Avainsana-arkisto: luontoliitto

Leirinohjaajakurssi 17.-19.3.

Luonto-Liiton leirinohjaajakurssilla 17.-19.3. saat tuhtia tietoa ja hyviä vinkkejä leirinohjaamiseen. Kurssilla käydään läpi vuosien mittaan leireillä sattuneita ongelmatilanteita ja niiden ratkaisuja. Luontoleikit ja kivat kollegat tulevat samoin tutuiksi. Kurssin käytyäsi voit hakea Luonto-Liiton leireille ohjaajaksi. Paikka Östersundomin leirikeskus Itä-Helsingissä. Hinta 20€ Luonto-Liiton jäseniltä, 50 € muilta sisältää täysihoidon, ohjelman, leirikansion ja vakuutuksen. Yhteislähtö Helsingin Rautatieaseman metroasemalta klo 17, paluu sunnuntaina klo 18 mennessä. Ilmoittautumiset 14.3. mennessä.

Muista lisäksi LEIRINJOHTAJAKURSSI 25.3. Pauligin huvilalla. Kurssi on tarkoitettu kesän 2017 uusille leirinjohtajille, mutta siihen voivat muutkin osallistua. Leirinjohtajakurssin hinta on 20€, kesän leirinjohtajille ilmainen. Ilmoittautumiset ja lisätietoja: lup@luontoliitto.fi tai 040-1651907

Lasten talviluontoleiri

talvileirikuvaTalven taikaa, seikkailuja ja uusia kavereita löytyy Luonto-Liiton lasten talvileiriltä! Leirillä seikkaillaan lähimaastossa ja tutustutaan talviseen luontoon, leikitään, lasketaan mäkeä, retkeillään, saunotaan ja askarrellaan. Leirille mahtuu 30 lasta, ja mukana on aina yksi ohjaaja / max. 5 lasta. Leiri on tarkoitettu 8-12 –vuotiaille. Leiripaikkanamme toimii Sierlan leirikeskus Lohjalla.

Leirimaksu, 100 euroa, sisältää monipuolisen ohjelman, täysihoidon (leirillä tarjotaan maukasta kasvisruokaa), tapaturmavakuutuksen, materiaalit ja yhteiskuljetuksen Helsingistä. Majoitus sisätiloissa omassa makuupussissa. Lähtö maanantaiaamuna, paluu perjantaina iltapäivällä.

Ilmoittaudu täällä!

Lisätiedot: lup-lapset@luontoliitto.fi tai 040 165 1908

Kuvakooste Luonto-Liiton Talvipäiviltä

Luonto-Liiton Uudenmaan piiri isännöi ja emännöi muutaman vuoden tauon jälkeen järjestettyjä Luonto-Liiton Talvipäiviä Helsingin Meriharjussa 15.-16.3. Koska kyseessä oli talvi- eikä kevätpäivät, piti kevät väliaikaisesti perua. Niinpä tapahtumaa vietettiin lumen ja pakkasen koristamissa maisemissa.

Talvipäiville saapui osallistujia ympäri Suomen yhteensä yli 50 henkeä. Lisäksi samaan aikaan Meriharjussa pidettiin leirinohjaajakoulutus, joten luontoliittolaista väkeä oli paikalla peräti 70 hengen verran. Seuraavassa kuvakooste viikonlopun parhaista hetkistä.

20140315_0905-13_041

Yöllinen lumimyrsky on kuorruttanut Uutelan maisemat valkoiseksi.

20140315_0942-32_051

Herkkuaamiaista nauttimassa.

20140315_0958-18_059

Talvipäivät avataan yhteislaululla ”Oravanpesä” Iitun ja Kristiinan johdolla.

20140315_1003-12_080

Päivän aluksi katsotaan kuvaesitys LUPin viime vuoden parhaista retkihetkistä.

20140315_1022-09_099

Kehitysministeri Pekka Haavisto, itsekin vanha luontoliittolainen, pitää Talvipäivien avajaispuheen.

20140315_1024-09_101

20140315_1028-10_121

LUPin edustajat luovuttavat ministerille Luonto-Liiton historiikin.

20140315_1029-08_129

Luonto-Liiton Pohjanmaan piiri haastaa ministerin istumaan hippituoliin ja tunnustamaan ympäristösyntinsä.

20140315_1029-39_133

Hippituolin jälkeen pyöräytetään hyvien tekojen pyörää, jonka avulla saa synnit anteeksi. Toinen vanha luontoliittolainen Ritva Kovalainen seuraa vierestä.

