Avainsana-arkisto: näränkä

Unohtumattomia hetkiä vuoden 2013 retkiltä

Retkivuoteen 2013 mahtui lukuisia ikimuistoisia hetkiä. Kiitos retkiryhmän taitavien kynäniekkojen ja kuvaajien, ilahduttavan moni hetki päätyi elävöittämään myös blogiamme. Näin kevään kynnyksellä on sopiva hetki kerrata viime vuoden parhaita paloja. Väliotsikoita klikkaamalla pääset lukemaan retkikertomukset kokonaan.

Ilmoittudu mukaan tuleville retkille ja ole mukana todistamassa seuraavia huippuhetkiä paikan päällä!

Pyöräretki Haltialaan, toukokuu

”Fiilis oli sama kuin kaulushaikaralla, joka buuhkaili menemään ruovikossa. Ei muuten näkynyt sitäkään. Mitä siinä nyt sitten enää muuta voi kuin nauraa, kun se sillä lailla aamutuimaan hempeästi töräyttelee ruovikon uumenista. Voi toista!”

20130519_1343-37_032

Kuva: Teemu Saloriutta

Närängän vaellus, kesäkuu

”Olemme jo oppineet päivän aikana kaikenlaista. Retkipaidassa ei kannata olla aukkoja, joista mäkärät pääsevät syömään käden. Paidan ei kannattaisi olla niin ohut, että hyttyset pistävät hartioista läpi. Jos hyttyshatun verkko alkaa liian läheltä päätä, ötiäiset rei’ittävät otsan.  Jos verkko ei ole alhaalta kunnolla suljettu, on pian kaula täynnä puremia. Hyttyskarkotteita meillä ei tietenkään ole mukana, sillä sellaiset ovat amatööreille ja nössöille. Paitsi että juuri nyt antaisimme melkein mitä tahansa pullosta offia.”

20130604_1624-18_156

Kuva: Teemu Saloriutta

Vaelluskurssi, heinäkuu

(Ote Eräjormalaulusta)

”Eräjormana kuljen
ja mä sydämeeni suljen
tämän hetken täällä Helvetin korvessa.
Eihän tietää voi kansa,
miksi Kampissa mä itken,
kun en tahdo enää palata keskustaan.”

VK2013 610

Kuva: Sonja Martikainen

Hammastunturin vaellus, syyskuu

Ennen vaellusharrastuksen aloittamista sana huiputus oli minulle lähinnä synonyymi harhaanjohtamiselle.”

Hammastunturi 461

Kuva: Sonja Martikainen

Porkkalan retki, syyskuu

”Päivän havainnot:
–         n. klo 7.30: Pampskatanin kellonsoittajaHomo sapiens, uros, talvipukuinen, liikkuu parvessa. Erityishuomio: kumara selkä.”

20130922_0747-23_046

Kuva: Teemu Saloriutta

Jurmon retki, marraskuu

”Aamuauringon valaisema sumuinen Jurmo oli  suorastaan maaginen näky! BBC -dokkaripoppoo olisi saanut aiheesta vaikuttavaa materiaalia, mutta onneksi myös LUPin järkkäripatteri vangitsi hetken häikäisevällä tavalla. Mentaalinen Attenborough kähinäjuonto korvissa suuntasimme saaren länsikärkeen.”

jurmon_retki_luontoliitto-7

Kuva: Teemu Saloriutta

Siikanevan vaellus, joulukuu

” Monet ajattelevat, että täytyy olla vikaa päässä jos haluaa vapaaehtoisesti lähteä pimeään ja kylmään metsään rämpimään, nukkua pakkasessa, juoda suovettä ja hikoilla monien kilometrien pituisia taivalluksia rinkka selässä. Mutta minä, kuten varmaan muutkin retkiryhmäläiset, miellämme sen ”vian” haluksi etsiä rauhaa, hiljaisuutta ja löytää luonnosta tasapainoa elämään. Mutta selitäpä tämä äidille…”

IMG_9231

Kuva: Hanna Hyvönen

Kevätretki Talaskankaalle, joulukuu

” Rautatieasema on väsyneen hiljainen. Raijaamme retkiomaisuutemme laiturille äänettä, kuuluu vain se eksynyt kolina, jolla sukset kohtaavat asfaltin. Junaan noustessa kumisaappaat viimeistelevät isovarpaani alle ensimmäisen rakon. Vilkaisu ahkioiden täyttämään eteiseen nostaa kuitenkin hymyn huulille: voi siellä ne nyt taas ovat, ja kohta mennään.”

