Avainsana-arkisto: luonto

Vaelluskurssi 23.-28.7.2018

Haluaisitko kokeilla vaeltamista, mutta olet vailla retkiseuraa? Kaipaatko luontoon, mutta tarpeellinen kokemus ja varustus puuttuu? Jos olet noin 15-29-vuotias, haluat oppia retkeilyn perustaidot ja kokea ikimuistoisia hetkiä hyvässä seurassa, tämä Luonto-Liiton kurssi on juuri sinua varten! Vaelluksella kuljemme sekä merkityillä poluilla että niiden ulkopuolella suunnistustaitoja harjoitellen. Kurssiin kuuluu ennakkotapaaminen Helsingissä ja viisipäiväinen vaellus johonkin eteläsuomalaiseen kansallispuistoon 23.-28.7. (Esim. Helvetinjärven kansallispuisto). Vaelluksen jonka aikana opetellaan yhdessä liikkumaan luonnossa. Aiempaa retkeilykokemusta et tarvitse ja monia varusteita saa lainaksi. Mukaan mahtuu 16 osallistujaa. Hinta 50€ Luonto-Liiton jäseniltä, 80€ muilta (sis. ennakkotapaamisen tarjoiluineen, edestakaiset matkat Helsingistä ja vakuutukset). Ilmoittautumiset ja lisätiedot 31.5. mennessä: lup@luontoliitto.fi tai 040-1651907. Kerro ilmoittautuessasi ainakin yhteystietosi ja ikäsi.

Luonnonharrastuskuulumisia Bengtsårista

Seisomme rinkkoinemme laiturilla, meri kimaltaa sinisenä ja ilma on helteisen lämmin. Edessä on heinäkuun viimeinen viikonloppu Bengtsårin leirisaaressa, jossa en ole ennen käynyt, ja on hauska päästä näkemään millaista luontoa saaressa on. Odottavissa tunnelmissa oleva retkiseurueemme koostuu luontoharrastajista ja valokuvaajista – viikonloppu on jatkoa Luonto-Liiton Espoossa järjestämälle luontokuvauskurssille, mutta siihen pääsee osallistumaan myös käymättä kurssia. Kameroita kaivetaan esiin jo rannassa, ja ensimmäiset kuvat räpsitään veneessä matkalla saareen.

laituri_anna

Kuva: Anna Carlson

”Benkun” 4 kilometriä pitkä ja 1,5 kilometriä leveä saari sijaitsee Hankoniemen pohjoispuolella sisäsaaristossa. Luonto siellä onkin paljon monimuotoisempaa ja rikkaampaa kuin ulkosaariston karut kalliorannat ja männiköt: saaressa on noin 17 hehtaaria suojeltua lehtometsää, kosteita suoalueita ja jopa toistasataa vuotta vanhoja tammia. Saarella on yhteensä seitsemän erillistä leirialuetta, joilla järjestetään lasten- ja nuortenleirejä ympäri vuoden, mutta aktiivisinta leiritoiminta on kesäisin.

Me suuntaamme matkamme venesatamasta Sofianlehdon leirialueelle, jossa viikonlopun yli viihtymisen varmistavat iso keittokatos, nuotiopaikka ja aukiolle pystytetyt nostalgiset Nuuskamuikkus-teltat. Leiripaikalta ei ole pitkä matka rantaan, jonka laiturilta pääsee uimaan. Heinäkuun helteet ovat lämmittäneet merivesiä ja saaneet sinileväkasvuston riehaantumaan kaikkialla Suomessa, ja osa Benkunkin rannoista ovat sen tähden uimakiellossa. Onneksi saarelta löytyy kuitenkin myös puhtaita rantoja – hellepäivät tulisivat tukaliksi ilman pulahdusta viilentävään veteen.

Benkun_paatalo_panoraama_01_pieni

Bengtsårin päätalon ympäristö, 360 asteen näkymä. Klikkaa kuvaa päästäksesi virtuaalinäkymään. Jättikokoista kuvaa voit zoomailla: https://dl.dropboxusercontent.com/u/6305977/Panoramas/Benkun_paatalo/benkun_paatalo_01.html

Ensimmäisenä iltana tutustumme lähiympäristöön ja toisiimme. Rantaan on saaren henkilökunta lämmittänyt saunan, jonne pääsemme nauttimaan löylyistä ja virkistävästä uinnista.

auringonlasku_teemu

Auringonlaskua kuvaamassa. Kuva: Teemu Saloriutta

Saunan jälkeen on tarkoitus mennä tarkkailemaan pöllöjä; niitä on tänä kesänä havaittu lehtometsässä. Itse jään saunomaan parin muun leiriläisen kanssa hieman myöhempään, ja sieltä tullessamme on alkanut jo hämärtää, mutta ilma on vielä lämmin. Kulkiessamme polulla hiljaisuuden rikkoo äkkiä ihmeellinen ääni: kuulostaa siltä kuin joku vinguttaisi rikkinäistä kumiankkaa.

