tietää.

Bussiin päästyäni vain luin ja istuin. Olin melko väsynyt. Viimeisen päivän matkana oli enemmän tekemistä, mutta silti puhuin huomattavasti enemmän. Kai viikko metsässä oli luonut jonkinlaisia ihmissuhteita välillemme. Bussiterminaalissa tosin keskustelin, koska olin jo kyllästynyt lukemiseen. Kun jatkoimme tavallisella bussilla ihailin rinkkapinoa keskellä bussia. Olin ollut rinkkaa pakatessani yllättynyt, miten paljon tavaraa tarvitsen viikoksi, mutta bussissa huomasin, että muillakin oli suurin piirtein yhtä paljon tavaraa. Vaelluksen aikana tosin totesin monen tavaran turhaksi, mikä ei yllättänyt minua; olinhan pakannut kiireessä.

Suolla paljain jaloin kävely oli ihanaa. Olin kävellyt muualla metsässä avojaloin ennenkin, mutta suolla käveleminen oli uutta. Tunsin viileän veden ja rahkasammalet jalkojeni ympärillä. Minusta on mukavaa aistia ympäristöni muullakin kuin näöllä ja kuulolla. Paljain jaloin kävellessä tulee myös tutkittua maata enemmän. Suolla käyminen oli yksi parhaimmista kokemuksistani vaelluksella. Uusien kasvien oppiminen oli myös mielenkiintoista.

Suolla käymisen jälkeen ilmoittauduin vapaaehtoiseksi suunnistusryhmäksi, koska olin kulkenut edessä koko matkan siihen asti. Nyt kuitenkin tulivat haasteeksi ojat ja muu ryhmä joka ei mennyt tarkan suunnan mukaan. Oli ollut helpompaa vain mennä yksin suunnan mukaan kuin ohjata kokonaista ryhmää. Ojat vaikeuttivat suunnassa pysymistä ja upposinkin vielä yhteen niistä. Siinä vaiheessa kun piti ottaa suunta etelään ihmettelin vain miksi kaikki menevät hieman väärään suuntaan.

Kun sitten lopulta päädyimme samalle tielle, millä olimme olleet jo kerran sinä päivänä, olin helpottunut, koska ihmisiä vain nauratti. Itse olin nimittäin hyvin pettynyt omiin suunnistustaitoihini ja kirosin sitä, että olin yliarvioinut ne.

Suunnan pitämisen haasteita taimikossa.

Suunnan pitämisen haasteita taimikossa.

Lopun matkaa kuljimme tylsää tietä, jolla ei voinut eksyä. Rinkka painoi paljon, enkä ollut vielä tottunut siihen ja mietin miten selviäisin vaelluksen loppuun asti. Seuraavina päivinä tosin selvisi, että pärjäisin varsin hyvin, vaikka olin ensimmäisenä päivänä miettinyt olisiko pitänyt jäädä kotiin.

Illalla oli taivaallista uida järven viileässä vedessä. Rantaan tultuani totesin että vesi myös maistui hyvältä. Sinä päivänä ehdin vielä ennen nukkumaan menoa oppia trangian käytön ja muutenkin ilta oli mukava. Luonnon rauhoittavien äänien keskellä minä sitten lopulta vaivuin syvään uneen.

Teksti: Laura Saarhelo
Kuvat: Sonja Martikainen

Voittajaolo

Tämä hiekka- ja soratie veisi siis lähemmäs Helvetinjärven kansallispuistoa. Tuntuu samaan aikaan jännittyneeltä ja riemukkaalta: Tässä sitä nyt ollaan! Olen vielä aika skeptinen sen suhteen miten tulen selviämään rinkkani kanssa. Säädöt eivät tosin ole vielä aivan kohdillaan ja reissun muut osuudet tulisivat sisältämään myös pehmeämpää metsänpohjaa tallustettavaksi. Tässä kohtaa tie tuntuu kuitenkin kovalta ja rosoiselta ja hiki virtaa.