” Omillaan kulkeva kokee kaikenlaista myös hämärällä metsäautotiellä. Metsäkanalinnut rymistelevät lentoon jäljempänä tulevan pääporukan suksien suhinan kuullessaan. Pöllöt harmistuvat yön hämäryyttä pilkkaavasta pienestä valosta. Tuuli humisee tietävänä hämärässä yössä mustina piirtyvien honkien latvassa. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin hiljalleen lirisevä jäätie, jonka ääntelyä ei yön hämäryydessä voi pitää minään muuna kuin lauluna.”

talaskangas_luontoliitto_joen-ylitys

Kuva: Antti Salovaara

 

Närängän seikkailuja, osa 3: Sinipyrstön maisemassa

Retkikertomuksen aiemmat osat:
Huh hellettä
Kohti Laattajaa

Sää on vihdoin viilennyt, päivä on pilvisen harmaa ja tuulinen. Vietämme Laattajalla ansaittua lepopäivää: pesemme pyykkiä, teemme pienen päiväretken lähimaastoon ja nukumme pitkät päiväunet. Retki on vasta puolivälissä, vielä pitää jaksaa.

20130605_1749-24_021

Seuraavana aamuna puramme leirin sään jatkuessa viileänä. Nyt kuitenkin aurinko paistaa – täydellinen retkisää! Tai siis vähiten huono, mitä kesällä voi olla, toteaisi Krooniset kesävihaajat ry, jos olisimme jo moisen yhdistyksen perustaneet. Syksyä odotellessa.

20130606_1116-11_004

20130606_1122-40_018Suuntanamme on Peurojärven laavu Närängänvaaran takana. Alkumatka sujuu vauhdikkaasti tietä pitkin, sen jälkeen käännymme polulle kohti vaaraa. Yksitoikkoisen kulkemisen lomassa laskemme sudenkorentoja. Pohjanukonkorentoja tulee vastaan päivän aikana yhteensä 48, neidonkorentoja seitsemän. Lisäksi kuvaamme kaikki kiiltokorennot, sillä niiden määrittämiseen maastossa eivät taitomme riitä. [Retken jälkeen kuvista löytyy vaskikorento, välkekorento, hoikkakiiltokorento sekä aapakiiltokorento, joka on vuoden ensihavainto Suomessa. Edes ripaus mainetta ja kunniaa!]

Joudumme hetkeksi paahteisille hakkuuaukeille. Vaikkei lämpötila enää yllä hellelukemiin, on rinkan kantaminen ihan riittävän hikistä puuhaa. Varsinkin, kun päällä on sadetakki – ainoa ötökkätiivis pitkähihainen. Mäkäränpuremista kaksinkertaiseksi turvonnut käsi on sitä mieltä, ettei ilman takkia enää tällä reissulla kuljeta.

Ensimmäiset ihmiskontaktit

Koukkaamme lähteen kautta Närängän tilalle lounastamaan. Siellä tapaamme ensimmäiset ihmiset koko retken aikana. Parille suomalaiselle emme maan tapaa noudattaen tietenkään puhu, mutta kun hollantilaisen turistiryhmän opas tulee juttelemaan, vaihdamme muutaman sanan.

Ryhmä pitää majaansa Suomussalmen Hossassa ja on päiväretkellä Närängänvaaralla. Tämä on heidän mielestään niin ainutlaatuinen paikka maailmassa, että joka vuosi on palattava. Mitäpä tuohon lisäämään. Tämänkertainen visiitti on heille jo kuudes.

