Avainsana-arkisto: laavu

Sydäntalven kevätretki Talaskankaalle, osa 2/2

Teräshankia, naavapartoja ja hiljaista pimeyttä

Kirjoituksen edellisessä osassa pääsimme lukemaan ensimmäisen retkipäivän tunnelmia kahdesta varsin erilaisesta näkökulmasta. Nyt seuraa jatkoa muidenkin retkelle osallistuneiden kertomana.

Teemu kertoo:

Keväinen puron solina täyttää äänimaailman. Suot ja joet tulvivat, lumipeite hupenee kovaa vauhtia. Ensimmäiset pälvet näkyvät jo. Pakkasyö kovettaa sohjoiset lumen rippeet kantavaksi teräshangeksi, jonka pinnalla hiihtäjä kuin liitää eteenpäin. Huhtikuun aurinko lämmittää reippaiden retkeilijöiden poskipäitä.

Kuva: Teemu Saloriutta

Mikä ei kuulu joukkoon? Aivan, nyt ei ole huhtikuu, vaan joulukuun loppu. Auringosta ei näy vilaustakaan, harmaa pilviverho seisoo vankkumatta Talaskankaan maisemien yllä. Välillä taivas ryöpyttää niskaan vettä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa olomuodoissa.

Umpihankihiihtoa metsäsuksilla, ilman sitä hankea. Kuva: Teemu Saloriutta

Mutta maisemassa on jotain niin käsittämättömän keväistä, että unohdan faktat ja keskityn nauttimaan suon tuoksusta ja tunnelmasta. Kuvittelen kuinka laulujoutsenet, kurjet ja muut erämaan asukit pian toitottaisivat kilvan keväistä riemua. Illan hämärtyminen kello 15 palauttaa takaisin todellisuuteen. Olen keskellä pimeyttä, loskaa ja räntää. Täällä ei liiku kuin muutama onneton kanalintu ja kurja metsäjänis. En halua edes ajatella montako kuukautta kevääseen oikeasti on.

Kamiinateltta alla tähtitaivaan. Kuva: Teemu Saloriutta

Kaikesta huolimatta sydäntalven hiljaisessa pimeydessä on jotain ainutlaatuista. Se antaa mahdollisuuden rauhoittua hektisen kaupunkisyksyn jälkeen ja pohtia elämänsä suuntaviivoja. Kun ainoa ääni ympärillä on kamiinan tasainen humina tai suksenpohjan rahina sohjoista hankea vasten, voi omat ajatuksensa kuulla paremmin kuin milloinkaan muulloin. Tälläkin kertaa ne sanovat, että kannatti lähteä hetkeksi pois mainosvalojen välkkeestä ja tietokoneen näytön kelmeän loisteen ääreltä. Uudenvuoden viettäminen luonnon hiljaisuudessa tuntuu vuosi vuodelta paremmalta idealta.

Paluumatka laavulle iltapäivän hämärässä. Kuva: Teemu Saloriutta

Sonja kertoo:

Talviretkellä lähes tärkein varuste on lämpimät saappaat, sillä mikään ei ole kamalampaa kuin kylmästä kohmeat varpaat. Tällä keväisellä retkellä saappaat olivat välillä liiankin lämpimät, ja metsäsuksilla päästiin kokeilemaan niin vesihiihtoa, sohjohiihtoa kuin kahluutakin. Hetkiä, jolloin ehjistä saappaista oli enemmän iloa kuin koskaan.

Kuva: Taru Wallenius

Ensimmäisen päivän maratonhiihto leiripaikallemme liian painavan rinkan kanssa on ottanut voimille. Seuraavan päivän aamuna järki sanoo, että pitäisi jäädä lepäämään, mutta mieli ei malta, kun muutkin menevät. Kohta jonon viimeisenä hiihtää väsynyt hahmo, jonka täytyy jokaisella suksenmitalla muistuttaa itseään, miten kauniilta suomaisema näyttää.

