Avainsana-arkisto: nuortenretki

Sydäntalven hiihtoretki Litokairaan 30.12.2016-7.1.2017

Päivitys 19.10. Lämmin teltta on täynnä (voit kysyä peruutuspaikkoja), taksissa vielä tilaa parille kylmässä teltassa yöpyvälle. 

Perinteinen sydäntalven hiihtoretki suuntautuu tänä vuonna Litokairaan, joka on Pudasjärven ja Ranuan välillä sijaitseva laaja, hiljainen ja valosaasteeton suometsäerämaa.

”Suuren kokonsa, vaikeakulkuisuutensa ja vaikean saavutettavuutensa vuoksi Litokaira on sitkeästi kestänyt ihmisen yritykset muokata ja hallita ympäristöään. Niinpä se onkin säilynyt aitona erämaana, erämaana omasta voimastaan, eikä pelkästään ihmisen hyväntahtoisten luonnonsuojelupyrkimyksien vuoksi. Tästä johtuva muistuma menneiden, koko pohjoista pallonpuoliskoa peittäneiden soiden ja metsien hiljaisesta mittaamattomuudesta on edelleen aistittavissa Litokairaa kuljettaessa.” Lähde: http://www.luontoon.fi/litokaira

Retkellä yövytään autiotuvissa ja kamiinateltassa. Siirtymät leiripaikkojen välillä ovat melko lyhyitä, eikä leiriä siirretä joka päivä. Nautimme erämaan hiljaisuudesta rauhalliseen tahtiin hiihdellen.

Retki on suunnattu ensisijaisesti noin 15-28-vuotiaille nuorille. Kamiinatelttaan mahtuu 9 ensimmäistä ilmoittautujaa. Lähtijöiltä vaaditaan normaalia fyysistä kuntoa, kohtalaista hiihtotaitoa ja retkeilyn perustaitojen hallintaa. Aiempi kokemus pitkistä talviretkistä ei ole välttämätöntä.

Ennen retkeä pidetään ennakkotapaaminen, jossa käydään läpi mm. varusteasioita. Metsäsuksia, talvisaappaita, ahkioita, retkikeittimiä, untuvatakkeja ja monia muita varusteita on saatavissa lainaksi.

Hinta opiskelijoille ja alle 17-vuotiaille 230 € ja muille 310 €. Vain Luonto-Liiton jäsenille (ehdit liittyä vielä ennen retkeä). Hintaan sisältyy edestakaiset juna- bussi- ja taksimatkat Helsingistä. Junassa yövytään mukavasti makuuhyteissä. Jos tulet muulta paikkakunnalta tai omilla kyydeillä, hinta sovitaan erikseen.

Lisätiedot ja ilmoittautumiset 25.10. mennessä: teemu.saloriutta@gmail.com

Sieniretki Granön saareen

Granö on sienimetsistään tunnettu, rauhallinen metsäinen saari Sipoon rannikolla, ja mitä mainioin tukikohta syksyiselle retkelle.

Kahden yön yli kestävällä retkellä kiertelemme saarta, sienestämme ja nautimme hiljaisesta syksyisestä metsästä. Tunnelmallinen rantasauna lämpiää iltaisin. Sienestäjille saari on aiempina vuosina tarjonnut ämpärikaupalla suppilovahveroita, ja tuskin petymme tälläkään kertaa. Jos säät sallivat, löytyy saaresta mahdollisuus myös kajakkimelontaan. Saarella yövytään lämpimässä mökissä tai halutessa ulkona omassa teltassa. Ruoat retkelle hankitaan ja kokataan yhdessä.

Retki on suunnattu n. 15-29-vuotiaille nuorille ja sen hinta on Luonto-Liiton jäsenille 5 €, muille 10 € sisältäen majoituksen ja venekuljetuksen.
Venekyydit saareen lähtevät perjantaina klo 16:30-17 Vuosaaren pienvenesatamasta ja paluu tapahtuu samaan paikkaan sunnuntaina iltapäivällä.