Kuulemme turistioppaalta, että Venäjän puolella on Kuusamon korkeudella laajoja metsäpaloja. Ilmankos maisema näyttää niin utuiselta. Etäisyyttä on kuitenkin sen verran, etteivät palot uhkaa levitä Suomen puolelle.

20130606_1618-42_059

Tutustumme Närängän tilalla alueen historiasta kertovaan näyttelyyn. Tilalla on asuttu jo vuodesta 1841 ja saatu elantoa muun muassa viljelemällä maata, kasvattamalla lehmiä ja lampaita sekä metsästämällä ja kalastamalla.  Tilan rakennukset eivät ole yhtä vanhoja, sillä talvisodan alussa määrättiin rajan pinnassa sijaitsevat  rakennukset poltettaviksi, etteivät ne tarjoaisi suojaa maahan tunkeutuville joukoille. Sauna jäi polttamatta, muut rakennukset pystytettiin uudelleen sodan jälkeen. Nykyään tila on Metsähallituksen hoidossa muistona menneen ajan kulttuurista.

20130607_1919-24_115

Lounastauon jälkeen jätämme vaaran toistaiseksi taakse ja seuraamme pitkospuita laajan Hyöteikönsuon yli. Aurinkoisella aavalla lentelee sadoittain sudenkorentoja. Jo toinen retkeläinen hukkaa kameran linssisuojan ‒ mikä ihme niitä oikein syö?

20130606_1730-19_084

Saavumme vaihteeksi hyvissä ajoin leiripaikallemme, kahden järven välisellä harjulla sijaitsevalle laavulle. Ei voita Laattajaa, ja rakennetulla paikalla yöpyminen on muutenkin noloa.  No, ainakin tuulee sen verran, ettei hyttysistä ole kiusaa.

Illalla lähdemme valokuvaamaan läheiselle Suojärvelle, jonka vastarannalla kohoaa Närängänvaara. Illan viimeisten auringonsäteiden kurottaessa horisontin ylle suorittaa laulujoutsenten laivue tyylikkään ylilennon. Hieno huipennus muutenkin onnistuneelle retkipäivälle.

20130606_2240-51_162

Käymme nukkumaan teeren soidinpulputuksen säestyksellä. Ääni on kuin viimeinen tuulahdus Koillismaan keväästä, joka on jo vääjäämättä vaihtunut kesäksi.

Sinipyrstön jäljillä

Aamulla vietämme leppoisaa leirielämää. Suunnitelmana on kulkea Närängänvaaralla yli puoli vuorokautta keskiyöhön saakka. Olisihan sääli poistua alueen hienoimmalta maisemapaikalta ennen vuorokauden kauneimpia hetkiä, eikä seuraavana päivänä tarvitse jaksaa kävellä kuin kolme kilometriä taksille. Niinpä pakkaamme päiväreput vasta puolenpäivän jälkeen, aamupalan ja lounaan syöneinä.

Alkumatkan mäntykankaalla hämmästelemme neidonkorentojen paljoutta. Mitä ihmettä satakunta virtavesissä viihtyvää sinihohtoista korentoa täällä tekee? [Retken jälkeen kuulemme korentojen aikuistuvan metsässä ja siirtyvän noin viikon kuluttua kuoriutumisesta takaisin virtavesien äärelle.]

20130607_1336-50_045

Närängänvaaralle kipuaminen sujuu hikisissä tunnelmissa. Lähestyessämme Yheksänsylenkalliota terästämme kuuloaistin äärimmilleen. Sieltä on nimittäin ilmoitettu vaaran viimeisin sinipyrstöhavainto. Tuo salaperäinen Siperian taigan asukki viihtyy vanhoissa kuusivaltaisissa vaarametsissä ja on Itä-Suomen syrjäseuduilla levinneisyytensä läntisillä äärirajoilla. Vielä muutama vuosikymmen sitten lintu oli maassamme todellinen suurharvinaisuus, mutta nykyään pesimäkanta lasketaan huonompinakin vuosina jo sadoissa pareissa. Joka tapauksessa olisi kertakaikkisen väärin viettää yli 12 tuntia lajin keskeisellä elinalueella näkemättä itse linnusta vilaustakaan.