Kohotamme katseemme ylös ääntä kohti, ja huomaamme kaksi suurta lehtopöllöä oksistossa. Ne lentelevät puusta toiseen pehmein siiveniskuin ja katkovat oksia mennessään. Seuraamme pöllöjen lentoa ja yritämme ottaa niistä kuvia, kun ne pysähtyvät istumaan puihin. Kuvissa ne tuijottavat meitä pyörein ja hämmästynein silmin. Ilmoitamme muulle ryhmälle että olemme löytäneet pöllöt, mutta muiden ehtiessä paikalle ovat öiset huhuilijat jo löytäneet paikkansa kauempaa. Hämärässä metsässä soi enää muutaman valvovan pikkulinnun laulu, ja lepakot lehahtelevat puiden latvoissa. Palaamme leiripaikalle nukkumaan toivoen parempaa pöllöonnea toiselle illalle.

lehtopollo_sampo

Lehtopöllö kurkkii. Kuva: Sampo Lammi

Seuraavana aamuna heräämme jo neljältä ennen auringonnousua. Teltassa nukutun syvän unen jälkimainingeissa lähdemme tarpomaan metsän poikki saaren itäpuolen rannalle. Sinne päästessämme on jo valoisaa, ja vielä taivaanrannan takana nukkuva Aurinko valaisee taivaan ja sitä heijastavan tyynen meren heleän malvanpunaiseksi. Hetki ennen Auringon heräämistä on hiljainen ja pysähtynyt. Kun se alkaa nousta hehkuvana ja kuumana horisontista, värit taivaalla muuttuvat kirkkaammiksi ja valo valtaa rannan hämyisät varjot. Retkeläiset valokuvaavat Auringon voittoisaa taivalta, ja minä tervehdin uutta aamua kalliolla joogaten. Kun Aurinko on tarpeeksi korkealla, se alkaa lämmittää yön keventämää ilmaa – päivästä tulisi kuuma. Riisun vaatteeni kalliolle ja pulahdan aamu-uinnille viileään mereen. Kirkas vesi paljastaa pohjan kivikot ja vesikasvit, rakkolevä hipoo paljasta ihoa. Taivas meren yläpuolella on suuri ja sininen.

aamu_unto

Auringonnousua kuvaamassa. Kuva: Unto Ikkala

auringonnousu_teemu

Äärikliseinen auringonnousumaisema. Kuva: Teemu Saloriutta

Uinnin jälkeen tutustumme saaren idänpuoleisiin metsiin ja kalliorantoihin. Metsästä löydämme puun juurakosta muurahaispesän, jonka aamuvuorossa olevat työläiset kuljettavat kuhisten neitsytkuningattarien pillerinmuotoisia munia puuhun rakennettuihin sokkeloihin. (Muurahaisten heimo on ollut olemassa maapallolla jo yli sadan miljoonan vuoden ajan, joten ne ovat erittäin vanha eläinryhmä verrattuna esimerkiksi ihmiseen.) Seuraamme murkkujen perhe-elämää pitkän tovin, kunnes nälkä muistuttaa meitä leiripaikalla odottavasta aamiaisesta. Palaamme takaisin kallioiden kautta, joilta löydämme vielä komean valkoisen, luultavasti mäyrän tai ketun pääkallon.

paakallo_unto

Kuva: Unto Ikkala

Aamupäivän kuumuus ja aikainen herääminen tekevät tehtävänsä, ja väsymys kutsuu telttaan päiväunille. Untani häiritsee teltasta kuuluva rapina, ja puoliunessa tunnen pienenpienten jalkojen vilistävän käsivarrellani. Muun porukan seuraan palatessani saan tietää telttavierailijoiden olleen metsämyyriä, joita asustaa keittokatoksessa. Myyrien levittämän myyräkuumeen välttämiseksi telttoihin ei saisi viedä ruokaa, mutta yksi ryhmäläisistä oli erehdyksessä unohtanut pähkinäpussin illalla laukkuunsa, ja aamulla pussissa oli ollut pieni myyränmentävä reikä ja pähkinöitä oli vohkittu. Herkut olivat menneet pienempiin suihin.

