Avainsana-arkisto: metsä

Voimaa luonnosta – Siikanevan vaellus 5.-8.12.2013

IMG_9231

Odotan innolla itsenäisyyspäiväviikonloppua, koska silloin retkiryhmä tekee retken ensimmäistä kertaa Siikanevalle, Tampereen lähellä sijaitsevalle suoluonnonsuojelualueelle. Kaverini pudistelevat huvittuneina päätään innokkaille selityksilleni koskemattomasta luonnosta ja hiljaisuudesta, ja äiti ihmettelee, miten aion välttyä hypotermialta ja suohon hukkumiselta.

Tämä on selvästi harrastus, joka herättää muissa kummastelua ja joka ei ihan jokaiselle sovi, ja juuri se tekee tästä kiinnostavan. Monet ajattelevat, että täytyy olla vikaa päässä jos haluaa vapaaehtoisesti lähteä pimeään ja kylmään metsään rämpimään, nukkua pakkasessa, juoda suovettä ja hikoilla monien kilometrien pituisia taivalluksia rinkka selässä. Mutta minä, kuten varmaan muutkin retkiryhmäläiset, miellämme sen ”vian” haluksi etsiä rauhaa, hiljaisuutta ja löytää luonnosta tasapainoa elämään. Mutta selitäpä tämä äidille…

Kun bussi jättää meidät moottoritien varteen, on jo pimeää, ja otsalamppujen turvin lähdemme talsimaan metsään. Juuri ankean harmaasta Helsingistä lähdettyämme pääsemme ihastelemaan valkoista maisemaa: lunta on maassa jo useampi sentti, ja taivaalta leijailee lisää hiutaleita.

Meillä on edessämme muutaman kilometrin patikointi ensimmäiselle leiripaikallemme, ja matkalla pysähdymme täydentämään vesivarastoja karttaan merkityllä järvellä. ”Järvi” näyttää kuitenkin pelkältä kuivuneelta suolta, ja kun kokeilemme rikkoa pintaa kirveellä, epäilyksemme osoittautuu todeksi: lumen alta paljastuu pelkkää jäistä turvetta ja heinää. Kartantekijöitä kiroten haravoimme aluetta laajemmalti, sillä kotoa ottamamme vesimäärä ei riittäisi pitkälle.

Lopulta sinnikkyys palkitaan: kauempaa suolta löydämme kohdan, jossa kirves rikkoo jään ja suonsilmä täyttyy ruskealla vedellä. Tyytyväisinä jatkamme matkaa pullot täytettyinä Jaarikanmaan laavulle.

IMG_9082

Leiripaikassa sytytämme nuotion ja valmistamme illallista. Ilta kuluu nuotion ympärillä rupatellen ja toisiin retkeilijöihin tutustuen. Ensimmäisen yön kolme meistä päättää nukkua teltassa, ja loput avolaavussa.

IMG_9092

Aamulla vasta pääsemme näkemään, millaiseen paikkaan on tultu, sillä illalla leiriin saapuessamme oli pilkkopimeää. Yllätymme, kun huomaamme Siikanevan suon olevan aivan laavupaikan vieressä. Yöllä on satanut lisää lunta; suo lepää valkeana, ja kuuset kumartelevat lumen painosta. Aamupuuhiamme tulee piristämään pikkuinen talitiainen; se pyrähtelee nuotiopaikan ympärillä etsien jotain suuhunpantavaa. Ripottelen näkkileivän murusia lumeen, ja nopeasti myös toinen tintti lentää paikalle. Ne arastelevat tulla ihmisten lähelle, mutta palatessamme illan suussa takaisin leiriin, saamme todistaa murkinan maistuneen.

IMG_9100

Aamupalan jälkeen voimme jättää painavat rinkat leiriin ja lähteä ensimmäiselle päiväretkelle. Kuusten alla risteilee vastasataneen lumen peittämiä polkuja, ja soistuneissa kohdissa kävelijän avuksi on rakennettu pitkospuut. Pian huomaamme, että joku on kipittänyt samaa polkua edellämme: lumessa erottuvat oravan käpälän jäljet. Seuraamme jälkiä ja huomaamme, että orava on kulkenut yllättävän pitkän matkan; se saakin meiltä lempinimen ”vaeltajaorava”. Lumessa näkyy myös pikkuruisia metsämyyrän jälkiä, ja vähän kauempaa löydämme tuoreita hirven jälkiä.