Olemme etukäteen tankanneet sinipyrstön laulua muistiimme. Heti kalliolle noustessamme alkaakin ihan läheltä kuulua tutulta vaikuttava kirkas sävel. Emme luota korviimme, joten yritämme etsiä lintua kiikarilla. Kalliolta aukeaa upea näkymä Hyöteikönsuolle ja ympäröiviin metsiin. Pieni lintu voi piiloutua mihin tahansa avaraan maisemaan.

20130607_1712-35_098

Laulaja ei osu silmään, joten käväisemme vaaran rinteellä äänen suunnassa.  Hukkareissu, ei näy sinipyrstöä. Nielemme tappiomme ja horjumme väsynein jaloin Närängän tilalle keittelemään päivällistä. Vaaralla kiipeily vaatii energiaa.

Heti päivällisen jälkeen yritämme uudestaan. Kiipeämme ylös ja  jäämme hetkeksi Kirkkokalliolle katselemaan itään päin aukeavaa maisemaa. Venäjän metsäpalojen sauhut näkyvät selvästi horisontin yllä.

20130607_1937-22_124

Palaamme Yheksänsylenkalliolle. Sama laulu kuuluu jälleen aivan vierestä. Ja sinipyrstöhän siinä laulelee, omassa maisemassaan, komean kaksihaaraisen kelon latvassa!   Jotta havainto olisi täydellinen, tulee lintu vielä esittelemään itseään paraatipaikalle viereiseen mäntyyn.

Kuuntele ääninäyte sinipyrstön laulusta.

20130607_1957-32_159

Jäähyväiset vaaralle

Auringonlaskuun on vielä muutama tunti. Mikäs tässä odotellessa, näistä maisemista jaksaisi nauttia tuntikausia. Kävelemme hiljalleen vaaran luoteisrinnettä alas samalla metsää valokuvaten. Kuvauksellisia yksityiskohtia riittää, täällä jokainen puu on yksilö.

Närängänvaaran metsät ovat juuri niin hienoja kuin etukäteen odotimme. Kuusimetsään liittyy usein synkkiä mielikuvia, mutta täällä kaikki on toisin. Metsä on erirakenteista, lehtipuiden kirjomaa ja ennen kaikkea valoisaa rinnemetsää. Naavaiset kuusijättiläiset hallitsevat maisemaa, johon käppyräiset koivut ja monisatavuotiset mäntykelot tuovat oman mausteensa.

20130607_2317-20_351

Päädymme vahingossa vielä kerran Närängän tilalle. Kovin pahoillaan tästä sattumuksesta ei voi olla, sillä kaunis on kesäinen kulttuurimaisema ilta-auringon valossa.

20130607_2238-30_328

Loppuhuipennus odottaa. Kiipeämme Kirkkokalliolle ihailemaan keskiyön auringonlaskun kultaamaa maisemaa. Edellinen leiripaikkamme peilityynen Laattajan niemessä näyttää myös tästä suunnasta erityisen houkuttelevalta.

20130607_2322-31_362

Yheksänsylenkalliolla sinipyrstö jatkaa luritustaan viimeisten auringonsäteiden hipoessa puidenlatvoja. Hyöteikönsuon rimmikot kimmeltävät hopeisina vaarakuusikon takana. Tähän hetkeen katoavat kaikki vaelluksen aikana kohtaamamme kärsimykset. On aika istua hiljaa kalliolla ja nauttia.

20130607_2333-43_378

Auringon punainen kiekko viistää horisonttia jättäessämme puoliltaöin hyvästit Närängänvaaralle. Alhaalla Hyöteikönsuolla ääretön onnellisuus valtaa mielen. Odotimme retkeltä paljon, mutta viimeinen retkivuorokausi on ylittänyt kovimmatkin odotukset. Olo on tyhjä.