Mukaan retkelle tarvitset maastokelpoiset vaatteet ja jalkineet, sieniämpärin sekä makuupussin. Aiempaa retkeilykokemusta ei vaadita.

Varmista paikkasi ja ilmoittaudu heti (kuitenkin viimeistään su 25.9. mennessä) sähköpostitse Iitulle: iitu.kiminki@gmail.com

Retkiryhmän syystapaaminen ja luontoretki Uutelassa

Syksyn nuortenretkien (n. 15-28v) suunnittelutapaaminen pidetään Helsingin hienoimpien merimaisemien äärellä Uutelan kämpällä. Aloittelemme retkisuunnittelun merkeissä klo 18 jälkeen pe-iltana 9.9. ja nautimme sen jälkeen syysillasta tunnelmallisen rantasaunan löylyissä. Osallistujille tarjotaan kämpällä maittava iltapala.

Kämpällä on yöpymismahdollisuus. Sään salliessa voimme käydä lauantaiaamuna seuraamassa lintumuuttoa läheisen Skatanniemen kärjessä.

Lauantaina 10.9. klo 12 alkaen tutustumme Uutelan alueen monipuoliseen luontoon, kuten Särkkäniemen laguunien sudenkorentolajistoon ja monipuolisten rantametsien linnustoon. Retken vetää Teemu Saloriutta. Voit tulla mukaan tälle päiväretkelle, vaikket yöpyisikään kämpällä. Retken kesto on noin kolme tuntia.

Retki on suunnattu noin 15-28-vuotiaille nuorille ja se on ilmainen sekä yöpyjille että pelkästään pe-illan tai la-päivän ohjelmaan osallistuville. Retkien suunnittelutapaamiseen ovat tervetulleita kaikki retkitoiminnasta kiinnostuneet, eikä osallistuminen velvoita järjestelynakkeihin! Uusia retki-ideoita saa mieluusti tulla kertomaan.

Lisätiedot ja ilmoittautumiset: teemu.saloriutta@gmail.com
Kerro ilmoittautuessasi ainakin nimesi, puhelinnumerosi ja osallistutko perjantain, lauantain vai molempien päivien ohjelmaan. Myös erityisruokavaliot (muut kuin kasvis/vegaaninen ja laktoositon) on hyvä mainita.

 

 

 

 

 

 

 

Telttaretki Jurmon saarelle

Kevätretkiltämme tuttu Jurmon saari pukeutuu elokuussa juhla-asuun: kukkivat kanervanummet hehkuvat täydessä loistossaan. Komeiden maisemien lisäksi pääsemme ihailemaan lintujen syysmuuton alkutahteja.

Lähdemme matkaan pe-iltapäivällä klo 14:20 Kampista lähtevällä bussilla. Pärnäisten satamasta jatkamme matkaa Eivor-laivalla Jurmoon. Bussimatka kestää n. 3,5 tuntia ja laivamatka kolmisen tuntia. Helsinkiin palaamme myöhään sunnuntai-iltana.
Majoitumme kansallispuiston telttailualueella Moringharussa ja teemme päiväretkiä eri puolille saarta. Telttailualueella ei ole palveluita, mutta vajaan kilometrin päässä sijaitsevat kaivo, huussi ja kahvila.

Retki on suunnattu noin 15-28-vuotiaille. Aiempaa retkeilykokemusta ei vaadita. Mukaan tarvitset maastokelpoiset jalkineet, sadevaatteet sekä normaalit leiriytymisvarusteet. Telttoja ja trangioita löytyy tarvittaessa lainaksi.

Hinta opiskelijoille ja alle 17-vuotiaille 25 €, muille 50 € sisältäen edestakaiset bussimatkat Helsingistä (laiva on ilmainen). Lisätiedot ja ilmoittautumiset 21.8. mennessä: teemu.saloriutta@gmail.com

Karpaloretki Torronsuolle

Loka-marraskuun vaihteessa on erinomainen aika lähteä etsimään pakkasenpuremia karpaloita. Samalla voi nauttia syksyisen suon erämaisesta rauhasta.