Tästä päivästä oppineena jään seuraavana aamuna leiriin. Päätän tehdä vain pienen retken lähimaastoon, kaksikin kilometriä tuntuu liian pitkältä nyt. Päätös on oikea.

Pikku-Talas. Kuva: Sonja Martikainen

Aamupäivän hiljaisuus järven rannalla lataa henkiset akkuni, ja kohta löydän itseni hiihtämästä muiden jälkiä kohti vanhinta metsää. Välillä hiihtäminen muuttuu suksilla kävelyksi, sammalpeitteessä on hyvä pito. Puuvanhukset kuiskailevat ”Jaksa vielä, mekin ollaan jaksettu”.

Iltapäivän hämärä laskeutuu nopeasti. Otsalampun heikossa valossa laskettelen kuhmuraista ja yhä lumettomammaksi käyvää latuamme kohti laavua. Lumisten laskujen vauhti tyssää risuihin ja kiviin, tasapainossa on pitelemistä. Välillä on pakko pysähtyä kuuntelemaan – hiljaisuutta. Tuolla ne istuvat pimeydessä: kanalinnut, tiaiset, hippiäiset.

”Kirkkaat silmät, nuori Stalin ja hymyä nuotiolla.” Kuva: Antti Salovaara

Nuotiolettujen ääressä juhlistamme uutta vuotta päivän etuajassa. Viimeisenä yönä kun on nukuttava, vuoden ensimmäinen päivä alkaa varhain aamuyöstä, pitkääkin pidemmällä hiihtomarssilla.

Paukkupakkasten ja lumikinosten taika jäi tällä kertaa puuttumaan. Outo keväisyys keskellä sydäntalvea on herättänyt kevään kaipuun.

Tupsutiitiset tomusokerikuusilla
peikkojen varpaat naavakuusten juurilla

naavaviikset värisevät
suopursurannoilla

suden jäljet kulkevat
retkijoukon kannoilla

Runo: Elina Silkelä

Voimaa luonnosta – Siikanevan vaellus 5.-8.12.2013

IMG_9231

Odotan innolla itsenäisyyspäiväviikonloppua, koska silloin retkiryhmä tekee retken ensimmäistä kertaa Siikanevalle, Tampereen lähellä sijaitsevalle suoluonnonsuojelualueelle. Kaverini pudistelevat huvittuneina päätään innokkaille selityksilleni koskemattomasta luonnosta ja hiljaisuudesta, ja äiti ihmettelee, miten aion välttyä hypotermialta ja suohon hukkumiselta.

Tämä on selvästi harrastus, joka herättää muissa kummastelua ja joka ei ihan jokaiselle sovi, ja juuri se tekee tästä kiinnostavan. Monet ajattelevat, että täytyy olla vikaa päässä jos haluaa vapaaehtoisesti lähteä pimeään ja kylmään metsään rämpimään, nukkua pakkasessa, juoda suovettä ja hikoilla monien kilometrien pituisia taivalluksia rinkka selässä. Mutta minä, kuten varmaan muutkin retkiryhmäläiset, miellämme sen ”vian” haluksi etsiä rauhaa, hiljaisuutta ja löytää luonnosta tasapainoa elämään. Mutta selitäpä tämä äidille…

Kun bussi jättää meidät moottoritien varteen, on jo pimeää, ja otsalamppujen turvin lähdemme talsimaan metsään. Juuri ankean harmaasta Helsingistä lähdettyämme pääsemme ihastelemaan valkoista maisemaa: lunta on maassa jo useampi sentti, ja taivaalta leijailee lisää hiutaleita.

Meillä on edessämme muutaman kilometrin patikointi ensimmäiselle leiripaikallemme, ja matkalla pysähdymme täydentämään vesivarastoja karttaan merkityllä järvellä. ”Järvi” näyttää kuitenkin pelkältä kuivuneelta suolta, ja kun kokeilemme rikkoa pintaa kirveellä, epäilyksemme osoittautuu todeksi: lumen alta paljastuu pelkkää jäistä turvetta ja heinää. Kartantekijöitä kiroten haravoimme aluetta laajemmalti, sillä kotoa ottamamme vesimäärä ei riittäisi pitkälle.