Lounaan jälkeen nappaan mukaan ottamani sukellusvälineet ja lähden leiripaikan rantaan snorklaamaan. Laiturin edessä vesi on kirkasta ja matalaa, ja pinnassa uiskentelee pieniä vikkeliä kalaparvia. Potkin vauhtia räpylöillä rauhalliseen tahtiin ja katselen alapuolelleni levittäytyvää maisemaa, erilaisia vesikasveja, kaloja ja leviä. Veden mataluus luo tunteen kuin sukeltaisi suuressa akvaariossa. Jatkan matkaani kaislikkoon, josta toivon löytäväni lisää meren asukkaita. Sopivan paikan löydettyäni asetun ”makaamaan” aloilleni veteen ja yritän olla aivan paikoillani. Ensin liikkumiseni pelästyttäneet kalat pysyvät poissa, mutta kärsivällisen odotuksen jälkeen ympärilleni alkaa kerääntyä uteliaita ahvenia ja pieniä hopeasuomuisia kaloja. Sitten pikkukalat pyrähtävät taas piiloon, kun valtavan kokoinen lahna ui paikalle pyrstöään elegantisti heilutellen. Yritän seurata sitä saadakseni siitä kuvan lainaamallani vedenalaisella kameralla, mutta se aistii uhan ja livahtaa nopeasti piiloon kaislojen suojiin.

anna_snorklaamassa_sampo

Kuva: Sampo Lammi

vedenalaiskuva2_anna

Kuva: Anna Carlson

Iltapäivälle teemme vielä koko ryhmän kanssa retken lehtometsiin ja kalliolle, josta pääsee hyppäämään veteen ja uimaan lähellä olevalle luodolle. Luodolta bongaamme kalasääsken liitelemässä vastarannan metsän yllä. Matkalla takaisin käymme katsomassa sikoja ja lampaita, jotka lepäilevät kuumissaan aitauksissa jalkapallokentän vieressä. Porsaat röhkivät nälissään kun niille tarjoaa maasta ruohoa, ja niiden silmät katselevat hiukan surumielisinä suurien hörökorvien alta. Lampaiden aitauksesta kuuluu taukoamaton ”mää, mää!” – itsekeskeisiä turkulaisia… 🙂

Illalla käymme vielä saunassa ja syömme iltapalaksi metsästä poimituista kantarelleista tehtyä herkullista muhennosta ruisleivän päällä. Antoisan päivän jälkeen on mukava nukahtaa telttaan ajatellen, kuinka muurahaiset lopettavat aherruksensa yöksi, possut nukahtavat karsinaansa ja lahna kaislikossa toteuttaa nimensä arvoisesti itseään.

possu_unto

Kuva: Unto Ikkala

kirjosiepon_poikanen_teemu

Tämä surkea rääpäle on kirjosiepon poikanen. Kuva: Teemu Saloriutta

Viimeiselle päivällemme saarella olemme suunnitelleet retken näköalakalliolle saaren pohjoispuolelle. Lähdemme matkaan aamiaisen jälkeen kamerat ja vesipullot repussa. Tieltä poikkeamme havumetsään – käpytikan koputus kuuluu erään männyn latvasta. Matkalla pysähdymme paikkaan, jossa on kaksi pientä veden täyttämää hiidenkirnua. Niiden lähettyville pitäisi olla piilotettuna geokätkö, mutta joku on ehtinyt viedä aarteen. Pettymys haihtuu kuitenkin nopeasti, sillä saamme kuulla hyvin mielenkiintoisen esitelmän geokätköilystä kahdelta ryhmässämme olevalta harrastajalta, jotka ovat vuosien aikana etsineet ja löytäneet jopa tuhansia kätköjä. Saamme kuulla, että harrastajat ovat piilottaneet kätköjen lokikirjoja mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin, kuten esimerkiksi puuhun kiinnitettyyn oksan näköiseen rakennelmaan. Toisaalta monet kätköt ovat asetettu kaupunkiin helposti lajista tietämättömänkin nähtäville, mutta kiireiset ihmiset eivät vain osaa etsiä niitä.

kehnasienet_teemu

Kehnäsieni on huonosti tunnettu mutta erinomainen ruokasieni. Kuva: Teemu Saloriutta