Näiden ensitunnelmien jälkeen seurannut kunnon tauko olikin tervetullut: rinkkoja löysättiin ja kiristettiin tarpeen mukaan ja jokainen vaeltaja pääsi esittäytymään omalla etunimellään, samalla kirjaimella alkavalla eläimennimellä ja vapaavalintaisella liikkeellä. Mielen sopukoihin piirtyivät muun muassa X-hyppyjä tekevä etana ja sammakkoa uiva kojootti. Ihmisten varsinaiset nimet alkoivat jäädä mieleen sitten myöhemmin, vaelluksen edetessä.

Alkkunaneva.

Tätä seurannut ensimmäinen suunnanottomme vei porukkamme Alkkunanevalle, mitäs muuta kuin paljasjalkailemaan! Hermostuneen ihastunut hihittely vallitsi ainakin vajaan puolituntisen, havainnoidessamme suon tuntoaistimellisia ja auditiivisia ominaisuuksia. Elämys jota ei kyllä hevin unohda! Pysähdyimme myös ihmettelemään suon kasveja. Pyöreälehtikihokki, tuo kärpästen, öö…pyöreälehtinen kauhu taisi olla yleisön suosikki.

Suolta selvittyämme suunnistusnakki annettiin minulle ja ruokaryhmätoverilleni Lauralle. Tarkoitus oli oikaista maaston kautta tielle ja lähemmäs leiripaikkaamme, Jänisjärviä. Ajantaju meni, pari saapasta hörppäsi ojavettä ja sellainenkin ajatus heräsi, että miksi me tervejärkiset ihmiset rämmimme täällä tiheikössä itikoiden syötävinä, täydet rinkat selässämme ja vielä vapaaehtoisesti, kun se niin selkeä soratie kiemurtelee tuolla jossain!

Jotain harvinaisen tyydyttävää siinä kuitenkin on, kun tajuaa pystyvänsä etenemään lähes itsensä kokoisen rinkan kanssa väliin suht’ vaikeakulkuisessakin maastossa. Eikä tätä tunnetta latistanut lainkaan se, että määrittelemättömän pituisen hortoilun jälkeen päädyimme joukkiomme kanssa tielle, mutta lähes samaan kohtaan, josta alun perin lähdimme kohti Alkkunanevaa. Niinpä Jänisjärvillä viileän pulahduksen ja ensimmäisen Trangialla valmistetun päivällisen jälkeen oli helppo valita iltaringissä päivän sanaksi ”voittajaolo”.

Teksti: Elina Multaharju
Kuvat: Sonja Martikainen

Jatkuu seuraavassa osassa…

Lue myös Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 2: Askel kulkee tasaisena

Vaelluskurssin kuulumisia, 6. päivä: Haikeina kohti kaupunkia

1. päivä: Kohti metsän salaisuuksia
2. päivä: Joen ylitys ja suokävelyn ihanuus
3. päivä: Välipäivä Iso Ruokejärvellä
4. päivä: Hetkessä elämisen oivalluksia
5. päivä: Sateen taika

Vaelluskurssi2013_pokkari 277Heräsimme harmaaseen aamuun ja herättelimme muunkin leirin. Muutamalla oli vatsanväänteitä ja porukassa vallitsi yleinen voipuneisuus. Kenties tieto vaelluksen päättymisestä sai lihakset ja mielen koomautumaan jo ennen aikojaan. Tänään täytyisi silti kävellä vähän reilut 10 km Ruoveden keskustaan.

Pääsimme lähtemään ensimmäistä kertaa lähes aikataulun mukaisesti. Tallustelimme Pirkan taivalta vähäsen matkaa takaisin päin ja käännyimme risteyksestä itään, kohti Ruovettä. Painoimme letkana hanhenmarssia polkua pitkin ja pysähdyimme kunnolla vasta Ruokkeenharjun tilalla, missä kohtasimme ystävällisiä lampaita.

Vaelluskurssi2013_pokkari 294Paijailtuamme niitä aikamme vaihdoimme vetäjää ja päätimme ottaa oikopolun pohjoisempana kulkevalle autotielle.

Kävelimme, juoksimme ja hyppelimme, kukin valintansa mukaan, jutellen ja laulaen Kotavuoren mäelle saakka, jossa siirryimme vielä viimeistä kertaa Pirkan taipaleen vietäväksi.