Lopulta sinnikkyys palkitaan: kauempaa suolta löydämme kohdan, jossa kirves rikkoo jään ja suonsilmä täyttyy ruskealla vedellä. Tyytyväisinä jatkamme matkaa pullot täytettyinä Jaarikanmaan laavulle.

IMG_9082

Leiripaikassa sytytämme nuotion ja valmistamme illallista. Ilta kuluu nuotion ympärillä rupatellen ja toisiin retkeilijöihin tutustuen. Ensimmäisen yön kolme meistä päättää nukkua teltassa, ja loput avolaavussa.

IMG_9092

Aamulla vasta pääsemme näkemään, millaiseen paikkaan on tultu, sillä illalla leiriin saapuessamme oli pilkkopimeää. Yllätymme, kun huomaamme Siikanevan suon olevan aivan laavupaikan vieressä. Yöllä on satanut lisää lunta; suo lepää valkeana, ja kuuset kumartelevat lumen painosta. Aamupuuhiamme tulee piristämään pikkuinen talitiainen; se pyrähtelee nuotiopaikan ympärillä etsien jotain suuhunpantavaa. Ripottelen näkkileivän murusia lumeen, ja nopeasti myös toinen tintti lentää paikalle. Ne arastelevat tulla ihmisten lähelle, mutta palatessamme illan suussa takaisin leiriin, saamme todistaa murkinan maistuneen.

IMG_9100

Aamupalan jälkeen voimme jättää painavat rinkat leiriin ja lähteä ensimmäiselle päiväretkelle. Kuusten alla risteilee vastasataneen lumen peittämiä polkuja, ja soistuneissa kohdissa kävelijän avuksi on rakennettu pitkospuut. Pian huomaamme, että joku on kipittänyt samaa polkua edellämme: lumessa erottuvat oravan käpälän jäljet. Seuraamme jälkiä ja huomaamme, että orava on kulkenut yllättävän pitkän matkan; se saakin meiltä lempinimen ”vaeltajaorava”. Lumessa näkyy myös pikkuruisia metsämyyrän jälkiä, ja vähän kauempaa löydämme tuoreita hirven jälkiä.

IMG_9110

Kun kävelemme vanhassa metsässä, kohtaamme mielenkiintoisen ilmiön: yhden korkean männyn rungossa näkyy syviä ja pitkiä viiltoja, kuin sitä olisi raavittu. Pidämme mahdollisena, että karhu olisi raapinut puuta sen ollessa vielä nuori, ja naarmut ovat jääneet männyn kaarnaan. Ajatus siitä, että metsässä on ollut karhuja, puistattaa minua. Rauhoitun kuitenkin tiedosta, että näin suuren ihmisjoukon nähtyään karhut todennäköisesti kiertävät meidät kaukaa.

Metsäpolun päättyessä alkaa suo ja pitkospuut. Avarassa, puhtaan valkoisessa suomaisemassa hengitys vapautuu kevyeksi, ja ympäröivä hiljaisuus tyynnyttää mielen. Hetken käveltyämme huomaamme kauempana monilukuisen pikkulintuparven, ja joukkomme lintuasiantuntijat tunnistavat ne urpiaisiksi. Parvi lentää tsirputtaen edestakaisin, kuin niillä olisi kiire johonkin. Tai sitten ne vain pitävät hauskaa.

IMG_9107

IMG_9155

Onnistuneen retken jälkeen palaamme leiriin, syömme päivällistä ja päätämme vielä samana iltana siirtyä seuraavalle laavupaikalle Kirvesjärville. Matka painavien rinkkojen kanssa pimenevässä metsässä on hauska mutta raskas, ja kun vihdoin pääsen laavuun, nukahdan heti kylmenneestä ilmasta huolimatta.