Lähdemme lauantaiaamuna 31.10. Helsingistä kohti n. 100 km päässä sijaitsevaa Torronsuon kansallispuistoa, joka on eteläisen Suomen suurin yhtenäinen suoalue. Palaamme Helsinkiin samana iltana auringonlaskun jälkeen.

Matka taitetaan kahdella autolla, eli mukaan mahtuu kuljettajien lisäksi 8 nopeinta. Bensakulut jaetaan osallistujien kesken, muuten retki on ilmainen. Retki on suunnattu ensisijaisesti n. 13-28-vuotiaille. Mukaan tarvitset kumisaappaat, ämpärin ja säänmukaiset vaatteet.

Ilmoittautumiset: taru.wallenius@gmail.com

 

Sieniretki Luukkiin su 27.9.

Sunnuntaina 27.9. suunnataan sieniretkelle Espooseen Luukin metsiin. Suppilovahverot, kangastatit ja sikurirouskut tulevat retkellä tutuiksi – mukaan lähteäkseen ei tarvitse tuntea sieniä, mutta ei siitä haittakaan ole.

Lähtö Luukista Vihdintien varren pysäkiltä klo 11.50. Sinne pääsee Elielinaukiolta klo 11.05 lähtevällä bussilla 345. Vetäjä hyppää bussin kyytiin Pitäjänmäen kohdalta. Paluu osallistujien toiveiden mukaan iltapäivällä, bussi kulkee tunnin välein. Retki on ilmainen, mutta bussimatkat tulee maksaa itse.

Mukaan tarvitset sienikorin tai ämpärin, (sieni)veitsen ja mukana kulkevan sienikirjan. Sienikirjoja löytyy myös kirjastoista, mikäli ei itse sellaista omista. Eväät ja vesipullo kannattaa myös ottaa mukaan, metsässä vierähtää helposti useampi tunti. Pienet sadekuurot eivät sieniretkellä haittaa, mukaan siis säänmukaiset vaatteet ja kengät.

Retki on suunnattu n. 13-28-vuotiaille nuorille. Ennakkoilmoittautuminen on vapaaehtoista, mutta suotavaa. Retken toteutumisen voi varmistaa samana aamuna tekstiviestillä, mikäli ei ole ilmoittautunut ennakkoon.

Ilmoittautumiset ja lisätiedot: martikainen.sonja@gmail.com tai tekstiviestillä 040-734 7396.

Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 1: Rinkkasäätöä ja suokävelyä

Luonto-Liiton Uudenmaan piiri ja Keski-Suomen piiri järjestivät 7.-12.7. vaelluskurssin Helvetinjärven kansallispuiston seudulla. Kuuden päivän vaellus oli monelle kurssilaiselle ensimmäinen pidempi retki Suomen luonnossa ja helteinen sää toi reissuun rankkuuslisää. Viikon aikana nähtiin ja koettiin monenlaista, tässä kaksi retkikertomusta ensimmäiseltä päivältä.

Katseita keräävä rinkka

Muistan kun ensimmäisen päivän aamuna nostin rinkkaa selkään bussin lattialla. Miten kyykin ja sain lopulta noustua rinkka selässä seisomaan. Keräsin varmaan katseita, koska keräsin niitä jo kävellessäni rinkka selässä Kampin läpi. Hieman tuntui oudolta, koska yleensä lähes kukaan ei katso minua. Siinä vaiheessa ihmettelin, onko Suomessa muka vaeltamisessa jotain kummallista. Vai hämmästyttikö heitä kenties minun ja rinkan välinen kokoero? En varmaan saa koskaan tietää.