IMG_9110

Kun kävelemme vanhassa metsässä, kohtaamme mielenkiintoisen ilmiön: yhden korkean männyn rungossa näkyy syviä ja pitkiä viiltoja, kuin sitä olisi raavittu. Pidämme mahdollisena, että karhu olisi raapinut puuta sen ollessa vielä nuori, ja naarmut ovat jääneet männyn kaarnaan. Ajatus siitä, että metsässä on ollut karhuja, puistattaa minua. Rauhoitun kuitenkin tiedosta, että näin suuren ihmisjoukon nähtyään karhut todennäköisesti kiertävät meidät kaukaa.

Metsäpolun päättyessä alkaa suo ja pitkospuut. Avarassa, puhtaan valkoisessa suomaisemassa hengitys vapautuu kevyeksi, ja ympäröivä hiljaisuus tyynnyttää mielen. Hetken käveltyämme huomaamme kauempana monilukuisen pikkulintuparven, ja joukkomme lintuasiantuntijat tunnistavat ne urpiaisiksi. Parvi lentää tsirputtaen edestakaisin, kuin niillä olisi kiire johonkin. Tai sitten ne vain pitävät hauskaa.

IMG_9107

IMG_9155

Onnistuneen retken jälkeen palaamme leiriin, syömme päivällistä ja päätämme vielä samana iltana siirtyä seuraavalle laavupaikalle Kirvesjärville. Matka painavien rinkkojen kanssa pimenevässä metsässä on hauska mutta raskas, ja kun vihdoin pääsen laavuun, nukahdan heti kylmenneestä ilmasta huolimatta.

Seuraava päivä kuluu kevyemmin, sillä teemme vain yhden päiväretken valoisaan aikaan. Illalla päivällisen jälkeen osa porukasta lähtee vielä pienelle iltakävelylle, mutta minä päätän jäädä leiriin lepäämään ja venyttelemään rinkan kantamisesta kipeytyneitä lihaksia.

Ennen nukkumaan menoa minulle tulee kuitenkin tarve päästä vielä tutkimaan laavun ympäristöä. Kiertelen pimeässä metsässä otsalampun valo suunnannäyttäjänäni. Kävelen niin kauas leiripaikasta, etten enää kuulee muiden ääniä: tulee aivan hiljaista. Lumiset puut hohtavat sinertävinä, ja pakkasen kirkastamalle taivaalle on noussut kalpea kuu. Tunnelma on salaperäinen ja pysähtynyt.

Pian korviini kantautuu veden kohinaa; kävelen ääntä kohti, ja se voimistuu entisestään. Löydän kuusien alta kirkasvetisen puron, joka on pysynyt sulana virtauksensa ansiosta. Kumarrun valaisemaan vettä otsalampullani; kelmeä valo valaisee puron hiekkapohjan ja virrassa huojuvat vesikasvit. Hetken päästä huomaan, että vesikasvien seassa huojuu myös kaksi kuollutta sammakkoa. Lumoudun absurdista näystä, ja vietän pitkän tovin puron törmällä tuijottaen virtaavaa vettä ja siinä keinuvia sammakonruumiita.

Täytyy kuitenkin myöntää, että iltaseikkailuni jälkeen laavulle palattuani nuotiotuli ja muiden seura tuntuu taas erityisen lämpimältä.

IMG_3632

Ennen retkeä olemme katsoneet sääennusteesta, että retken viimeiseksi, lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi olisi luvattu enemmän pakkasta, ja sunnuntaiksi lämpötila laskisi jopa 20 pakkasasteeseen. Odotamme ”itsariyötä” kauhun ja innon sekaisin tuntein, ja teemme puolitosissamme erilaisia hengissäpysymissuunnitelmia. Loppujen lopuksi ennusteet eivät kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan yöllä on enimmillään vain kahdeksan astetta ja seuraava päiväkin on suhteellisen leuto. Hienojen suunnitelmien ja varustautumisen takia helpotuksen tunteessa on myös hiven pettymystä … Ihan hiukan vain.

Viimeinen retkipäivämme kuluu siinä, kun taitamme noin kymmenen kilometrin matkan Siikanevan bussipysäkille. Päivästä ei kuitenkaan hauskanpitoa puutu: kiivetessämme järven reunalta nousevan korkean kallion laelle, laskemme sen alas liukumäkenä, sillä pudotus on liian jyrkkä laskeuduttavaksi. Yksi kerta ei kuitenkaan riitä, vaan innostun laskemaan mäkeä yhä uudestaan, kunnes voimani eivät enää riitä ylös kiipeämiseen. Varmasti ikimuistoisin mäenlaskuni!