Maistelimme metsän herkkuja ja haistelimme sen tuoksuja maisemien vaihdellessa hiekkatiestä heinikossa kulkevaan polkuun ja kosteasta kuusimetsästä paahteiselle mäntykankaalle. Aurinkokin palasi lämmittämään mieltä ja takaraivoa. Lopulta olimme jopa etuajassa arvioidusta saapumisajasta Ruovedelle – vai olikos se ”Rovaniemelle”…

Vaelluskurssi2013_pokkari 311

Vaikka metsässä on ihanaa, on myös kiva palata takaisin rakennettuun ympäristöön, jossa voi taas arvostaa fasiliteetteja ja palveluita ihan eri tavalla. Lounastimme Popo-pubissa linja-autoaseman vieressä ylityöllistäen pubin yksinäistä työntekijää. Osalla ateria myöhästyikin sen verran, että lähti mukaan linja-autoon. Autossa ei kovin monella enää riittänyt energiat ja kotimatka sujui uneliaasti.

Siri ja Anna rentoutumassa suolla.

Siri ja Anna rentoutumassa suolla.

Vaelluskurssi on niin kurssilaisille kuin vetäjilleenkin ainutlaatuinen kokemus eikä yksikään retki luontoon ole samanlainen kuin toinen. Elämään kuuluvat niin onnistumiset kuin vastoinkäymiset, positiiviset ja negatiiviset tunteet. Vaellus metsäisessä erämaassa teiden ulottumattomissa tarjoaa molempia uudessa ympäristössä.

Vaeltamisessa on jotain alkukantaista, joka saa ihmisen lähtemään ja etsimään mahdollisimman koskemattomia alueita, elämän syntyperiä. Vain täällä ihminen voi todella löytää itsensä, mitä hän todella on.

Leiriin oli vielä matkaa, mutta aina on aikaa istua katsomaan auringonlaskua.

Leiriin oli tuona iltana vielä matkaa, mutta aina on aikaa istua katsomaan auringonlaskua.

 

 

Suomi on rikas maa, nimenomaan siksi, että meillä on mahdollisuus lähteä luontoon rauhoittumaan lähellä omaa kotia. Muistetaan arvostaa ja toteuttaa jokamiehenoikeuksia ja huolehtia, että kaunis luontomme säilyy ja että tulevaisuudessakin meillä on mahdollisuus lähteä etsimään tätä elämän alkulähdettä.

Kurssin vetäjät Sini ja Sonja toivottavat kaikille hyviä ja turvallisia vaelluksia sekä kaikenkarvaisia kokemuksia – positiivisia ja negatiivisia, ne ovat loppupeleissä yhtä arvokkaita.

Teksti: Sini Malminiemi

Kuvat: Sonja Martikainen

Vaelluskurssin kuulumisia, 5. päivä: Sateen taika

1. päivä: Kohti metsän salaisuuksia
2. päivä: Joen ylitys ja suokävelyn ihanuus
3. päivä: Välipäivä Iso Ruokejärvellä
4. päivä: Hetkessä elämisen oivalluksia

Vaelluskurssi2013_pokkari 209Taivas nyyhki viimeisen kokonaisen retkipäivän alkajaisiksi, heräsin siis hentoon sateeseen ja harmauteen. Nihkeyden lisäksi se tuntui jotenkin lohdullisesta. Seuraava yö olisi viimeinen, jonka saisin metsän huomassa huokailla, ikävä kouraisi palan päivästäni.

VK2013 652

Essi ja Tomi Karhukosken laavulla ensimmäisenä aamuna.

Toinen pala taittui, kun aistin leirin henkeä, porukastamme kaksi lähtisivät tänään lounaan jälkeen muuttamaan Helsingissä kotiaan.

Eikä mitkä tahansa kaksi, vaan elämää pulppuava pariskunta, osa porukkaamme.

Heidän lähteminen muistutti myös elävästi kaikesta kaupungissa, niin taittui kolmas pala. Hiljainen joukkomme lähti vaelluksen pisimmälle matkalle leiristä, johon monikaan ei ollut saanut syvempää tuntumaa, niin paljon oli jo koettu.  Ei ihmisparka kestä elää ihan sata lasissa 24/7 viidettä päivää putkeen, nähtävästi.