Bussiin päästyäni vain luin ja istuin. Olin melko väsynyt. Viimeisen päivän matkana oli enemmän tekemistä, mutta silti puhuin huomattavasti enemmän. Kai viikko metsässä oli luonut jonkinlaisia ihmissuhteita välillemme. Bussiterminaalissa tosin keskustelin, koska olin jo kyllästynyt lukemiseen. Kun jatkoimme tavallisella bussilla ihailin rinkkapinoa keskellä bussia. Olin ollut rinkkaa pakatessani yllättynyt, miten paljon tavaraa tarvitsen viikoksi, mutta bussissa huomasin, että muillakin oli suurin piirtein yhtä paljon tavaraa. Vaelluksen aikana tosin totesin monen tavaran turhaksi, mikä ei yllättänyt minua; olinhan pakannut kiireessä.

Suolla paljain jaloin kävely oli ihanaa. Olin kävellyt muualla metsässä avojaloin ennenkin, mutta suolla käveleminen oli uutta. Tunsin viileän veden ja rahkasammalet jalkojeni ympärillä. Minusta on mukavaa aistia ympäristöni muullakin kuin näöllä ja kuulolla. Paljain jaloin kävellessä tulee myös tutkittua maata enemmän. Suolla käyminen oli yksi parhaimmista kokemuksistani vaelluksella. Uusien kasvien oppiminen oli myös mielenkiintoista.

Suolla käymisen jälkeen ilmoittauduin vapaaehtoiseksi suunnistusryhmäksi, koska olin kulkenut edessä koko matkan siihen asti. Nyt kuitenkin tulivat haasteeksi ojat ja muu ryhmä joka ei mennyt tarkan suunnan mukaan. Oli ollut helpompaa vain mennä yksin suunnan mukaan kuin ohjata kokonaista ryhmää. Ojat vaikeuttivat suunnassa pysymistä ja upposinkin vielä yhteen niistä. Siinä vaiheessa kun piti ottaa suunta etelään ihmettelin vain miksi kaikki menevät hieman väärään suuntaan.

Kun sitten lopulta päädyimme samalle tielle, millä olimme olleet jo kerran sinä päivänä, olin helpottunut, koska ihmisiä vain nauratti. Itse olin nimittäin hyvin pettynyt omiin suunnistustaitoihini ja kirosin sitä, että olin yliarvioinut ne.

Suunnan pitämisen haasteita taimikossa.

Suunnan pitämisen haasteita taimikossa.

Lopun matkaa kuljimme tylsää tietä, jolla ei voinut eksyä. Rinkka painoi paljon, enkä ollut vielä tottunut siihen ja mietin miten selviäisin vaelluksen loppuun asti. Seuraavina päivinä tosin selvisi, että pärjäisin varsin hyvin, vaikka olin ensimmäisenä päivänä miettinyt olisiko pitänyt jäädä kotiin.

Illalla oli taivaallista uida järven viileässä vedessä. Rantaan tultuani totesin että vesi myös maistui hyvältä. Sinä päivänä ehdin vielä ennen nukkumaan menoa oppia trangian käytön ja muutenkin ilta oli mukava. Luonnon rauhoittavien äänien keskellä minä sitten lopulta vaivuin syvään uneen.

Teksti: Laura Saarhelo
Kuvat: Sonja Martikainen

Voittajaolo

Tämä hiekka- ja soratie veisi siis lähemmäs Helvetinjärven kansallispuistoa. Tuntuu samaan aikaan jännittyneeltä ja riemukkaalta: Tässä sitä nyt ollaan! Olen vielä aika skeptinen sen suhteen miten tulen selviämään rinkkani kanssa. Säädöt eivät tosin ole vielä aivan kohdillaan ja reissun muut osuudet tulisivat sisältämään myös pehmeämpää metsänpohjaa tallustettavaksi. Tässä kohtaa tie tuntuu kuitenkin kovalta ja rosoiselta ja hiki virtaa.