IMG_9238

Olemme huomanneet kartasta, että matkan varrella on luonnon aikaansaama luola, ja päätämme käydä katsomassa sen. Kyseistä luolaa kutsutaan kalliolipaksi: kallio on työntynyt hieman ulos, ja tarjoaa suojan eläimille ja myös meille, retkeilijöille. Pidämme luolan suulla evästauon ja ihmettelemme hetken koivun alapuolella ilmassa leijuvaa lepänoksaa, kunnes huomaamme sen roikkuvan näkymättömän siiman varassa. Kunnon luonnonsuojelijoina leikkaamme siiman irti, etteivät linnut sotkeutuisi siihen.

IMG_3651

Loppumatka taittuu vain parin pysähdyksen keskeyttämänä nopeasti, ja olemme bussipysäkillä hyvissä ajoin. Tuntuu hieman oudolta nähdä ensimmäisiä merkkejä asutuksesta ja sivistyksestä moneen päivään: moottoritiellä hurisevat autot näyttävät kummajaisilta. Maisemanvaihdokseen tottuu kuitenkin nopeasti – varsinkin bussin tarjoamiin mukavuuksiin ja lämpöön.

Talvinen vaellus jää taakse, mutta jättää mieleen rauhaa, lepoa, naurua ja kiitollisuutta. Kun saavun takasin kaupunkiin ja tunnen vielä monta päivää luonnon tuoman kokonaisvaltaisen hyvänolon tunteen, voin vain ihmetellä, miksi kaikki maailman ihmiset eivät etsi onneaan luonnosta.

Teksti: Anna Carlson
Kuvat: Hanna Hyvönen (+ luola- ja tähtitaivaskuvat Teemu Saloriutta)

Meri-Rastilassa lopun ajat käsillä – katso kuvat asukkaiden tempauksesta

Paikalliset asukkaat ja Luonto-Liiton metsäryhmä järjestivät tänään lauantaina tempauksen, jossa rakentamisuhan alla oleva metsäalue rajattiin punakeltaisin nauhoin ja kyltitettiin. Mukana oli myös reippaita nuoria luppilaisia puolustamassa Helsingin murskaavaa vauhtia hupenevia virkistysalueita.

Meri-Rastilan metsäaluetta uhkaa osayleiskaava, jonka mukaan alueelle rakennettaisiin taloja. Rakennussuunnitelma on herättänyt kiivasta vastustusta, koska kaavoitettava alue on suosittu ulkoilualue ja luonnonsuojelullisesti arvokas. Laaja ja yhtenäinen metsä tarjoaa metroyhteyden ansiosta hengähdyspaikan Rastilaa laajemman alueen asukkaille – myös kasvavalle autottomien kaupunkilaisten joukolle. Alueen koulut ja päiväkodit käyttävät metsää ahkerasti.

Alueelle on laadittu yhteistyössä asukkaiden kanssa vaihtoehtoinen kaava. Se mahdollistaisi metsän kaavoittamista vastaavan asukasmäärän asuttamisen Rastilan alueelle nykyistä kaupunkirakennetta tiivistämällä. Arvokas metsäalue olisi siis mahdollista säilyttää, vaikka asuntotavoitteista ei tingittäisi.

Asia etenee kaupunginhallituksen päätettäväksi maanantaina 25.11. Katso Luonto-Liiton metsäblogista päättäjien yhteystiedot ja vaikuta metsän kohtaloon!

Alla kuvakooste tämänpäiväisestä tempauksesta:

20131123_1207-27_149

20131123_1216-29_163

20131123_1227-04_187

20131123_1241-54_210

20131123_1245-27_220

20131123_1257-14_232

20131123_1305-24_238

20131123_1324-58_261

20131123_1326-42_269

20131123_1356-17_287

20131123_1359-02_290

20131123_1400-31_291

20131123_1402-51_296

 

Kuvat: Luonto-Liiton metsäryhmä

Havaintoja hiljaisuudesta – Porkkalanniemen telttaretki 20.–22.9.2013

Kuuden hengen porukallamme on perjantai-iltapäivänä lähtö Porkkalaan. Matkalla bussissa yritämme bongata pelloilta hirviä ja peuroja, sillä alueella on nähty niitä usein. Osa ryhmästä näkeekin peuran vilaukselta metsän reunassa.