Tyynen kesäyön viileys hiipii iholle. Tupasvillamättäät loistavat yön hämärissä valkeina lyhtyinä. Laulujoutsenparvi leijailee hiljaa suon laidalla oranssihehkuista taivaanrantaa vasten. Pian Pohjolan yötön yö vaihtuu jälleen aamuksi.

Loppu.

Teksti, kuvat ja äänitys: Teemu Saloriutta

Närängän seikkailuja, osa 2: Kohti Laattajaa

Retkikertomuksen ensimmäinen osa: Huh hellettä

Aamu valkenee jälleen helteisen tukalana. Puramme leirin liian hitaasti ja pääsemme matkaan vasta kello 11 auringon porottaessa täydeltä terältä. Itsepä tätä kerjäsimme, mitäs riekuimme iltamyöhään. Edessä on 12 kilometrin siirtymätaival Laattaja-järvelle. Aika lyhyt matka ja osaksi polkua ‒ helppo nakki, ei kai siihen yli viittä tuntia mene millään?

Käymme lähteellä täyttämässä juomapullot, nousemme Visavaaran laelle ja kuljemme vähän matkaa tietä pitkin. Sitten poikkeamme maastoon ja jatkamme loivaa harjannetta kohti lounaspaikaksi suunniteltua Kalliolampea. Helle kuluttaa nestettä; jäämme pitämään juomataukoa massiivisella kelopuulla istuen. Leppälintu yrittää hämätä oudoilla äänillä, ei onnistu.

20130604_1202-53_021

Suoaukeiden ylle alkaa kerääntyä tummia pilviä. ”Eihän nyt noin pieni pilvi sada.”

20130604_1224-53_032

Hetkisen kuluttua vettä tulee kuin saavista, ravakka ukkoskuuro pyyhkäisee suoraan yli. Olemme kuitenkin jo lounaspaikalla sadevaatteet päällä, ähäkutti. Sateen hieman laannuttua aloitamme kokkailun suojaisan kummun takana tunnelmallisen lammen tuntumassa. Huonompiakin lounaspaikkoja on nähty.

20130604_1313-29_053

Kalliolampi on Närängänvaaran huipun lisäksi alueen ainoa paikka, jossa peruskallio työntyy maanpinnan yläpuolelle. Pitihän tällaista paikallista nähtävyyttä käydä katsomassa.

Akrobatian alkeita

Tuhdin lounaan jälkeen alkaa harjujumppa. Seuraamme vanhaa, jo katoavaa merkittyä polkua, joka kulkee kohtisuoraan harjujen suuntaa vastaan. Niinpä vuoroin kiipeämme ylös harjulle ja vuoroin laskeudumme alas suolle.

20130604_1446-04_081Polulla kulkeminen on hieman kevyempää kuin pehmeäpohjaisessa maastossa, mutta tärkein syy reitin seuraamiseen on lukuisia pieniä puroja ylittävät sillat. Suopurot ovat hankalia ylitettäviä eikä rinkan kanssa uiminen kuulosta hyvältä idealta.

Heti ensimmäinen silta kertoo, mitä tuleman pitää. Hökötys on nähnyt parempiakin päiviä, emmekä uskalla yrittää ylitystä. Siispä kiertämään. Alavirran puolella joki kapenee ja pääsemme koikkelehtimaan puunrunkoa pitkin yli. Edessä on vielä ainakin puolentusinaa ylitystä, meneeköhän sittenkin uimiseksi…

Ylimääräinen lenkki johdattaa meidät hetkeksi hienolle, väistyvien ukkospilvien ympäröimälle aapasuolle. Ei ollenkaan hassumpi kierros.

20130604_1531-51_121

Kuten arvelimme, mielenkiintoiset sillat jatkuvat. Useamman kerran vaaditaan akrobaatin otteita ja tasapainoilua huterilla puunrungoilla. Passiivisen kaupunkielämän rampauttama tasapainoaisti joutuu koville, mutta ihmeen kaupalla kylpy jää tällä kertaa saamatta.