Näiden ensitunnelmien jälkeen seurannut kunnon tauko olikin tervetullut: rinkkoja löysättiin ja kiristettiin tarpeen mukaan ja jokainen vaeltaja pääsi esittäytymään omalla etunimellään, samalla kirjaimella alkavalla eläimennimellä ja vapaavalintaisella liikkeellä. Mielen sopukoihin piirtyivät muun muassa X-hyppyjä tekevä etana ja sammakkoa uiva kojootti. Ihmisten varsinaiset nimet alkoivat jäädä mieleen sitten myöhemmin, vaelluksen edetessä.

Alkkunaneva.

Tätä seurannut ensimmäinen suunnanottomme vei porukkamme Alkkunanevalle, mitäs muuta kuin paljasjalkailemaan! Hermostuneen ihastunut hihittely vallitsi ainakin vajaan puolituntisen, havainnoidessamme suon tuntoaistimellisia ja auditiivisia ominaisuuksia. Elämys jota ei kyllä hevin unohda! Pysähdyimme myös ihmettelemään suon kasveja. Pyöreälehtikihokki, tuo kärpästen, öö…pyöreälehtinen kauhu taisi olla yleisön suosikki.

Suolta selvittyämme suunnistusnakki annettiin minulle ja ruokaryhmätoverilleni Lauralle. Tarkoitus oli oikaista maaston kautta tielle ja lähemmäs leiripaikkaamme, Jänisjärviä. Ajantaju meni, pari saapasta hörppäsi ojavettä ja sellainenkin ajatus heräsi, että miksi me tervejärkiset ihmiset rämmimme täällä tiheikössä itikoiden syötävinä, täydet rinkat selässämme ja vielä vapaaehtoisesti, kun se niin selkeä soratie kiemurtelee tuolla jossain!

Jotain harvinaisen tyydyttävää siinä kuitenkin on, kun tajuaa pystyvänsä etenemään lähes itsensä kokoisen rinkan kanssa väliin suht’ vaikeakulkuisessakin maastossa. Eikä tätä tunnetta latistanut lainkaan se, että määrittelemättömän pituisen hortoilun jälkeen päädyimme joukkiomme kanssa tielle, mutta lähes samaan kohtaan, josta alun perin lähdimme kohti Alkkunanevaa. Niinpä Jänisjärvillä viileän pulahduksen ja ensimmäisen Trangialla valmistetun päivällisen jälkeen oli helppo valita iltaringissä päivän sanaksi ”voittajaolo”.

Teksti: Elina Multaharju
Kuvat: Sonja Martikainen

Jatkuu seuraavassa osassa…

Lue myös Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 2: Askel kulkee tasaisena

Unohtumattomia hetkiä vuoden 2013 retkiltä

Retkivuoteen 2013 mahtui lukuisia ikimuistoisia hetkiä. Kiitos retkiryhmän taitavien kynäniekkojen ja kuvaajien, ilahduttavan moni hetki päätyi elävöittämään myös blogiamme. Näin kevään kynnyksellä on sopiva hetki kerrata viime vuoden parhaita paloja. Väliotsikoita klikkaamalla pääset lukemaan retkikertomukset kokonaan.

Ilmoittudu mukaan tuleville retkille ja ole mukana todistamassa seuraavia huippuhetkiä paikan päällä!

Pyöräretki Haltialaan, toukokuu

”Fiilis oli sama kuin kaulushaikaralla, joka buuhkaili menemään ruovikossa. Ei muuten näkynyt sitäkään. Mitä siinä nyt sitten enää muuta voi kuin nauraa, kun se sillä lailla aamutuimaan hempeästi töräyttelee ruovikon uumenista. Voi toista!”

20130519_1343-37_032

Kuva: Teemu Saloriutta

Närängän vaellus, kesäkuu

”Olemme jo oppineet päivän aikana kaikenlaista. Retkipaidassa ei kannata olla aukkoja, joista mäkärät pääsevät syömään käden. Paidan ei kannattaisi olla niin ohut, että hyttyset pistävät hartioista läpi. Jos hyttyshatun verkko alkaa liian läheltä päätä, ötiäiset rei’ittävät otsan.  Jos verkko ei ole alhaalta kunnolla suljettu, on pian kaula täynnä puremia. Hyttyskarkotteita meillä ei tietenkään ole mukana, sillä sellaiset ovat amatööreille ja nössöille. Paitsi että juuri nyt antaisimme melkein mitä tahansa pullosta offia.”