Bussi jättää meidät parkkipaikalle, mistä on viiden kilometrin kävelymatka yöpymispaikalle. Painavien rinkkojen kanssa matka tuntuu raskaalta – iloksemme kohdallemme pysähtyy auto, ja sieltä tuleva nainen kehottaa meitä nostamaan kantamuksemme autoon ja hyppäämään kyytiin. Olemme juuri tyytyväisinä tunkemassa rinkkoja takapenkille, kun selviää, ettemme olekaan se ryhmä joka on menossa Rönnskärin majakalle. Nainen nauraa ja pahoittelee väärinkäsitystä, ja me vedämme hieman noloina rinkkamme autosta ja jatkamme suosiolla matkaamme jalan.

Loppujen lopuksi olemme iloisia siitä että saimme kävellä, sillä syksyinen metsä on kaunis ja matkalla ehtii tunnistaa joukon lintuja ja löytää jopa kantarelleja.

20130920_1917-46_003

Auringon laskiessa saavumme leiripaikkaamme Pampskatanin niemeen. Aiemmilla Porkkalan retkillä on yövytty keittokatoksen kupeessa, mutta tänä vuonna päätämme pystyttää telttamme vähän kauemmaksi niemeen – lähemmäs meren rantaa. Osa porukasta lähtee heti kiikareiden ja kameroiden kanssa tutkimaan niemen kärkeä, mutta minä käyn ensin uimassa. Syyskuisen ilman kirpeys on jo viilentänyt meren, mutta raikas vesi virkistää patikoinnin jälkeen.

Niemen kärjessä korkealla kalliolla on näköalapaikka, jonne on tuotu pöytä ja penkit, ja josta avautuu huikea näkymä merelle. Katselemme maisemia hetken; oranssinhehkuinen täysikuu alkaa nousta taivaanrannasta. Se heijastuu lähes peilityyneen mereen.       

20130920_2008-12_023 

Auringon laskettua alkaa tulla hämärä. Yllätykseksemme tyyni ja suhteellisen lämmin ilta tuo kiusaksemme hyttysiä, vaikka syksy on jo pitkällä. Telttakankaan läpi itikat eivät onneksi pääse inisemään – voimme rauhassa nukahtaa meren unettavaan kohinaan.

20130920_2200-45_040

*

20130921_0650-43_008Seuraavana aamuna heräämme varhain ennen auringon nousua. Mereltä nouseva sumu on kietonut koko niemen valkeaan verhoon; taivas juuri ja juuri erottuu merestä. Vielä hieman unenpöpperöisinä kokoamme aamiaiskamppeet ja suuntaamme näköalapaikalle syömään.

Kuu ei ole vielä ehtinyt laskea, vaan se mollottaa kalpeana haalean siniseltä taivaalta. Seitsemän aikaan aurinko nousee sumusta – se värjää kostean ilman purppuranvärisellä valolla.

Keitämme aamupuuroa ja seuraamme samalla kiikareiden ja kaukoputkien avulla muuttavia lintuja. Ajoittain näkyvyys on sumun takia huono, mutta välillä taivas selkiytyy hieman ja pääsemme näkemään luodoilla istuskelevia pingviineitä muistuttavia merimetsoja, haahkanaaraita, monia erilaisia lokkeja sekä silkkiuikkuja. Myös noin kymmenen valkeana hohtavaa kyhmyjoutsenta lipuu pareittain kauempana merellä.

20130921_0744-39_088

Parin tunnin jälkeen valmistamme lounasta ja lepäämme hieman, ennen kuin lähdemme päivän varsinaiselle retkelle tutustumaan niemen ulkopuolella oleviin metsiin ja kalliorantoihin. Metsä on vanhaa sekametsää – jotkut lehtipuut alkavat jo punastella ruskan väreissä. Kaikkialla on aivan hiljaista; vain käpytikan taukoamaton naputus säestää tuulen huminaa puissa.

20130921_1332-27_254

Matkan aikana aamuinen sumu alkaa väistyä, aurinko tulee esiin ja pilvipeite paljastaa kirkkaan sinisen syystaivaan. Poikkeamme metsäpolulta rantaan, jossa valossa kimaltava meri kohisee jylhiin kallioihin. Aurinko lämmittää kasvoja ja tuuli tuivertaa hiukset silmille. Kun nostamme katseemme taivaalle, näemme valtavan merikotkan liitelevän korkealla. Tuulihaukat leikittelevät ilmavirroissa.