Näköalakalliolta on upeat näkymät kauas metsään sekä auringossa kimaltelevalle merenlahdelle. Asetumme kukin kuumuudesta väsähtäneinä eri puolille kalliota ja otamme kuvia maisemasta. Yksi retkeläisistä on erikoistunut panoraama-kuvaukseen, ja paikka luokin sille otollisen ympäristön.

nakoalakallio_teemu

Kuva: Teemu Saloriutta

Valokuvaus- ja luonnonharrastusviikonloppuna

Kuva: Unto Ikkala. Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen jättikokoisena. Zoomaile hiirellä/sormilla.

hietaheinaperhonen_sampo

Huomaamaton hietaheinäperhonen viihtyy saariston karuilla kallioilla. Kuva: Sampo Lammi

Paluumatkalle käymme syömässä lounasta päärakennuksella, jonka jälkeen suuntaamme Sofianlehtoon laittamaan leirin kuntoon. Kun kaikki on valmista, kiitämme toisiamme onnistuneesta leiristä ja saaren työntekijä tulee hakemaan tavaramme satamaan. Siellä on vielä aikaa käydä viimeisen kerran uimassa. Täpärästi veneeseen ehtineenä istun hiukset märkinä ja hymy herkässä katsellen, kuinka meille viikonlopun täydeltä seikkailuja tarjonnut saari loittonee kauemmas. Se on jättänyt muistoihini jäljen, joka varmasti vie minut sinne uudestaan.

Teksti: Anna Carlson

anna_kalliolla_sampo

Kuva: Sampo Lammi

Sydäntalven kevätretki Talaskankaalle, osa 2/2

Teräshankia, naavapartoja ja hiljaista pimeyttä

Kirjoituksen edellisessä osassa pääsimme lukemaan ensimmäisen retkipäivän tunnelmia kahdesta varsin erilaisesta näkökulmasta. Nyt seuraa jatkoa muidenkin retkelle osallistuneiden kertomana.

Teemu kertoo:

Keväinen puron solina täyttää äänimaailman. Suot ja joet tulvivat, lumipeite hupenee kovaa vauhtia. Ensimmäiset pälvet näkyvät jo. Pakkasyö kovettaa sohjoiset lumen rippeet kantavaksi teräshangeksi, jonka pinnalla hiihtäjä kuin liitää eteenpäin. Huhtikuun aurinko lämmittää reippaiden retkeilijöiden poskipäitä.

Kuva: Teemu Saloriutta

Mikä ei kuulu joukkoon? Aivan, nyt ei ole huhtikuu, vaan joulukuun loppu. Auringosta ei näy vilaustakaan, harmaa pilviverho seisoo vankkumatta Talaskankaan maisemien yllä. Välillä taivas ryöpyttää niskaan vettä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa olomuodoissa.

Umpihankihiihtoa metsäsuksilla, ilman sitä hankea. Kuva: Teemu Saloriutta

Mutta maisemassa on jotain niin käsittämättömän keväistä, että unohdan faktat ja keskityn nauttimaan suon tuoksusta ja tunnelmasta. Kuvittelen kuinka laulujoutsenet, kurjet ja muut erämaan asukit pian toitottaisivat kilvan keväistä riemua. Illan hämärtyminen kello 15 palauttaa takaisin todellisuuteen. Olen keskellä pimeyttä, loskaa ja räntää. Täällä ei liiku kuin muutama onneton kanalintu ja kurja metsäjänis. En halua edes ajatella montako kuukautta kevääseen oikeasti on.

Kamiinateltta alla tähtitaivaan. Kuva: Teemu Saloriutta

Kaikesta huolimatta sydäntalven hiljaisessa pimeydessä on jotain ainutlaatuista. Se antaa mahdollisuuden rauhoittua hektisen kaupunkisyksyn jälkeen ja pohtia elämänsä suuntaviivoja. Kun ainoa ääni ympärillä on kamiinan tasainen humina tai suksenpohjan rahina sohjoista hankea vasten, voi omat ajatuksensa kuulla paremmin kuin milloinkaan muulloin. Tälläkin kertaa ne sanovat, että kannatti lähteä hetkeksi pois mainosvalojen välkkeestä ja tietokoneen näytön kelmeän loisteen ääreltä. Uudenvuoden viettäminen luonnon hiljaisuudessa tuntuu vuosi vuodelta paremmalta idealta.