Seuraava päivä kuluu kevyemmin, sillä teemme vain yhden päiväretken valoisaan aikaan. Illalla päivällisen jälkeen osa porukasta lähtee vielä pienelle iltakävelylle, mutta minä päätän jäädä leiriin lepäämään ja venyttelemään rinkan kantamisesta kipeytyneitä lihaksia.

Ennen nukkumaan menoa minulle tulee kuitenkin tarve päästä vielä tutkimaan laavun ympäristöä. Kiertelen pimeässä metsässä otsalampun valo suunnannäyttäjänäni. Kävelen niin kauas leiripaikasta, etten enää kuulee muiden ääniä: tulee aivan hiljaista. Lumiset puut hohtavat sinertävinä, ja pakkasen kirkastamalle taivaalle on noussut kalpea kuu. Tunnelma on salaperäinen ja pysähtynyt.

Pian korviini kantautuu veden kohinaa; kävelen ääntä kohti, ja se voimistuu entisestään. Löydän kuusien alta kirkasvetisen puron, joka on pysynyt sulana virtauksensa ansiosta. Kumarrun valaisemaan vettä otsalampullani; kelmeä valo valaisee puron hiekkapohjan ja virrassa huojuvat vesikasvit. Hetken päästä huomaan, että vesikasvien seassa huojuu myös kaksi kuollutta sammakkoa. Lumoudun absurdista näystä, ja vietän pitkän tovin puron törmällä tuijottaen virtaavaa vettä ja siinä keinuvia sammakonruumiita.

Täytyy kuitenkin myöntää, että iltaseikkailuni jälkeen laavulle palattuani nuotiotuli ja muiden seura tuntuu taas erityisen lämpimältä.

IMG_3632

Ennen retkeä olemme katsoneet sääennusteesta, että retken viimeiseksi, lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi olisi luvattu enemmän pakkasta, ja sunnuntaiksi lämpötila laskisi jopa 20 pakkasasteeseen. Odotamme ”itsariyötä” kauhun ja innon sekaisin tuntein, ja teemme puolitosissamme erilaisia hengissäpysymissuunnitelmia. Loppujen lopuksi ennusteet eivät kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan yöllä on enimmillään vain kahdeksan astetta ja seuraava päiväkin on suhteellisen leuto. Hienojen suunnitelmien ja varustautumisen takia helpotuksen tunteessa on myös hiven pettymystä … Ihan hiukan vain.

Viimeinen retkipäivämme kuluu siinä, kun taitamme noin kymmenen kilometrin matkan Siikanevan bussipysäkille. Päivästä ei kuitenkaan hauskanpitoa puutu: kiivetessämme järven reunalta nousevan korkean kallion laelle, laskemme sen alas liukumäkenä, sillä pudotus on liian jyrkkä laskeuduttavaksi. Yksi kerta ei kuitenkaan riitä, vaan innostun laskemaan mäkeä yhä uudestaan, kunnes voimani eivät enää riitä ylös kiipeämiseen. Varmasti ikimuistoisin mäenlaskuni!

IMG_9238

Olemme huomanneet kartasta, että matkan varrella on luonnon aikaansaama luola, ja päätämme käydä katsomassa sen. Kyseistä luolaa kutsutaan kalliolipaksi: kallio on työntynyt hieman ulos, ja tarjoaa suojan eläimille ja myös meille, retkeilijöille. Pidämme luolan suulla evästauon ja ihmettelemme hetken koivun alapuolella ilmassa leijuvaa lepänoksaa, kunnes huomaamme sen roikkuvan näkymättömän siiman varassa. Kunnon luonnonsuojelijoina leikkaamme siiman irti, etteivät linnut sotkeutuisi siihen.

IMG_3651

Loppumatka taittuu vain parin pysähdyksen keskeyttämänä nopeasti, ja olemme bussipysäkillä hyvissä ajoin. Tuntuu hieman oudolta nähdä ensimmäisiä merkkejä asutuksesta ja sivistyksestä moneen päivään: moottoritiellä hurisevat autot näyttävät kummajaisilta. Maisemanvaihdokseen tottuu kuitenkin nopeasti – varsinkin bussin tarjoamiin mukavuuksiin ja lämpöön.