20130604_1620-19_140

Palaamme hetkeksi todellisuuteen reitin käväistessä suojelualueen ulkopuolella. Emmehän ole oikeassa erämaassa: alue on poikittaissuunnassa vain parin kilometrin levyinen, joten sieltä joutuu helposti ulos. Käki kukkuu innokkaasti hakkuuaukean reunalla, muuten maisema näyttää autiolta.

Tauon paikka

Raskaiden nousujen, vetisten suopätkien ja hiostavan sään uuvuttamina jäämme pitämään evästaukoa kelopuuhun nojaten. On selvää, ettemme ehdi leiripaikalle päivällisaikaan mennessä. Päätämme jaksaa seuraavalle sillalle, sitten on levättävä. Viimeiset harjuille kiipeämiset sujuvat etanan vauhtia, mutta kiirettä on turha pitää: pimeähän tulee vasta parin kuukauden päästä, eikä sekään etenemistä estäisi.

20130604_1624-18_156

Tauolla laitamme teltan pystyyn räkkäsuojaksi. Aiempina päivinä olemme tulleet kohtalaisen hyvin toimeen ilkeiden hyönteisten kanssa, mitä nyt verkkohattu on ollut koko ajan päässä ja välillä olemme ruokailleet mukavuussyistä teltassa. Nyt kuitenkin ilmatila alkaa olla sen verran vankasti hyttysten ja mäkärien hallussa, ettei niiden kanssa leikkiminen enää huvita.

Olemme jo oppineet päivän aikana kaikenlaista. Retkipaidassa ei kannata olla aukkoja, joista mäkärät pääsevät syömään käden. Paidan ei kannattaisi olla niin ohut, että hyttyset pistävät hartioista läpi. Jos hyttyshatun verkko alkaa liian läheltä päätä, ötiäiset rei’ittävät otsan.  Jos verkko ei ole alhaalta kunnolla suljettu, on pian kaula täynnä puremia. Hyttyskarkotteita meillä ei tietenkään ole mukana, sillä sellaiset ovat amatööreille ja nössöille. Paitsi että juuri nyt antaisimme melkein mitä tahansa pullosta offia.

Teltassa levätessä on aikaa miettiä retkeilyn mielekkyyttä. Miten tässä taas kävi näin? Leppoisaksi kevätreissuksi suunniteltu retki vaihtui helteessä rämpimiseen ja räkkähyönteisten kanssa kärvistelyyn. Ja kartalla helpolta näyttänyt päivämatka on jälleen kerran osoittautunut pitkäksi ja raskaaksi. Montako vuotta pitää retkeillä ennen kuin lakkaa tekemästä aina samoja virheitä? Jotain olemme kuitenkin oppineet: jos väsyttää, kannattaa pitää tauko.

Palkinto odottaa

20130604_2154-54_170

Toden totta, liki kolmen tunnin lepo tekee ihmeitä. Voimat ovat palautuneet eikä edes Itkuharju saa meitä enää murtumaan. Saavumme rajavyöhykkeen tuntumaan, jossa meitä odottaa päivän viimeinen silta. Se on onneksi järeää tekoa, sillä kiertotietä ei ole. Lienee rajavartijoiden käytössä ja siksi paremmin huollettu. Rajavyöhyke on tässä kohtaa kapea: Venäjälle on matkaa alle puoli kilometriä. Rajan läheisyyden voi aistia. Olemme yhden maailman laidalla, vieressä suuri tuntematon.

Tihkusateisen harmaan illan päätteeksi aurinko tulee hetkeksi esiin ja saa mäntykankaan hehkumaan punaisen sävyissä. Laulujoutsenpari lipuu verkkaisesti kapean salmen suojiin auringon laskiessa hiekkarantaisen järven taa. Onni on selvästi kääntynyt. Luonto vaatii kuitenkin veronsa: rantavarvikko syö kameran linssisuojan.