Paluumatka laavulle iltapäivän hämärässä. Kuva: Teemu Saloriutta

Sonja kertoo:

Talviretkellä lähes tärkein varuste on lämpimät saappaat, sillä mikään ei ole kamalampaa kuin kylmästä kohmeat varpaat. Tällä keväisellä retkellä saappaat olivat välillä liiankin lämpimät, ja metsäsuksilla päästiin kokeilemaan niin vesihiihtoa, sohjohiihtoa kuin kahluutakin. Hetkiä, jolloin ehjistä saappaista oli enemmän iloa kuin koskaan.

Kuva: Taru Wallenius

Ensimmäisen päivän maratonhiihto leiripaikallemme liian painavan rinkan kanssa on ottanut voimille. Seuraavan päivän aamuna järki sanoo, että pitäisi jäädä lepäämään, mutta mieli ei malta, kun muutkin menevät. Kohta jonon viimeisenä hiihtää väsynyt hahmo, jonka täytyy jokaisella suksenmitalla muistuttaa itseään, miten kauniilta suomaisema näyttää.

Tästä päivästä oppineena jään seuraavana aamuna leiriin. Päätän tehdä vain pienen retken lähimaastoon, kaksikin kilometriä tuntuu liian pitkältä nyt. Päätös on oikea.

Pikku-Talas. Kuva: Sonja Martikainen

Aamupäivän hiljaisuus järven rannalla lataa henkiset akkuni, ja kohta löydän itseni hiihtämästä muiden jälkiä kohti vanhinta metsää. Välillä hiihtäminen muuttuu suksilla kävelyksi, sammalpeitteessä on hyvä pito. Puuvanhukset kuiskailevat ”Jaksa vielä, mekin ollaan jaksettu”.

Iltapäivän hämärä laskeutuu nopeasti. Otsalampun heikossa valossa laskettelen kuhmuraista ja yhä lumettomammaksi käyvää latuamme kohti laavua. Lumisten laskujen vauhti tyssää risuihin ja kiviin, tasapainossa on pitelemistä. Välillä on pakko pysähtyä kuuntelemaan – hiljaisuutta. Tuolla ne istuvat pimeydessä: kanalinnut, tiaiset, hippiäiset.

”Kirkkaat silmät, nuori Stalin ja hymyä nuotiolla.” Kuva: Antti Salovaara

Nuotiolettujen ääressä juhlistamme uutta vuotta päivän etuajassa. Viimeisenä yönä kun on nukuttava, vuoden ensimmäinen päivä alkaa varhain aamuyöstä, pitkääkin pidemmällä hiihtomarssilla.

Paukkupakkasten ja lumikinosten taika jäi tällä kertaa puuttumaan. Outo keväisyys keskellä sydäntalvea on herättänyt kevään kaipuun.

Tupsutiitiset tomusokerikuusilla
peikkojen varpaat naavakuusten juurilla

naavaviikset värisevät
suopursurannoilla

suden jäljet kulkevat
retkijoukon kannoilla

Runo: Elina Silkelä

Kaulaeläimiä ja saaristolaiselämää – Jurmon retki 1.-5.11.2013

jurmon_retki_luontoliitto-3

Jurmo on Saaristomeren ulkosaari kolmen tunnin lauttamatkan päässä Pärnäisistä. Eivor-lautta kuljettaa asukkaita ja vierailijoita saarille päivittäin – veloituksetta! Marraskuisena perjantai-iltana, Eivorin saavuttua jätesäkkipimeään Jurmoon virittelimme otsalamput myssyjen päälle ja kynkkäsimme kiemurtelevaa tietä pitkin kohti vuokramökkiämme. Otsalamppujen lisäksi valonlähteinä toimivat vain Utön majakka, loittonevan Eivorin ajovalot ja kaupungin kaukaisuuden kirkastama tähtitaivas. Jurmon tuuli oli ankaran napakka, mutta asiallinen varustautuminen palkittiin jo ensimetreillä ja lämmin mökki tuuditti ryhmämme pehmeään ja lämpimään luxus-uneen.

jurmon_retki_luontoliitto-12

jurmon_retki_luontoliitto-2

Aamuleipä puoliksi huulessa päivä pärähti käyntiin kierroksella saaren poluilla. Aamuaurinko paljasti Jurmon todellisen ulkoasun: karunkaunista kanervikkoa, kivikkoa ja pieni metsä. Jurmon minimännikköön päästessämme vastaan pöllähti hämmentävä karvainen kaulaeläintrio. Haluaisin kutsua lajin edustajaa karvakirahviksi, mutta yleisemmin se tunnetaan nimellä alpakka. Alpakka! Wau! Jurmossa on alpakoita! Alpakat sopivat Jurmoon kuin nenä niemeen ja kieltämättä nostivat Jurmon mystisyyden uudelle runollisuuden tasolle.