20140315_1313-37_165

Luonnonharrastus- ja ympäristökasvatusjaoston edustajilla on juonia Leo Straniuksen päänmenoksi.

20140315_1314-16_168

”Hyvä Leo Stranius, täten haastamme Sinut suorittamaan Pihka-luonnonharrastusmerkkiä ja raportoimaan siitä blogissasi:”

20140315_1340-42_203

20140315_1716-43_065

Vastauksia kysymykseen ”Miksi minusta tuli luontoliittolainen?”

20140315_1953-06_067

Jyrki Pynnönen pitää vaativaa luontovisaa.

20140315_2144-11_100

Luontovisan voiton vei Teemu Saloriutta ennen Aallon sisaruksia ja Jaakko Junikkaa. Palkintona Luonto-Liiton T-paita.

20140316_0955-10_001

Osa porukasta yöpyi retkihenkisesti puolijoukkueteltassa.

20140316_1112-29_005

Samana viikonloppuna alkoi Luonto-Liiton Kevätseuranta. Talvipäiväosallistujien sunnuntai alkaa Kevätseurantaretkellä Uutelan rannoille.

20140316_1113-48_019

Arktisesta säästä huolimatta mereltä löytyy yksi Kevätseurantalaji: naurulokki.

20140316_1145-44_050

Tässä kuunnellaan tarinaa päähän pudonneesta pyystä äskeisen kanalintuhavainnon innoittamina.

Kiitokset kaikille osallistujille upeista Talvipäivistä, ensi vuonna uudestaan!

Kuvat: Teemu Saloriutta & Sonja Martikainen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Unohtumattomia hetkiä vuoden 2013 retkiltä

Retkivuoteen 2013 mahtui lukuisia ikimuistoisia hetkiä. Kiitos retkiryhmän taitavien kynäniekkojen ja kuvaajien, ilahduttavan moni hetki päätyi elävöittämään myös blogiamme. Näin kevään kynnyksellä on sopiva hetki kerrata viime vuoden parhaita paloja. Väliotsikoita klikkaamalla pääset lukemaan retkikertomukset kokonaan.

Ilmoittudu mukaan tuleville retkille ja ole mukana todistamassa seuraavia huippuhetkiä paikan päällä!

Pyöräretki Haltialaan, toukokuu

”Fiilis oli sama kuin kaulushaikaralla, joka buuhkaili menemään ruovikossa. Ei muuten näkynyt sitäkään. Mitä siinä nyt sitten enää muuta voi kuin nauraa, kun se sillä lailla aamutuimaan hempeästi töräyttelee ruovikon uumenista. Voi toista!”

20130519_1343-37_032

Kuva: Teemu Saloriutta

Närängän vaellus, kesäkuu

”Olemme jo oppineet päivän aikana kaikenlaista. Retkipaidassa ei kannata olla aukkoja, joista mäkärät pääsevät syömään käden. Paidan ei kannattaisi olla niin ohut, että hyttyset pistävät hartioista läpi. Jos hyttyshatun verkko alkaa liian läheltä päätä, ötiäiset rei’ittävät otsan.  Jos verkko ei ole alhaalta kunnolla suljettu, on pian kaula täynnä puremia. Hyttyskarkotteita meillä ei tietenkään ole mukana, sillä sellaiset ovat amatööreille ja nössöille. Paitsi että juuri nyt antaisimme melkein mitä tahansa pullosta offia.”

20130604_1624-18_156

Kuva: Teemu Saloriutta

Vaelluskurssi, heinäkuu

(Ote Eräjormalaulusta)

”Eräjormana kuljen
ja mä sydämeeni suljen
tämän hetken täällä Helvetin korvessa.
Eihän tietää voi kansa,
miksi Kampissa mä itken,
kun en tahdo enää palata keskustaan.”

VK2013 610

Kuva: Sonja Martikainen

Hammastunturin vaellus, syyskuu

Ennen vaellusharrastuksen aloittamista sana huiputus oli minulle lähinnä synonyymi harhaanjohtamiselle.”

Hammastunturi 461

Kuva: Sonja Martikainen

Porkkalan retki, syyskuu

”Päivän havainnot:
–         n. klo 7.30: Pampskatanin kellonsoittajaHomo sapiens, uros, talvipukuinen, liikkuu parvessa. Erityishuomio: kumara selkä.”