20130921_1445-46_270

Kuusihenkinen porukkamme saa vielä seitsemännen retkeilijän, kun yksi retkiryhmäläinen soittaa olevansa tulossa telttailemaan yhdeksi yöksi Porkkalaan. Menemme häntä vastaan virkistysalueen parkkipaikalle, ja jatkamme yhdessä kaivon kautta takaisin leiripaikallemme.

Illalla päivällisen jälkeen puolipilvinen taivas lupailee upeaa auringon laskua. Seikkailen itsekseni niemen kalliolla, kun näen kuinka laskeva aurinko värjää koko läntisen taivaan kuparinväriseksi. Kiirehdin näköalapaikalle, missä muutkin ovat jo ihastelemassa taivasta. Samaan aikaan alkaa sataa, ja auringon valo ja sadepisarat saavat aikaan koko niemen ylle ulottuvan hehkuvan sateenkaaren. Kaaren yläpuolella kulkee vielä toinen, hieman himmeämpi valonauha.

20130921_1918-59_386

Seison näköalapaikalla ja seuraan koko auringon matkan aina siihen asti, kunnes se sukeltaa kullan ja punaisen säkenöivänä mereen.

20130921_1929-51_428

Heti auringon laskettua tiheä hämärä näyttää nousevan maasta ja kalpeat syystähdet syttyvät taivaalle yksi toisensa jälkeen. Siirrymme näköalapaikalta niemen kaakkoispuolelle nähdäksemme joko Kuukin olisi jo kuvauskunnossa, mutta taivas on sen verran pilvessä, ettei sitä vielä näy. Turhaan odotimme kuuta nousevaa.

Kaikin puolin onnistuneen päivän kruunaavat iltanuotio ja omatekoisella pannulla paistetut räiskäleet. Valosaasteettomalla taivaalla tuikkii miljoonia tähtiä, ja tuulen ajaessa pilvet pois myös kuu näyttäytyy meille hopeisessa loistossaan. Vietämme illan raukeassa tunnelmassa kuunnellen yön ääniä, tuulen ja meren kohinaa sekä hepokattien siritystä.

20130921_2038-55_457

20130921_2049-37_495

20130921_2156-06_522

Päivän havainnot:
–         n. klo 7.30: Pampskatanin kellonsoittaja, Homo sapiens, uros, talvipukuinen, liikkuu parvessa. Erityishuomio: kumara selkä.
–         klo 10: Ruotsin laiva, Laivamus maximus, sukupuoli määrittelemätön, esiintyvyys tasaista, vaeltava
–         n. klo 23–9: Pressun alla nukkuva erämies, Homo sapiens, uros, esiintyvyys runsasta
–         klo 21 jälkeen illalla: Lehtohepokatti, Tettigonia viridissima, naaras. Erityistä: uhkarohkea yksilö, joka ei suutu pienestä leikinlaskusta.

*

20130922_0747-23_046

Viimeinen päivämme on sunnuntai, aurinkoinen ja tuulinen päivä. Heräämme taas aikaisin aamulla näköalapaikalle, ja pääsemme seuraamaan lähietäisyydeltä närhi- ja vihervarpusparvien muuttoa sekä uuttukyyhkyjen muuttopuuhia metsän rajassa. Varpus- ja hiirihaukkoja liitelee korkealla.

20130922_0749-03_057

20130922_0809-22_070

Aamuvakion jälkeen hajaannumme vielä viimeisen kerran tutkimaan niemen ympäristöä. Minä käyn uimassa tuulen suojaisesta poukamasta ja nautin vielä melkein kesäisestä ilmasta.

20130922_0957-11_111

Parin päivän aikana meri ja kalliot ovat tulleet jo niin tutuiksi, että ajatus takaisin kaupunkiin lähtemisestä tuntuu haikealta. Retken aikana ehdimme kokea ja nähdä paljon aina mielenkiintoisista perhosentoukista ja kovakuoriaisista dramaattisen kauniiseen auringonlaskuun. Mutta vaikka yksi retki onkin lopuillaan, niin aina tulee uusi tilaisuus pysähtyä luontoon kokemaan, näkemään ja kuuntelemaan hiljaisuuden tuhansia ääniä.