jurmon_retki_luontoliitto-1

Jurmo on otollinen osoite myös tiirojen tiirailemiseen. Untuvikkona lintuharrastuksen suhteen oli avartavaa tarkkailla niin lintuja kuin lintuharrastajia. Aikaisemmin melko dikotominen “lokki / ei-lokki” -ymmärrykseni lintujen tunnistamisesta sai reissun seurauksena hedelmällisen pohjarakenteen uusien lajien bongaamiseen. En väitä että tunnistaisin vielä talvipukuisen tundrakurmitsan lennosta, mutta tundrakurmitsan olemassaolon tiedostaminen on jo jotain, eiks ni.

jurmon_retki_luontoliitto-4

“Seittemältä syömään ja kahdeksalta saunaan, se on sellainen ornitologin lauantai.” Mökin tuomat mukavuudet helpottivat ruoanlaittoa ja pöytä koreana saimme yhteisravintona mahtimättöä. Pienenä ruokakokeena toin mukana myös pienen saaristolaislimpun köntyn ja jälleen kerran tulin todistaneeksi itselleni että miljöö ehdottomasti kruunaa aterian.

jurmon_retki_luontoliitto-10

Sunnuntai-aamun hämärässä tokkurainen letkamme könysi Högberget kallioille ihailemaan alkavaa päivää. Aamuauringon valaisema sumuinen Jurmo oli  suorastaan maaginen näky! BBC -dokkaripoppoo olisi saanut aiheesta vaikuttavaa materiaalia, mutta onneksi myös LUPin järkkäripatteri vangitsi hetken häikäisevällä tavalla. Mentaalinen Attenborough kähinäjuonto korvissa suuntasimme saaren länsikärkeen. Pesintäaikaan suljetussa länsikärjessä Jurmon harjurakenteen havaitsee selvästi ja on ainutlaatuinen kokemus astella Itämeren ristiaallokkoon.

jurmon_retki_luontoliitto-8

jurmon_retki_luontoliitto-7

Pitkä viikonloppu Jurmossa loppui harmillisen nopeasti, mutta istutti ajatuksen saaristoelämästä pysyvästi tajuntaani.

Teksti: Jurmo-Pepe
Kuvat: Teemu Saloriutta

Voimaa luonnosta – Siikanevan vaellus 5.-8.12.2013

IMG_9231

Odotan innolla itsenäisyyspäiväviikonloppua, koska silloin retkiryhmä tekee retken ensimmäistä kertaa Siikanevalle, Tampereen lähellä sijaitsevalle suoluonnonsuojelualueelle. Kaverini pudistelevat huvittuneina päätään innokkaille selityksilleni koskemattomasta luonnosta ja hiljaisuudesta, ja äiti ihmettelee, miten aion välttyä hypotermialta ja suohon hukkumiselta.

Tämä on selvästi harrastus, joka herättää muissa kummastelua ja joka ei ihan jokaiselle sovi, ja juuri se tekee tästä kiinnostavan. Monet ajattelevat, että täytyy olla vikaa päässä jos haluaa vapaaehtoisesti lähteä pimeään ja kylmään metsään rämpimään, nukkua pakkasessa, juoda suovettä ja hikoilla monien kilometrien pituisia taivalluksia rinkka selässä. Mutta minä, kuten varmaan muutkin retkiryhmäläiset, miellämme sen ”vian” haluksi etsiä rauhaa, hiljaisuutta ja löytää luonnosta tasapainoa elämään. Mutta selitäpä tämä äidille…

Kun bussi jättää meidät moottoritien varteen, on jo pimeää, ja otsalamppujen turvin lähdemme talsimaan metsään. Juuri ankean harmaasta Helsingistä lähdettyämme pääsemme ihastelemaan valkoista maisemaa: lunta on maassa jo useampi sentti, ja taivaalta leijailee lisää hiutaleita.