Talvinen vaellus jää taakse, mutta jättää mieleen rauhaa, lepoa, naurua ja kiitollisuutta. Kun saavun takasin kaupunkiin ja tunnen vielä monta päivää luonnon tuoman kokonaisvaltaisen hyvänolon tunteen, voin vain ihmetellä, miksi kaikki maailman ihmiset eivät etsi onneaan luonnosta.

Teksti: Anna Carlson
Kuvat: Hanna Hyvönen (+ luola- ja tähtitaivaskuvat Teemu Saloriutta)

Närängän seikkailuja, osa 3: Sinipyrstön maisemassa

Retkikertomuksen aiemmat osat:
Huh hellettä
Kohti Laattajaa

Sää on vihdoin viilennyt, päivä on pilvisen harmaa ja tuulinen. Vietämme Laattajalla ansaittua lepopäivää: pesemme pyykkiä, teemme pienen päiväretken lähimaastoon ja nukumme pitkät päiväunet. Retki on vasta puolivälissä, vielä pitää jaksaa.

20130605_1749-24_021

Seuraavana aamuna puramme leirin sään jatkuessa viileänä. Nyt kuitenkin aurinko paistaa – täydellinen retkisää! Tai siis vähiten huono, mitä kesällä voi olla, toteaisi Krooniset kesävihaajat ry, jos olisimme jo moisen yhdistyksen perustaneet. Syksyä odotellessa.

20130606_1116-11_004

20130606_1122-40_018Suuntanamme on Peurojärven laavu Närängänvaaran takana. Alkumatka sujuu vauhdikkaasti tietä pitkin, sen jälkeen käännymme polulle kohti vaaraa. Yksitoikkoisen kulkemisen lomassa laskemme sudenkorentoja. Pohjanukonkorentoja tulee vastaan päivän aikana yhteensä 48, neidonkorentoja seitsemän. Lisäksi kuvaamme kaikki kiiltokorennot, sillä niiden määrittämiseen maastossa eivät taitomme riitä. [Retken jälkeen kuvista löytyy vaskikorento, välkekorento, hoikkakiiltokorento sekä aapakiiltokorento, joka on vuoden ensihavainto Suomessa. Edes ripaus mainetta ja kunniaa!]

Joudumme hetkeksi paahteisille hakkuuaukeille. Vaikkei lämpötila enää yllä hellelukemiin, on rinkan kantaminen ihan riittävän hikistä puuhaa. Varsinkin, kun päällä on sadetakki – ainoa ötökkätiivis pitkähihainen. Mäkäränpuremista kaksinkertaiseksi turvonnut käsi on sitä mieltä, ettei ilman takkia enää tällä reissulla kuljeta.

Ensimmäiset ihmiskontaktit

Koukkaamme lähteen kautta Närängän tilalle lounastamaan. Siellä tapaamme ensimmäiset ihmiset koko retken aikana. Parille suomalaiselle emme maan tapaa noudattaen tietenkään puhu, mutta kun hollantilaisen turistiryhmän opas tulee juttelemaan, vaihdamme muutaman sanan.

Ryhmä pitää majaansa Suomussalmen Hossassa ja on päiväretkellä Närängänvaaralla. Tämä on heidän mielestään niin ainutlaatuinen paikka maailmassa, että joka vuosi on palattava. Mitäpä tuohon lisäämään. Tämänkertainen visiitti on heille jo kuudes.

Kuulemme turistioppaalta, että Venäjän puolella on Kuusamon korkeudella laajoja metsäpaloja. Ilmankos maisema näyttää niin utuiselta. Etäisyyttä on kuitenkin sen verran, etteivät palot uhkaa levitä Suomen puolelle.