20130604_2243-12_227

Kolmetoista tuntia lähtömme jälkeen saavumme korppien saattelemana Laattaja-järvelle, jonka keskelle työntyvä niemi osoittautuu parhaaksi leiripaikaksi, mihin olemme koskaan telttamme pystyttäneet. Ja näitä reissuja on sentään takana jo aika monta. Tuuli pitää itikat loitolla, maasto on tasaista ja niemeä ympäröi matala hiekkapohja. Kaiken kruunaa upea näkymä Närängänvaaralle.

20130604_2333-53_262

Raskas päivä on saanut palkintonsa.

Jatkuu…

Osa 3: Sinipyrstön maisemassa

Teksti ja kuvat: Teemu Saloriutta

Närängän seikkailuja, osa 1: Huh hellettä

”Onpa teille ihanat ilimat tulossa!” kommentoi muuan ohikulkija Oulussa. Pöljä, eikä ole. Minishortseissa kulkevien kaupunkilaisten on mahdotonta käsittää helteen olevan kaikkein kelvottomin retkisää. Mitenkäs pukeudut, jos et halua paahtua hengiltä etkä syöttää itseäsi hyttysille?

Tarkoitus oli lähteä Etelä-Suomen kesää karkuun, mutta poikkeuksellinen helleaalto on tehnyt Pohjois-Suomesta lähes Euroopan lämpimimmän paikan. Ei auta, räkkäaikakin on jo alkanut. Jo Oulussa parin kilometrin kävelymatka uuvuttaa niin, että on pakko pysähtyä jätskille.

20130603_1246-44_083Pian ei ole jäätelöäkään saatavilla, sillä suuntaamme Närängän ikimetsiin Etelä-Kuusamoon, aivan Venäjän rajan tuntumaan. Syrjäinen alue nousi valtakunnan tietoisuuteen 1990-luvun puolivälissä, jolloin nuoret luontoliittolaiset metsäkartoittajat havaitsivat sen poikkeuksellisen arvon.

Suunnitelluista yhteismetsän hakkuista syntyi kova kiista, joka päättyi lopulta onnellisesti valtion lunastettua alueen vanhojen metsien suojeluohjelmaan. Luontoon.fi-sivustolla todetaan: ”Närängän luonnonmetsien lähes koskematon luonto on ainutlaatuinen sekä Suomen että koko läntisen Euroopan mittakaavassa.”

 

Närängän metsät ovat tuttuja myös Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon upeista valokuvista. Viimeistään Kovalaisen artikkeli Suomen Luonnossa 7/2012 herätti kiinnostuksen tutustua lähemmin tähän vähän kuljettuun kolkkaan.

Retkeilijän lottovoitto

20130602_2226-15_014

Jäämme pois taksista metsäautotien risteyksessä ja talsimme kohti Visavaaraa. Laajojen hakkuuaukeiden reunoilla makaa pinoissa järeitä, tuhatvuotisia mäntyaihkeja. Tämä olisi kenties ollut koko alueen kohtalo ilman valppaita nuoria vapaaehtoisia. Vaaran laella metsänraja siintää kutsuvana, pian pääsemme erämaan tunnelmaan.

Visavaaralla kasvaa yksi maamme vanhimmista tunnetuista puista: mänty, joka on aloittanut kasvunsa jo 1330-luvulla. Emme löydä, harmi.

20130602_2315-25_028Vaaran alarinteellä törmäämme kuoppaan, josta näyttää pulppuavan vettä. Kirkasta, kylmää vettä. Sehän on… lähde! Etenkin helteellä lähteelle osuminen on retkeilijän suurin onni, lottovoittoon verrattava sattumus. Hörpimme aimo annoksen raikasta juomaa ja täytämme vesipullot.

Pian saavumme nimensä mukaiselle Pikku Syrjäjärvelle. Ainoat merkit ihmistoiminnasta ovat vanhan poroaidan jäänteet ja kaukana siintävät rajavyöhykkeen keltaiset merkit. Käki kukkuu, laulujoutsen joikaa ja helle helpottaa hetkeksi käydessämme nukkumaan puolenyön tienoilla.