20130922_0747-23_046

Kuva: Teemu Saloriutta

Jurmon retki, marraskuu

”Aamuauringon valaisema sumuinen Jurmo oli  suorastaan maaginen näky! BBC -dokkaripoppoo olisi saanut aiheesta vaikuttavaa materiaalia, mutta onneksi myös LUPin järkkäripatteri vangitsi hetken häikäisevällä tavalla. Mentaalinen Attenborough kähinäjuonto korvissa suuntasimme saaren länsikärkeen.”

jurmon_retki_luontoliitto-7

Kuva: Teemu Saloriutta

Siikanevan vaellus, joulukuu

” Monet ajattelevat, että täytyy olla vikaa päässä jos haluaa vapaaehtoisesti lähteä pimeään ja kylmään metsään rämpimään, nukkua pakkasessa, juoda suovettä ja hikoilla monien kilometrien pituisia taivalluksia rinkka selässä. Mutta minä, kuten varmaan muutkin retkiryhmäläiset, miellämme sen ”vian” haluksi etsiä rauhaa, hiljaisuutta ja löytää luonnosta tasapainoa elämään. Mutta selitäpä tämä äidille…”

IMG_9231

Kuva: Hanna Hyvönen

Kevätretki Talaskankaalle, joulukuu

” Rautatieasema on väsyneen hiljainen. Raijaamme retkiomaisuutemme laiturille äänettä, kuuluu vain se eksynyt kolina, jolla sukset kohtaavat asfaltin. Junaan noustessa kumisaappaat viimeistelevät isovarpaani alle ensimmäisen rakon. Vilkaisu ahkioiden täyttämään eteiseen nostaa kuitenkin hymyn huulille: voi siellä ne nyt taas ovat, ja kohta mennään.”

” Omillaan kulkeva kokee kaikenlaista myös hämärällä metsäautotiellä. Metsäkanalinnut rymistelevät lentoon jäljempänä tulevan pääporukan suksien suhinan kuullessaan. Pöllöt harmistuvat yön hämäryyttä pilkkaavasta pienestä valosta. Tuuli humisee tietävänä hämärässä yössä mustina piirtyvien honkien latvassa. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin hiljalleen lirisevä jäätie, jonka ääntelyä ei yön hämäryydessä voi pitää minään muuna kuin lauluna.”

talaskangas_luontoliitto_joen-ylitys

Kuva: Antti Salovaara

 

Sydäntalven kevätretki Talaskankaalle, osa 1/2

Talaskangas – metsäsotien näyttämö ja retkiryhmän lähtölaukaus

Pohjois-Savon ja Kainuun rajalla sijaitseva Talaskankaan metsä- ja suoalue nousi koko Suomen tietoisuuteen vuosina 1988-1989, kun muun muassa aktiivisista luontoliittolaisista koostuva joukko nousi vastustamaan Metsähallituksen aloittamia hakkuita. Suora kansalaistoiminta yhdistettynä tarkkoihin luontokartoituksiin ja taitavaan tiedotukseen tuotti voiton – hakkuut keskeytyivät. Lopulta vuonna 1994 perustettiin Talaskankaan suojelualue. Metsätaistosta voit lukea tarkemmin Luonto-Liiton metsäblogista.

talaskangas_luontoliitto_vanhametsaTalaskankaan naavapartaista metsämaisemaa. Kuva: Teemu Saloriutta

LUPin retkiryhmä puolestaan syntyi vuonna 2007 kokouksessa, johon osallistui allekirjoittaneen lisäksi yksi lähes sattumalta paikalle osunut nuori luontoharrastaja sekä kokouksen koolle kutsunut, LUPin aluesihteerinä toiminut Petro Pynnönen. Ensimmäisen retken kohteeksi valikoitui Talaskangas, jonne suuntasimme 27. joulukuuta.

Toivottu hiihtoretki jäi haaveeksi, sillä lunta ei ollut tuolloin käytännössä lainkaan. Suksettomuus tai ajoittainen räntäsade ei kuitenkaan haitannut, ja noin kymmenen retkeläisen porukkamme viihtyi Talaskankaan metsissä hienosti. Omat luontohavaintoni taisivat jäädä suurelta osin sosiaalisen kanssakäymisen ja räntälumisodan jalkoihin, mutta retkestä jäi ehkä tästä syystä muutakin ajateltavaa seuraavaksi kevääksi.

Retkiryhmä oli nyt syntynyt, ja saimme pian tiettyjen Talaskangas-retkeläisten kanssa muun muassa hiihtovaellettua aurinkoisella Lemmenjoella. Uusia hiipi hiljalleen mukaan, vanhoja katosi muihin kuvioihin, mutta aktiivinen retkitoiminta on jatkunut siitä lähtien. Vähintään yhden yön reissuja on tuon merkittävän talviretken jälkeen takana 65 kappaletta – Etelä-Virosta Utsjoelle, länsisaaristosta Laatokan Karjalaan. Voisin väittää, että tuskin mikään on muuttanut omaa elämääni viime vuosina enempää.