Meillä on edessämme muutaman kilometrin patikointi ensimmäiselle leiripaikallemme, ja matkalla pysähdymme täydentämään vesivarastoja karttaan merkityllä järvellä. ”Järvi” näyttää kuitenkin pelkältä kuivuneelta suolta, ja kun kokeilemme rikkoa pintaa kirveellä, epäilyksemme osoittautuu todeksi: lumen alta paljastuu pelkkää jäistä turvetta ja heinää. Kartantekijöitä kiroten haravoimme aluetta laajemmalti, sillä kotoa ottamamme vesimäärä ei riittäisi pitkälle.

Lopulta sinnikkyys palkitaan: kauempaa suolta löydämme kohdan, jossa kirves rikkoo jään ja suonsilmä täyttyy ruskealla vedellä. Tyytyväisinä jatkamme matkaa pullot täytettyinä Jaarikanmaan laavulle.

IMG_9082

Leiripaikassa sytytämme nuotion ja valmistamme illallista. Ilta kuluu nuotion ympärillä rupatellen ja toisiin retkeilijöihin tutustuen. Ensimmäisen yön kolme meistä päättää nukkua teltassa, ja loput avolaavussa.

IMG_9092

Aamulla vasta pääsemme näkemään, millaiseen paikkaan on tultu, sillä illalla leiriin saapuessamme oli pilkkopimeää. Yllätymme, kun huomaamme Siikanevan suon olevan aivan laavupaikan vieressä. Yöllä on satanut lisää lunta; suo lepää valkeana, ja kuuset kumartelevat lumen painosta. Aamupuuhiamme tulee piristämään pikkuinen talitiainen; se pyrähtelee nuotiopaikan ympärillä etsien jotain suuhunpantavaa. Ripottelen näkkileivän murusia lumeen, ja nopeasti myös toinen tintti lentää paikalle. Ne arastelevat tulla ihmisten lähelle, mutta palatessamme illan suussa takaisin leiriin, saamme todistaa murkinan maistuneen.

IMG_9100

Aamupalan jälkeen voimme jättää painavat rinkat leiriin ja lähteä ensimmäiselle päiväretkelle. Kuusten alla risteilee vastasataneen lumen peittämiä polkuja, ja soistuneissa kohdissa kävelijän avuksi on rakennettu pitkospuut. Pian huomaamme, että joku on kipittänyt samaa polkua edellämme: lumessa erottuvat oravan käpälän jäljet. Seuraamme jälkiä ja huomaamme, että orava on kulkenut yllättävän pitkän matkan; se saakin meiltä lempinimen ”vaeltajaorava”. Lumessa näkyy myös pikkuruisia metsämyyrän jälkiä, ja vähän kauempaa löydämme tuoreita hirven jälkiä.

IMG_9110

Kun kävelemme vanhassa metsässä, kohtaamme mielenkiintoisen ilmiön: yhden korkean männyn rungossa näkyy syviä ja pitkiä viiltoja, kuin sitä olisi raavittu. Pidämme mahdollisena, että karhu olisi raapinut puuta sen ollessa vielä nuori, ja naarmut ovat jääneet männyn kaarnaan. Ajatus siitä, että metsässä on ollut karhuja, puistattaa minua. Rauhoitun kuitenkin tiedosta, että näin suuren ihmisjoukon nähtyään karhut todennäköisesti kiertävät meidät kaukaa.

Metsäpolun päättyessä alkaa suo ja pitkospuut. Avarassa, puhtaan valkoisessa suomaisemassa hengitys vapautuu kevyeksi, ja ympäröivä hiljaisuus tyynnyttää mielen. Hetken käveltyämme huomaamme kauempana monilukuisen pikkulintuparven, ja joukkomme lintuasiantuntijat tunnistavat ne urpiaisiksi. Parvi lentää tsirputtaen edestakaisin, kuin niillä olisi kiire johonkin. Tai sitten ne vain pitävät hauskaa.

IMG_9107

IMG_9155

Onnistuneen retken jälkeen palaamme leiriin, syömme päivällistä ja päätämme vielä samana iltana siirtyä seuraavalle laavupaikalle Kirvesjärville. Matka painavien rinkkojen kanssa pimenevässä metsässä on hauska mutta raskas, ja kun vihdoin pääsen laavuun, nukahdan heti kylmenneestä ilmasta huolimatta.

Seuraava päivä kuluu kevyemmin, sillä teemme vain yhden päiväretken valoisaan aikaan. Illalla päivällisen jälkeen osa porukasta lähtee vielä pienelle iltakävelylle, mutta minä päätän jäädä leiriin lepäämään ja venyttelemään rinkan kantamisesta kipeytyneitä lihaksia.