20130606_1618-42_059

Tutustumme Närängän tilalla alueen historiasta kertovaan näyttelyyn. Tilalla on asuttu jo vuodesta 1841 ja saatu elantoa muun muassa viljelemällä maata, kasvattamalla lehmiä ja lampaita sekä metsästämällä ja kalastamalla.  Tilan rakennukset eivät ole yhtä vanhoja, sillä talvisodan alussa määrättiin rajan pinnassa sijaitsevat  rakennukset poltettaviksi, etteivät ne tarjoaisi suojaa maahan tunkeutuville joukoille. Sauna jäi polttamatta, muut rakennukset pystytettiin uudelleen sodan jälkeen. Nykyään tila on Metsähallituksen hoidossa muistona menneen ajan kulttuurista.

20130607_1919-24_115

Lounastauon jälkeen jätämme vaaran toistaiseksi taakse ja seuraamme pitkospuita laajan Hyöteikönsuon yli. Aurinkoisella aavalla lentelee sadoittain sudenkorentoja. Jo toinen retkeläinen hukkaa kameran linssisuojan ‒ mikä ihme niitä oikein syö?

20130606_1730-19_084

Saavumme vaihteeksi hyvissä ajoin leiripaikallemme, kahden järven välisellä harjulla sijaitsevalle laavulle. Ei voita Laattajaa, ja rakennetulla paikalla yöpyminen on muutenkin noloa.  No, ainakin tuulee sen verran, ettei hyttysistä ole kiusaa.

Illalla lähdemme valokuvaamaan läheiselle Suojärvelle, jonka vastarannalla kohoaa Närängänvaara. Illan viimeisten auringonsäteiden kurottaessa horisontin ylle suorittaa laulujoutsenten laivue tyylikkään ylilennon. Hieno huipennus muutenkin onnistuneelle retkipäivälle.

20130606_2240-51_162

Käymme nukkumaan teeren soidinpulputuksen säestyksellä. Ääni on kuin viimeinen tuulahdus Koillismaan keväästä, joka on jo vääjäämättä vaihtunut kesäksi.

Sinipyrstön jäljillä

Aamulla vietämme leppoisaa leirielämää. Suunnitelmana on kulkea Närängänvaaralla yli puoli vuorokautta keskiyöhön saakka. Olisihan sääli poistua alueen hienoimmalta maisemapaikalta ennen vuorokauden kauneimpia hetkiä, eikä seuraavana päivänä tarvitse jaksaa kävellä kuin kolme kilometriä taksille. Niinpä pakkaamme päiväreput vasta puolenpäivän jälkeen, aamupalan ja lounaan syöneinä.

Alkumatkan mäntykankaalla hämmästelemme neidonkorentojen paljoutta. Mitä ihmettä satakunta virtavesissä viihtyvää sinihohtoista korentoa täällä tekee? [Retken jälkeen kuulemme korentojen aikuistuvan metsässä ja siirtyvän noin viikon kuluttua kuoriutumisesta takaisin virtavesien äärelle.]

20130607_1336-50_045

Närängänvaaralle kipuaminen sujuu hikisissä tunnelmissa. Lähestyessämme Yheksänsylenkalliota terästämme kuuloaistin äärimmilleen. Sieltä on nimittäin ilmoitettu vaaran viimeisin sinipyrstöhavainto. Tuo salaperäinen Siperian taigan asukki viihtyy vanhoissa kuusivaltaisissa vaarametsissä ja on Itä-Suomen syrjäseuduilla levinneisyytensä läntisillä äärirajoilla. Vielä muutama vuosikymmen sitten lintu oli maassamme todellinen suurharvinaisuus, mutta nykyään pesimäkanta lasketaan huonompinakin vuosina jo sadoissa pareissa. Joka tapauksessa olisi kertakaikkisen väärin viettää yli 12 tuntia lajin keskeisellä elinalueella näkemättä itse linnusta vilaustakaan.