Nyt on kuitenkin aika kääntää katse uusimpaan Talaskankaan retkeen, jolla viihdyimme 28.12-1.1.2014. Ainakin eräs osatekijä vastasi paljon vuoden 2007 reissua. Alla tunnelmiaan kertoo tavallisesta poiketen useampi retkeläinen, kukin omasta näkökulmastaan kirjoittaen.

-Antti

Ensimmäisessä osassa kuulemme kaksi erilaista näkemystä ensimmäisen päivän tapahtumista. 

Tiina kertoo:

Päivä 1: Kaikki hajoilee, kukaan ei huku

Rautatieasema on väsyneen hiljainen. Raijaamme retkiomaisuutemme laiturille äänettä, kuuluu vain se eksynyt kolina, jolla sukset kohtaavat asfaltin. Junaan noustessa kumisaappaat viimeistelevät isovarpaani alle ensimmäisen rakon. Vilkaisu ahkioiden täyttämään eteiseen nostaa kuitenkin hymyn huulille: voi siellä ne nyt taas ovat, ja kohta mennään.

Kanssamatkustajien ennestään tuttu epäily täyttää vaunun. Voi teitä nuoret, mistäs löydätte lunta, ja vai että kamiinateltassa aiotte oikeasti nukkua. Kuvittelen kuulevani kysymyksissä piirun verran onnea menneisyyden säilymisestä, tai näkeväni heidän silmissään häivähdyksen siitä maailmasta, jossa luonnontilaisella suolla hiljakseen hiihtely on arkipäivää. Ehkä se on eskapismiani, ehkä sitä, että he ovat niin ryppyisiä.

Eräs nainen kertoo Talaskankaalla syntyneen äitinsä unelmoineen kuolinvuoteellaan, että pääsisi vielä kerran Talakselle kirmailemaan. Lupaamme liikuttuneina sivakoida hänen muistolleen.

”Varokaa sitten susia” rikkoo kuitenkin idyllin. Huomaan ajattelevani, etteivät nämä tyypit tajua mitään. Todennäköisempi uhka on jäällä kaatuminen. Hämmennyksessäni pidän kiinni tunnelman molemmista päistä, ja totean kiltisti hymyillen petojen näkemisen olevan kunnia, jota meille tuskin suodaan.

Pikkubussissa Iisalmesta Talaskankaalle seuraamme rauhallisin mielin tien kuntoa. Näyttää siltä, että pystymme ajamaan aiotusti neljän kilometrin päähän leiripaikastamme.

Vaan toisin käy. Tien pinta muuttuu vähitellen peilijääksi, ja hoiperteleva automme liukuu mäen huipulta takaperin takaisin. Savolainen bussikuskimme on alkumatkan aikana muuttanut todellisuuden niin hitaaksi, etteivät sekunnit enää ennätä pidentyä.

Mennööpi vuan takaperin penkkaan.

talaskangas_luontoliitto_taksipenkassaKuva: Taru Wallenius

Ryhmämme reaktio on inhimillinen ja viisas: alamme syömään. Täydellä vatsalla on hyvä hiihtää. Vaikka sitten se puuttuva 14 kilometriä jäisen metsäautotien reunaa, ikuisuuden painavien rinkkojen ja ahkioiden kanssa, pimeässä ja päivän päätteeksi.

Seuraavien tuntien aikana hajoilemme kukin omilla erityisillä tavoillamme. Ilta, pimeys ja ankeus säästävät meiltä luontohavaintojen tekemisen taakan.

Jossain vaiheessa tihrustan otsalampun valossa kartastani, että reittimme kulkee Naimakankaan vierestä. Josko tässä olisi Suomen toisiksi yleisin paikannimi, heti sen alati esiintyvän Paskalammen jälkeen. Ajattelen junanaisen äitiä lämmöllä, näille seuduille hän taisi kaivata takaisin.

Emme ole enää kaukana leiristä, kun synkkä ja pimeä pönde tarjoilee meille viimeisen yllätyksen. Metsäautotien halkaisee polveen asti korkea ja kymmenen metriä leveä, tulviva puro. Myöhemmin kuulemme syyn olevan majavien, mutta tässä hetkessä tuo tieto uupuu, eikä siten auta pehmentämään suhtautumistamme.