Taaksepäin katsoessaan on ilo huomata minkä lisäarvon suruisan tunnelman tunnit toivat. Vaihtelu näissäkin asioissa avarsi mukavasti taas maailmaa.VK2013 975

Vaelluskurssi2013_pokkari 229Elon sykli muutti tuon päivän aikana muotoaan ensin aarniometsän taioissa ja sen jälkeen lounaalla. Aarniometsä sai eloa auringonsilloista ja kuopuksiemme suunnittelemasta ja esittämästä huikeasta Eräjorma-laulusta.  Siinä se oli, tunnelmat tiivistettynä hauskasti melodioihin… meidän laulumme!

ERÄJORMALAULU

san. Anna Carlson, Siri Joskitt, Laura Tuovinen, säv. Vladimir Shainskiy (Minä soitan harmonikkaa)

Eräjormana kuljen
ja mä vetoketjun suljen,
ettei sisään sada takin kaulukseen.
Eihän tietää voi ryhmä,
miksi märkänä kuljen,
kun en omista Gore-Tex-takkia.

(kert.) Minä keitän Pirkka-pastaa,
vetäjät on kummissaan.
Niillon pelkkää gourmét-ruokaa:
lettuja ja hodareita.

Eräjormana kuljen
ja mä ahvenia nyljen,
jotka kalastin kävelysauvalla.
Eihän tietää voi ryhmä,
miksi laastareita laitan,
kun mä taas rakon jalkaani sain.

(kert.)

Eräjormana kuljen,
tuskissani karttaa luen,
kun en tajua sitä ollenkaan.
Eihän tietää voi ryhmä,
miksi metsässä mä eksyn,
kun mun kompassini tippui jorpakkoon.

(kert.)

Eräjormana kuljen
ja mä kehnäsienen tunnen
enkä sekoittanut sitä seitikkiin.
Eihän uskoa voi äiti,
kun mä kotonani kerron,
etten syönyt kärpässientä ollenkaan.

(kert.)

Eräjormana kuljen
ja mä sydämeeni suljen
tämän hetken täällä Helvetin korvessa.
Eihän tietää voi kansa,
miksi Kampissa mä itken,
kun en tahdo enää palata keskustaan.

VK2013 979Vanhan metsän taiat hiipivät salakavalasti syövereihimme ja vasta lounaalla näki sen vaikutuksen kokonaisuudessaan.  Kävelimme lounaspaikkaan yksin, kukin tahtiaan, ja olin viimeisiä paikalle saapuvia. Näky oli pysähtynyt. Kalliolla mättäiden päällä, veden ympäröimänä oli joukko rentoutuneita, ajatuksiinsa uppoutuneita upeita ihmisiä, yhdessä omissa oloissaan.Vaelluskurssi2013_pokkari 244

Pienet vesipisarat herättelivät meidät takaisin todellisuuteen ruokatorkuilta, ja ohjaajamme Sonja ja Sini johdattelivat meidät takaisin aurinkoon aloittamalla taas yhden heidän osuvista leikeistään. HAH, hymyilyttää vieläkin kun muistelee niitä naurunhörähdyksiä… kaikki aamuinen tuska katosi kikatuksen kaikuna metsään. Mahtavaa. Siitä oli turvallista jatkaa matkaa.

Sade oli tänään iltanuotiolla jonkun meistä päivän sana ja nyt voin yhtyä siihen. Sadepisarat herättivät meidät unenomaisesta tunnelmasta muutamaankin otteseen tuona päivänä, onneksemme.

Teksti: Pamela Teini, Jenna Hautala, Pauliina Saarman

Kuvat: Sonja Martikainen

Jatkuu…

Vaelluskurssin kuulumisia, 4. päivä: Hetkessä elämisen oivalluksia

1. päivä: Kohti metsän salaisuuksia
2. päivä: Joen ylitys ja suokävelyn ihanuus
3. päivä: Välipäivä Iso Ruokejärvellä

VK2013 921Neljännen päivän aamu Iso Ruokejärvellä valkeni jälleen seesteisenä ja lämpimänä. Kömmin teltasta ulos hieman pommiin nukkuneena – makuupussi oli todellakin alkanut tuntua jo vähän liiankin mukavalta ja kotoisalta.