20130604_1624-18_156

Kuva: Teemu Saloriutta

Vaelluskurssi, heinäkuu

(Ote Eräjormalaulusta)

”Eräjormana kuljen
ja mä sydämeeni suljen
tämän hetken täällä Helvetin korvessa.
Eihän tietää voi kansa,
miksi Kampissa mä itken,
kun en tahdo enää palata keskustaan.”

VK2013 610

Kuva: Sonja Martikainen

Hammastunturin vaellus, syyskuu

Ennen vaellusharrastuksen aloittamista sana huiputus oli minulle lähinnä synonyymi harhaanjohtamiselle.”

Hammastunturi 461

Kuva: Sonja Martikainen

Porkkalan retki, syyskuu

”Päivän havainnot:
–         n. klo 7.30: Pampskatanin kellonsoittajaHomo sapiens, uros, talvipukuinen, liikkuu parvessa. Erityishuomio: kumara selkä.”

20130922_0747-23_046

Kuva: Teemu Saloriutta

Jurmon retki, marraskuu

”Aamuauringon valaisema sumuinen Jurmo oli  suorastaan maaginen näky! BBC -dokkaripoppoo olisi saanut aiheesta vaikuttavaa materiaalia, mutta onneksi myös LUPin järkkäripatteri vangitsi hetken häikäisevällä tavalla. Mentaalinen Attenborough kähinäjuonto korvissa suuntasimme saaren länsikärkeen.”

jurmon_retki_luontoliitto-7

Kuva: Teemu Saloriutta

Siikanevan vaellus, joulukuu

” Monet ajattelevat, että täytyy olla vikaa päässä jos haluaa vapaaehtoisesti lähteä pimeään ja kylmään metsään rämpimään, nukkua pakkasessa, juoda suovettä ja hikoilla monien kilometrien pituisia taivalluksia rinkka selässä. Mutta minä, kuten varmaan muutkin retkiryhmäläiset, miellämme sen ”vian” haluksi etsiä rauhaa, hiljaisuutta ja löytää luonnosta tasapainoa elämään. Mutta selitäpä tämä äidille…”

IMG_9231

Kuva: Hanna Hyvönen

Kevätretki Talaskankaalle, joulukuu

” Rautatieasema on väsyneen hiljainen. Raijaamme retkiomaisuutemme laiturille äänettä, kuuluu vain se eksynyt kolina, jolla sukset kohtaavat asfaltin. Junaan noustessa kumisaappaat viimeistelevät isovarpaani alle ensimmäisen rakon. Vilkaisu ahkioiden täyttämään eteiseen nostaa kuitenkin hymyn huulille: voi siellä ne nyt taas ovat, ja kohta mennään.”

” Omillaan kulkeva kokee kaikenlaista myös hämärällä metsäautotiellä. Metsäkanalinnut rymistelevät lentoon jäljempänä tulevan pääporukan suksien suhinan kuullessaan. Pöllöt harmistuvat yön hämäryyttä pilkkaavasta pienestä valosta. Tuuli humisee tietävänä hämärässä yössä mustina piirtyvien honkien latvassa. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin hiljalleen lirisevä jäätie, jonka ääntelyä ei yön hämäryydessä voi pitää minään muuna kuin lauluna.”

talaskangas_luontoliitto_joen-ylitys

Kuva: Antti Salovaara

 