Päiväretkestä yöttömään yöhön

20130603_0716-30_008

Yö jää lyhyeksi. Jo aamuviideltä aurinko lämmittää teltat saunalukemiin. Sinnittelemme seitsemään, sitten on pakko nousta. Aamupuurot naamariin, hetki koomausta ja kohta onkin lounasaika. Sen jälkeen pääsemme vihdoin päiväretkelle. Tarkoituksena on tutustua muutaman kilometrin päässä sijaitseviin Kuikkalamminharjuihin, joilla tietojemme mukaan kasvaa alueen hienoimpia metsiä.

Kesä on yllättävän pitkällä. Matka etenee hitaasti, sillä lähes joka kiven ja kannon takaa löytyy mielenkiintoista katsottavaa. Mikä perhonen tuo on? Entä tuo? Ja mikähän kukka tuolla kasvaa? Mistä erottaa isolampi- ja pikkulampikorennon?

Kysymyksiä lentelee ilmassa enemmän kuin vastauksia, mutta onneksi kolmihenkisen porukkamme luontotiedot täydentävät hyvin toisiaan.  Täällä ei juuri kukaan liiku, joten havainnot saattavat olla tieteellisesti merkittäviä. Kuusamon luonto on sekoitus eteläisiä, pohjoisia ja itäisiä lajeja;  vastaan voi tulla lähes mitä tahansa.

20130603_1226-56_046

Kymmenkunta kuukkelia yllättää pienellä harjanteella. Kuukkeli on utelias kulkijan ystävä, jonka kohtaaminen saa aina hyvälle mielelle ‒ jos nyt näin mahtavassa paikassa voisi jotenkin pahan mielen hankkia.

Reitillämme vuorottelevat matalat harjut ja niiden väliset suojuotit. Kirveenkoskematon metsä on kauttaaltaan helppokulkuista kangasta. Ei näy läpipääsemättömiä ryteiköitä, jollaisiksi luonnontilaisia metsiä usein kuvitellaan.

20130603_1343-46_135

Laskeudumme alas purolaaksoon, jossa rummuttaa toinen vanhojen metsien asukki, pohjantikka. Loikimme puron yli idyllisen, rentukoiden kirjoman koskipaikan kohdalta. Sitten erämaan illuusio katkeaa hetkeksi, kun saavumme vanhalle metsäautotielle. Seurailemme uraa aina Kuikkalamminharjuille saakka.

20130603_1437-38_177

Harjut eivät petä. Etenkin lounaisemmalla niistä valtapuusto on satojen vuosien ikäistä valoisaa männikköä, seassa useita valtaisia, koristeellisia keloja, naavaisia kuusia sekä maassa lepääviä liekopuita. Nuoret taimet takaavat jatkuvuuden ‒ itsemurhaa ei tämäkään vanha metsä ole tekemässä.

20130603_1646-33_234Maasto on muhkuraista. Yhtäkkiä tulee pysäyttävä ahaa-elämys: nämä eivät ole mitä tahansa kumpuja, vaan vuosikymmeniä maassa maanneiden puuvanhusten jäänteitä. Puiden, jotka ovat saattaneet aloittaa kasvunsa  viime vuosituhannen alussa. Huh.

Ensimmäinen vuorokausi Närängän metsissä on jo antanut paljon, emme lähes malta odottaa tulevia päiviä. Kello lähestyy puoltayötä, aamulla edessä olisi pitkä siirtymätaival. Vaan mitäpä stressaamaan, olemme tulleet tänne nauttimaan kiireettömästä elämästä ja sen aiomme myös tehdä.

Reippailemme  vielä läheiselle suolammelle. Aurinko on jo ehtinyt kadota pilven taa, mutta valaistuksen sävy on hieno. Tupasvilla ja suokukka hallitsevat peilityynen lammen rantaa, käki jaksaa edelleen kukkua. Näissä maisemissa kelpaa ihailla yötöntä yötä.

20130603_2312-34_357

Jatkuu…

Osa 2: Kohti Laattajaa

Teksti ja kuvat: Teemu Saloriutta