Edessäni aukeava kaunis avosuomaisema kuitenkin rauhoitti mielen nopeasti ja aamupuuron kiehuessa noukin teltan lähistöltä mehukkaat mustikat puuron kaveriksi. Puuroa lusikoidessani mietin, mikä onni, että vielä olisi kaksi kokonaista päivää edessä. Ajankulu ja viikonpäivät olivat menettäneet merkityksensä.

VK2013 935

Tuntui hyvältä lähteä liikkeelle ja rinkkakin vaikutti jo hieman keveämmältä. Samat tunnelmat tuntuivat vallitsevan koko ryhmällä ja matkaan lähdettiin iloisin ja kevein mielin. Päivämatka oli vaelluksen lyhyin, mikä osaltaan tuntui lisäävän matkanteon leppoisuutta.

Matkalla ehti bongaamaan polulla kasvavat kanttarellit ja muut metsän antimet. Vaikkakin leppoisuus oli vallitseva tunnelma, ryteiköltä ja haastavalta maastolta ei tälläkään kertaa vältytty. Mutta mikä oikea vaellusmaasto se sellainen helppo olisi? Kaikki kuitenkin selvisivät tihkusateen liukastaman jyrkän rinteen alas sen enempää kompuroimatta, vaikka allekirjoittaneella polvet melkoisesti tutisivatkin.Vaelluskurssi2013_141

Yksi päivän kohokohdista oli tauon aikana tehty aistiharjoitus metsän hiljaisuudessa. Kuuntelimme, haistelimme ja maistelimme silmät kiinni metsän ääniä ja tuoksuja.

Tien ääni jossain hyvin kaukana, puiden humina ja natina tuulessa, kostean sammaleen tuoksu, hyttysen ininä.. Kuinka pieni ja yksinkertainen harjoitus voikaan olla niin voimaannuttava ja saa pysähtymään kokonaisvaltaisesti juuri siihen hetkeen, juuri siihen paikkaan. Saattoi silmäkulmanikin hieman kostua sen kokonaisvaltaisen hyvän olon vuoksi. Ei ollut ikävä kaupunkiin, ei.

 

Vaelluskurssi2013_142

Pienen rentoutumisen jälkeen oli hyvä hetki kokeilla itsenäisesti kartan ja kompassin käyttäytymistä ja suunnistaa oman kompassin vietävänä pois metsästä jälleen Pirkan Taipaleen polulle. Sateen liukastamilla kivisillä rinteillä rinkan kanssa taiturointi kävi päivän toisesta tasapainoharjoituksesta ja päälle laitettu kuoritakki varmisti varsin lämpimänä pysymisen. Yhteistyö kartan ja kompassin kanssa oli kuitenkin toimivaa, luottamussuhde oli syntynyt useammille. Vaelluskurssi2013_pokkari 144

Loppumatka kohti Luomajärven yöpymispaikkaa taittui verkalleen, kaunista sateen raikastamaa metsää ihaillen. Leiriin saavuimme hyvissä ajoin, mikä mahdollisti rauhallisen illan – kenelle mahdollisuuden vetäytyä luonnon keskellä omiin ajatuksiin, kenelle mahdollisuuden torkahtaa päiväunille.

Leirissä saimme päästää luovuutemme valloilleen ja valmistella taideteokset luonnosta löytyvistä materiaaleista aiheena ”Suhteeni luontoon”. Saimme nähtäväksi mitä erilaisimpia taideteoksia ja kuultavaksi mitä taidokkaimmin esitettyjä kuvauksia luontosuhteesta.

Luontotaideteos: Siri Joskitt

Luontotaideteos: Siri Joskitt

Vaelluskurssi2013_183Iltanuotio valmisteltiin yhdessä ja halukkaat pääsivät tekemään oman pienen nuotion. Kiehiset valmistuivat ja nuotiot syttyivät tihkusateesta huolimatta. Vaelluskurssi2013_pokkari 187

Nuotioiden yhdistämisen jälkeen iltanuotio olikin jotain siinä nuotion ja kokon välimaastossa.

Ilta venähti pian yön puolelle nuotion ääressä oleillen, niitä näitä jutustellen, matkalla kerättyjä sieniä valmistaen. Miten hyvältä mitä yksinkertaisin ruoka luonnon omista antimista maistuikaan.