Olemme etukäteen tankanneet sinipyrstön laulua muistiimme. Heti kalliolle noustessamme alkaakin ihan läheltä kuulua tutulta vaikuttava kirkas sävel. Emme luota korviimme, joten yritämme etsiä lintua kiikarilla. Kalliolta aukeaa upea näkymä Hyöteikönsuolle ja ympäröiviin metsiin. Pieni lintu voi piiloutua mihin tahansa avaraan maisemaan.

20130607_1712-35_098

Laulaja ei osu silmään, joten käväisemme vaaran rinteellä äänen suunnassa.  Hukkareissu, ei näy sinipyrstöä. Nielemme tappiomme ja horjumme väsynein jaloin Närängän tilalle keittelemään päivällistä. Vaaralla kiipeily vaatii energiaa.

Heti päivällisen jälkeen yritämme uudestaan. Kiipeämme ylös ja  jäämme hetkeksi Kirkkokalliolle katselemaan itään päin aukeavaa maisemaa. Venäjän metsäpalojen sauhut näkyvät selvästi horisontin yllä.

20130607_1937-22_124

Palaamme Yheksänsylenkalliolle. Sama laulu kuuluu jälleen aivan vierestä. Ja sinipyrstöhän siinä laulelee, omassa maisemassaan, komean kaksihaaraisen kelon latvassa!   Jotta havainto olisi täydellinen, tulee lintu vielä esittelemään itseään paraatipaikalle viereiseen mäntyyn.

Kuuntele ääninäyte sinipyrstön laulusta.

20130607_1957-32_159

Jäähyväiset vaaralle

Auringonlaskuun on vielä muutama tunti. Mikäs tässä odotellessa, näistä maisemista jaksaisi nauttia tuntikausia. Kävelemme hiljalleen vaaran luoteisrinnettä alas samalla metsää valokuvaten. Kuvauksellisia yksityiskohtia riittää, täällä jokainen puu on yksilö.

Närängänvaaran metsät ovat juuri niin hienoja kuin etukäteen odotimme. Kuusimetsään liittyy usein synkkiä mielikuvia, mutta täällä kaikki on toisin. Metsä on erirakenteista, lehtipuiden kirjomaa ja ennen kaikkea valoisaa rinnemetsää. Naavaiset kuusijättiläiset hallitsevat maisemaa, johon käppyräiset koivut ja monisatavuotiset mäntykelot tuovat oman mausteensa.

20130607_2317-20_351

Päädymme vahingossa vielä kerran Närängän tilalle. Kovin pahoillaan tästä sattumuksesta ei voi olla, sillä kaunis on kesäinen kulttuurimaisema ilta-auringon valossa.

20130607_2238-30_328

Loppuhuipennus odottaa. Kiipeämme Kirkkokalliolle ihailemaan keskiyön auringonlaskun kultaamaa maisemaa. Edellinen leiripaikkamme peilityynen Laattajan niemessä näyttää myös tästä suunnasta erityisen houkuttelevalta.

20130607_2322-31_362

Yheksänsylenkalliolla sinipyrstö jatkaa luritustaan viimeisten auringonsäteiden hipoessa puidenlatvoja. Hyöteikönsuon rimmikot kimmeltävät hopeisina vaarakuusikon takana. Tähän hetkeen katoavat kaikki vaelluksen aikana kohtaamamme kärsimykset. On aika istua hiljaa kalliolla ja nauttia.

20130607_2333-43_378

Auringon punainen kiekko viistää horisonttia jättäessämme puoliltaöin hyvästit Närängänvaaralle. Alhaalla Hyöteikönsuolla ääretön onnellisuus valtaa mielen. Odotimme retkeltä paljon, mutta viimeinen retkivuorokausi on ylittänyt kovimmatkin odotukset. Olo on tyhjä.

Tyynen kesäyön viileys hiipii iholle. Tupasvillamättäät loistavat yön hämärissä valkeina lyhtyinä. Laulujoutsenparvi leijailee hiljaa suon laidalla oranssihehkuista taivaanrantaa vasten. Pian Pohjolan yötön yö vaihtuu jälleen aamuksi.

Loppu.

Teksti, kuvat ja äänitys: Teemu Saloriutta