Täällä on harmaata.
Sumuista ja harmaata.
Varhain aamulla
kalpea kuu hohti taivaalla;
niemen ympärillä
meri kohisi huokaillen.

Ja täällä on hiljaista.
Rauhallista ja hiljaista.
Hengitän kosteaa meri-ilmaa
keuhkoni täyteen;
harmaahaikara nousee
kaislikosta lentoon.

Teksti: Anna Carlson
Kuvat: Teemu Saloriutta

LUP lausui Vartiosaaren maankäyttösuunnitelmista

Näkymä Vartiosaaresta LUPin retkeltä syyskuussa 2012.

Vartiosaaren maisemaa LUPin syyskuisella retkellä. Kuva: Teemu Saloriutta.

Vartiosaareen suunnitellaan uutta asumis- ja virkistyskäyttöä. LUP tutustui alueesta tehtyihin suunnitelmiin ja lähetti kaupungille niistä kirjallisen mielipiteen 19.6.

Itse suunnitelmiin voi tutustua tästä linkistä. Mielipiteessä mainitut vaihtoehdot esitellään kohdassa ”Maankäyttövaihtoehdot”.

—————————————————————

Luonto-Liiton Uudenmaan piiri ry

Mielipide Vartiosaaren maankäyttösuunnitelmista

Vartiosaari on ainutlaatuinen paikka. Saareen saapumalla astuu arjen ja kaupungin ulkopuolelle, valloittavaan luonnon ja menneen ajan ilmapiiriin. Me helsinkiläisnuoret haluamme säilyttää tämän tunnelman sekä varmistaa, että myös saaren luonto säilyy mahdollisimman koskemattomana.

Vaihtoehto A: Tämä on vaihtoehdoista lähinnä meidän toivomaamme käyttöä, mutta pelkäämme, että alueelle on silti mitoitettu liian paljon uutta. Arvostamme ajatusta ettei saareen päästettäisi autoja, sillä ne tuovat muassaan melua sekä vievät mahdollisuuden kulkea aivan rauhassa. Vaikka saaren luonto säilyykin parhaiten ilman lisääntynyttä virkistyskäyttöä, ymmärrämme ihmisten halun päästä rentoutumaan luontoon ja kaupungin tavoitteen tarjota näitä mahdollisuuksia. Tämä on kuitenkin tehtävä varoen, jotta lisääntynyt käyttö ei koidu alueen luonteen tai luonnon kohtaloksi. Alueen täysi avaaminen virkistyskäytölle uhkaa joka tapauksessa näitä arvoja, joten asiassa kannattaa edetä varoen. Siltaa parempi keino kehittää virkistysmahdollisuuksia luonnon kärsimättä olisi lauttaliikenteen lisääminen.

Vaihtoehto B: Vartiosaari vehreänä asuinalueena ei olisi enää Vartiosaari. Lähivirkistysalueiden säilyttäminen “pääosin” metsäisinä herättää mielikuvan vähän vähemmän hoidetusta puistosta ja epäilemme, että tämä tarkoittaa ajan myötä esimerkiksi runsasta puiden harvennusta asukkaiden näköalan tieltä. Tuhansia asukkaita alue ei kestä, vaikka talot olisivatkin kerrostaloja pienempiä. Kukkulakaupunki olisi enää kaupunginosa muiden joukossa..

Vaihtoehto C: Tämä on, suoraan sanottuna, kuin huono vitsi. Jos Vartiosaaresta halutaan kallis, merellinen lähiö, me koemme kaupungin ajavan täysin järjettömiä tavoitteita. Mikäli tarkoitus on vain osoittaa, miten paljon edellistä vaihtoehtoa tuhovampiakin ideoita olisi mahdollista keksiä, se on kaikkien ajan haaskaamista.

Uusia luonnolle tärkeitä, historiallisesti omaleimaisia alueita ei ole mahdollista luoda kaupunkisuunnittelun keinoin. Hienon kohteen voi kuitenkin pilata kerrasta, joten toivomme, että Helsinki pitää hyvää huolta niistä helmistä, joista me helsinkiläiset lapset ja nuoret olemme saaneet nauttia. Helsingin viheralueverkosto on monessa mielessä kansainvälisestikin ainutlaatuinen, ja tästä valttikortista kannattaa pitää kiinni.

—————————————————————