VK2013 600Nuotion ääressä istuen, tulen leikkiä tuijotellen, iltateetä juoden, en olisi voinut olla onnellisempi: olin saavuttanut sen, mitä halusin ja etsin. Tyyneyden. Tässä ja nyt. Oivalluksen, mikä oli tärkeää ja mikä ei, aivan kuten nuotiolla luetussa ”Sedrik”-sadussakin (kirjasta Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia).

Jatkuu…

Teksti: Satu Mäki-Nevala

Kuvat: Sonja Martikainen

Vaelluskurssin kuulumisia, 3. päivä: Välipäivä Iso Ruokejärvellä

1. päivä: Kohti metsän salaisuuksia
2. päivä: Joen ylitys ja suokävelyn ihanuus

Vaelluskurssi2013_pokkari 095Edellisen illan venyttelytuokio oli avannut pahimmat lihasjumit ja olo oli vetreä kun sunnuntaiaurinko alkoi hiljalleen paahtamaan palkintopaistejamme. Vaikka vaeltaminen on siisteintä ikinä, on välipäivän viettäminen vielä siistimpää.

VK2013 854Myslit kurkkuun ja metsään! Ilman rinkkaa kulkeminen sai askeleen lentämään pitkospuilla ja matka taittui sukkelasti pienryhmissä kohti kansallispuiston ykkösnähtävyyttä, Helvetinkolua. Aamun runollinen rauhaisuus järkkyi ukkosen kaivautuessa korvakäytävään ja sateen taputellessa päälakea, mutta salamat eivät onneksi näyttäytyneet.

Helvetinkolu oli vaikuttava näky! Sanat ei kuvaile ja kuvat ei tee oikeutta, käy ite kattomassa!

Sateen voimistuessa pysähdyimme puun suojaan syömään pienen kyykky-lounaan. Vanhan männyn juurella ruisleipä oli nannaa.

VK2013 869

Vaikka taivas tarjosi vettä sillä isommalla lusikalla, juomavesipullon pohja oli kuiva ja kaivo oli löydettävä. Eeppisen matkamme todellinen kohde oli kansallispuiston pääportin vieressä sijaitseva kioski. Rehellisesti sanottuna odotukset eivät olleet korkealla, mutta kioskista paljastui jymypaukku! Oman lähitilan villisikaa ja Kolun kuhaa, mieletöntä!

Viileä sade oli herätellyt ajatusta kuumasta kaakaosta ja leiriin palatessamme Trangia löysi tulitikun nopeasti. Kuksa-kaakao pöllin päällä – elämäni paras kaakao!

VK2013 902Muiden ryhmäläisten palatessa leiripaikalle ilta jatkui opin tiellä. Ohjaaja-Sonja oli kerännyt valtavan sienivalikoiman metsästä ja esitteli tatit haperoista. Ohjaaja-Sini opetti marjojen ja muiden metsänantimien tunnistamista sekä ongen tekoa. 

Iltaohjelman avoimuus vapautti meidät leiripaikan viereiselle suolle pyllistelemään hillan perässä. Joku kehveli oli hillat jo napsinut, mutta onneksi löysimme  edes muutaman (lue: Essi löysi) ja saimme kokea gastronomisen aistiräjähdyksen. Laihasta lakkasaalista huolimatta paljain jaloin nevalla tallustaminen oli itsessään jo huikea kokemus! 

VK2013 821Iltapiirin jälkeinen hierontarinki avasi viimeisetkin lihassolmut ja olimme jälleen valmiita uuteen vaelluspäivään kohti Luomajärven leiripaikkaa.

Jatkuu…

Teksti: Tomi Peltola & Essi Ruuskanen

Kuvat: Sonja Martikainen

Vaelluskurssin kuulumisia, 1. päivä: Kohti metsän salaisuuksia

VK2013 518Bussimatka tuntui pitkältä ja kuumalta, kun ei oikein tiennyt mitä odottaa. Mutta kun laskeuduimme autosta hehkuvaan auringonpaisteeseen, edessämme alkava metsä tuntui tahtovan näyttää, millaisia kokemuksia ja salaisuuksia se kätki varjoihinsa.