Ennen nukkumaan menoa minulle tulee kuitenkin tarve päästä vielä tutkimaan laavun ympäristöä. Kiertelen pimeässä metsässä otsalampun valo suunnannäyttäjänäni. Kävelen niin kauas leiripaikasta, etten enää kuulee muiden ääniä: tulee aivan hiljaista. Lumiset puut hohtavat sinertävinä, ja pakkasen kirkastamalle taivaalle on noussut kalpea kuu. Tunnelma on salaperäinen ja pysähtynyt.

Pian korviini kantautuu veden kohinaa; kävelen ääntä kohti, ja se voimistuu entisestään. Löydän kuusien alta kirkasvetisen puron, joka on pysynyt sulana virtauksensa ansiosta. Kumarrun valaisemaan vettä otsalampullani; kelmeä valo valaisee puron hiekkapohjan ja virrassa huojuvat vesikasvit. Hetken päästä huomaan, että vesikasvien seassa huojuu myös kaksi kuollutta sammakkoa. Lumoudun absurdista näystä, ja vietän pitkän tovin puron törmällä tuijottaen virtaavaa vettä ja siinä keinuvia sammakonruumiita.

Täytyy kuitenkin myöntää, että iltaseikkailuni jälkeen laavulle palattuani nuotiotuli ja muiden seura tuntuu taas erityisen lämpimältä.

IMG_3632

Ennen retkeä olemme katsoneet sääennusteesta, että retken viimeiseksi, lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi olisi luvattu enemmän pakkasta, ja sunnuntaiksi lämpötila laskisi jopa 20 pakkasasteeseen. Odotamme ”itsariyötä” kauhun ja innon sekaisin tuntein, ja teemme puolitosissamme erilaisia hengissäpysymissuunnitelmia. Loppujen lopuksi ennusteet eivät kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan yöllä on enimmillään vain kahdeksan astetta ja seuraava päiväkin on suhteellisen leuto. Hienojen suunnitelmien ja varustautumisen takia helpotuksen tunteessa on myös hiven pettymystä … Ihan hiukan vain.

Viimeinen retkipäivämme kuluu siinä, kun taitamme noin kymmenen kilometrin matkan Siikanevan bussipysäkille. Päivästä ei kuitenkaan hauskanpitoa puutu: kiivetessämme järven reunalta nousevan korkean kallion laelle, laskemme sen alas liukumäkenä, sillä pudotus on liian jyrkkä laskeuduttavaksi. Yksi kerta ei kuitenkaan riitä, vaan innostun laskemaan mäkeä yhä uudestaan, kunnes voimani eivät enää riitä ylös kiipeämiseen. Varmasti ikimuistoisin mäenlaskuni!

IMG_9238

Olemme huomanneet kartasta, että matkan varrella on luonnon aikaansaama luola, ja päätämme käydä katsomassa sen. Kyseistä luolaa kutsutaan kalliolipaksi: kallio on työntynyt hieman ulos, ja tarjoaa suojan eläimille ja myös meille, retkeilijöille. Pidämme luolan suulla evästauon ja ihmettelemme hetken koivun alapuolella ilmassa leijuvaa lepänoksaa, kunnes huomaamme sen roikkuvan näkymättömän siiman varassa. Kunnon luonnonsuojelijoina leikkaamme siiman irti, etteivät linnut sotkeutuisi siihen.

IMG_3651

Loppumatka taittuu vain parin pysähdyksen keskeyttämänä nopeasti, ja olemme bussipysäkillä hyvissä ajoin. Tuntuu hieman oudolta nähdä ensimmäisiä merkkejä asutuksesta ja sivistyksestä moneen päivään: moottoritiellä hurisevat autot näyttävät kummajaisilta. Maisemanvaihdokseen tottuu kuitenkin nopeasti – varsinkin bussin tarjoamiin mukavuuksiin ja lämpöön.

Talvinen vaellus jää taakse, mutta jättää mieleen rauhaa, lepoa, naurua ja kiitollisuutta. Kun saavun takasin kaupunkiin ja tunnen vielä monta päivää luonnon tuoman kokonaisvaltaisen hyvänolon tunteen, voin vain ihmetellä, miksi kaikki maailman ihmiset eivät etsi onneaan luonnosta.

Teksti: Anna Carlson
Kuvat: Hanna Hyvönen (+ luola- ja tähtitaivaskuvat Teemu Saloriutta)