Viimeisenä paikalle saapunut ilmoittaa, että pystytämme teltan nyt, emmekä jatka enää matkaa. Ensimmäinen on kuitenkin jo puolessa välissä puroa tiedustelemassa parhainta ylityskohtaa. Yksi meistä on kulkenut kävellen kaikkien edellä, joten tiedämme, että tämä vesistö on voitettavissa.

talaskangas_luontoliitto_joen-ylitysKuva: Antti Salovaara

Puramme ahkiot ja lampsimme purossa hiihtosaappaat jalassa, edestakaisin omaisuuttamme raijaten. Sukset sujahtavat pakkaslumeen ja yö täyttyy väsymyksen sekaisesta huvituksesta. Naurusta kuulee tämän olevan niitä hetkiä, joita myöhemmin muistellaan kaihoten.

Tero kertoo:

Lähdin retkelle kepein mielin ja jätin valmistelutkin jotakuinkin viime tinkaan. Kepeys näkyi myös siinä, että olin miltei loppuun saakka siinä uskossa, että ensimmäisenä iltana olisi taivallettavaa vain noin kilometrin verran. Jäinen, sateen liukastama tie kuitenkin johti siihen, että jouduimme siirtymään taksista tien päälle jo noin 13 kilometrin päässä majapaikkanamme toimineesta Pikku-Talaksen laavusta. Kyytimme itse asiassa liukui hieman ojan puolelle ja taksikuski joutui soittamaan ensin maastoauton ja lopulta traktorinkin päästäkseen taas elämässä eteenpäin.

Ajoneuvojen veivatessa kapealla ja liukkaalla tiellä me retkeilijät valmistauduimme pitkään ja pimeään taipaleeseen sateen liukastamaa jäätietä pitkin. Ahkiot pakattiin, sukset säädettiin ja rinkat heitettiin selkään. Olin ounastellut, ettei Talaskankaalla olisi riittävästi lunta miellyttävään hiihtelyyn, ja niinpä olin jättänyt omat sukseni kotiin enkä ottanut puheita ylimääräisistä suksista kuuleviin korviini. Niinpä lompsinkin tämän ensimmäisen illan hehtaarisaappaissani tien pientareella. Vähitellen siirryin porukan kärjille ja tuntien kuluessa etumatkani kasvoi sitä mukaa kuin hämärän metsän kutsu alkoi käydä vastustamattomaksi. Puolen väliin jälkeen karkasinkin omille teilleni ja nautin täysin siemauksin hämärän metsän hiljaisesta hurmiosta.

talaskangas_luontoliitto_pimeahiihtoKuva: Teemu Saloriutta

Omillaan kulkeva kokee kaikenlaista myös hämärällä metsäautotiellä. Metsäkanalinnut rymistelevät lentoon jäljempänä tulevan pääporukan suksien suhinan kuullessaan. Pöllöt harmistuvat yön hämäryyttä pilkkaavasta pienestä valosta. Tuuli humisee tietävänä hämärässä yössä mustina piirtyvien honkien latvassa. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin hiljalleen lirisevä jäätie, jonka ääntelyä ei yön hämäryydessä voi pitää minään muuna kuin lauluna.

Yksinäisen kulkijan hämärään yöhön mahtui toki muitakin mainioita hetkiä. Jossakin kohden tie oli tulvinut ja vesi ryöppysi siis valtoimenaan tien ylitse. Onneksi vettä oli kuitenkin vain puolireiteen saakka eikä sen ylittäminen ollut muuta kuin mitä miellyttävin kokemus. Ja päästiinpä sitä vielä kokemaan eksymisen huumaakin – kääntyminen hämärässäkin hyvin erottuvalta metsäautotieltä metsän siimeksessä kulkevalle polulle ei meinannut löytyä niin millään huvenneesta lumihangesta. Ramppasin aikani tietä ees ja taas ja sitten päätin luottaa retkellämme myöhemminkin päätään nostaneeseen intuitioon ja niinpä sukelsin metsään sopivaksi katsomassani kohdassa. Polku löytyi kuin löytyikin juuri sieltä. Leiripaikkanamme toiminut Pikku-Talaksen laavu ei enää ollut kaukana, ja se löytyikin lopulta varsin helposti, sillä laavulle jo aikaisemmin saapuneiden karpaasien otsavalot vilkkuivat hämärässä metsässä varsin kutsuvasti. Oli samalla sekä nautinnollista että hieman haikeaakin siirtyä metsän hiljaisesta hämäryydestä nuotion valokehään.

Jatkuu…

Sydäntalven kevätretki, osa 2/2: Teräshankia, naavapartoja ja hiljaista pimeyttä