Kertasimme kartoista päivän reitin, nostimme rinkat selkään ja lähdimme marssimaan pitkin Haukkajoen pölyistä maantietä. Matkalla pääsi juttelemaan muiden kanssa ja tutustumaan 14 henkiseen porukkaan, josta osa ei ollut nähnyt toisiaan vielä aiemmin. Matkalta löytyi tienposkesta metsämansikoita ja vadelmia; myös epäonnisen sudenkorennon pudottama siipi kiilteli maassa.

VK2013 526

Jonkin matkaa tietä kuljettuamme tulimme risteykseen, josta kartan mukaan metsään poikkeamalla pääsi oikealle metsälähteelle. Kuljimme koivikossa väistellen tielle osuvia oksia ja hämähäkinseittejä, kunnes tulimme lähteelle, joka pulppusi ystävällisen näköisenä sammalikossa. Kurotuimme täyttämään vesipullomme kylmällä ja kirkkaalla vedellä – juoma virkisti ihanasti kuumuudessa.

VK2013 547

Lähteen jälkeen kuljimme hyvän aikaa metsässä, jossa ei ollut merkittyjä polkuja. Matkalla sai nähdä hienoa poronjäkälän peittämää avokalliota, maistaa mustikoita ja juolukoita, haistella kanervankukkia ja raapia paljaat säärensä katajapensaisiin (kuumuuden takia oli pakko käyttää lyhyitä housuja.)

Mutta juuri kun ihoa alkoi kirvellä ja helle uuvuttaa, niin puiden takaa avautui niin kaunis, auringossa kimmeltävä järvi, että kaikki huolet unohtuivat silmänräpäyksessä. Se oli pienikokoinen järvi aivan keskellä metsää, kuin se olisi juuri muodostunut sinne palkinnoksi meille vaeltajille. Rantoja kehystävät vihreät ruo’ot peilasivat kuvajaisiaan vedestä. Vedenpintaan osuvat auringonsäteet heijastuivat rannassa seisovien mäntyjen runkoihin järjestäen upean valonäytöksen.

VK2013 583

VK2013 575

Kävimme järven lempeän viileässä vedessä uimassa ja valmistimme ensimmäisen yhteisen ateriamme mäntyjen juurella. Ruokalevon jälkeen mietimme, jäisimmekö järven rannalle myös yöksi, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan ensimmäisen leiripaikkamme tuli olla Karhukosken laavulla.

Yhteisen pohdinnan jälkeen päädyimme kuitenkin jatkamaan vielä laavulle, koska matka ei ollut kovin pitkä, ja päivän kääntyessä iltaan ilmakin alkoi mukavasti viiletä. Heitimme hyvästi satumaiselle järvimaisemalle ja lähdimme uudestaan tarpomaan metsään.

Lyhyt matka taittui nopeasti, ja pian olimmekin päivän viimeisessä määränpäässä. Pystytimme telttamme pehmeään varvikkoon, ja ennen nukkumaanmenoa keräännyimme vielä laavulle nuotion ympärille. Laavun vieressä kohisi Karhukoski, jonka kiviä ja vesipyörteitä oli jo vaikea erottaa hämärässä. Nuotiolla oli väsynyt, mutta innostunut tunnelma. Kaikki tuntuivat olevan vielä vähän ihmeissään siitä, että nyt sitä tosiaan oltiin täällä, keskellä metsää, kaukana kaupungin melusta ja kiireestä. Ilmassa oli jännitystä siitä, mitä kaikkea tulevat päivät toisivat tullessaan, mutta samalla saattoi jo aistia luonnon tuoman raukean pysähtyneisyyden.

VK2013 610Ennen telttaan kömpimistä seisoin vielä ulkopuolella katselemassa ympärilleni. Metsä ympärilläni oli pimeä mutta turvallinen, ja kuusten takaa alkoi taivaalle nousta kalpea kuu. Silloin ajattelin, että parasta retkeilyssä on se, että vaikka tulee yö ja pimeä, niin ei tarvitse lähteä kotiin. Saa nukahtaa luontoon kuunnellen kosken kohinaa ja hiljaisuutta – ja aamulla kun herää, voi kuulla jonkin linnun laulavan aivan lähellä.

Jatkuu…

Teksti: Anna Carlson
Kuvat: Sonja Martikainen