Sydäntalven kevätretki Talaskankaalle, osa 1/2

Talaskangas – metsäsotien näyttämö ja retkiryhmän lähtölaukaus

Pohjois-Savon ja Kainuun rajalla sijaitseva Talaskankaan metsä- ja suoalue nousi koko Suomen tietoisuuteen vuosina 1988-1989, kun muun muassa aktiivisista luontoliittolaisista koostuva joukko nousi vastustamaan Metsähallituksen aloittamia hakkuita. Suora kansalaistoiminta yhdistettynä tarkkoihin luontokartoituksiin ja taitavaan tiedotukseen tuotti voiton – hakkuut keskeytyivät. Lopulta vuonna 1994 perustettiin Talaskankaan suojelualue. Metsätaistosta voit lukea tarkemmin Luonto-Liiton metsäblogista.

talaskangas_luontoliitto_vanhametsaTalaskankaan naavapartaista metsämaisemaa. Kuva: Teemu Saloriutta

LUPin retkiryhmä puolestaan syntyi vuonna 2007 kokouksessa, johon osallistui allekirjoittaneen lisäksi yksi lähes sattumalta paikalle osunut nuori luontoharrastaja sekä kokouksen koolle kutsunut, LUPin aluesihteerinä toiminut Petro Pynnönen. Ensimmäisen retken kohteeksi valikoitui Talaskangas, jonne suuntasimme 27. joulukuuta.

Toivottu hiihtoretki jäi haaveeksi, sillä lunta ei ollut tuolloin käytännössä lainkaan. Suksettomuus tai ajoittainen räntäsade ei kuitenkaan haitannut, ja noin kymmenen retkeläisen porukkamme viihtyi Talaskankaan metsissä hienosti. Omat luontohavaintoni taisivat jäädä suurelta osin sosiaalisen kanssakäymisen ja räntälumisodan jalkoihin, mutta retkestä jäi ehkä tästä syystä muutakin ajateltavaa seuraavaksi kevääksi.

Retkiryhmä oli nyt syntynyt, ja saimme pian tiettyjen Talaskangas-retkeläisten kanssa muun muassa hiihtovaellettua aurinkoisella Lemmenjoella. Uusia hiipi hiljalleen mukaan, vanhoja katosi muihin kuvioihin, mutta aktiivinen retkitoiminta on jatkunut siitä lähtien. Vähintään yhden yön reissuja on tuon merkittävän talviretken jälkeen takana 65 kappaletta – Etelä-Virosta Utsjoelle, länsisaaristosta Laatokan Karjalaan. Voisin väittää, että tuskin mikään on muuttanut omaa elämääni viime vuosina enempää.

Nyt on kuitenkin aika kääntää katse uusimpaan Talaskankaan retkeen, jolla viihdyimme 28.12-1.1.2014. Ainakin eräs osatekijä vastasi paljon vuoden 2007 reissua. Alla tunnelmiaan kertoo tavallisesta poiketen useampi retkeläinen, kukin omasta näkökulmastaan kirjoittaen.

-Antti

Ensimmäisessä osassa kuulemme kaksi erilaista näkemystä ensimmäisen päivän tapahtumista. 

Tiina kertoo:

Päivä 1: Kaikki hajoilee, kukaan ei huku

Rautatieasema on väsyneen hiljainen. Raijaamme retkiomaisuutemme laiturille äänettä, kuuluu vain se eksynyt kolina, jolla sukset kohtaavat asfaltin. Junaan noustessa kumisaappaat viimeistelevät isovarpaani alle ensimmäisen rakon. Vilkaisu ahkioiden täyttämään eteiseen nostaa kuitenkin hymyn huulille: voi siellä ne nyt taas ovat, ja kohta mennään.

Kanssamatkustajien ennestään tuttu epäily täyttää vaunun. Voi teitä nuoret, mistäs löydätte lunta, ja vai että kamiinateltassa aiotte oikeasti nukkua. Kuvittelen kuulevani kysymyksissä piirun verran onnea menneisyyden säilymisestä, tai näkeväni heidän silmissään häivähdyksen siitä maailmasta, jossa luonnontilaisella suolla hiljakseen hiihtely on arkipäivää. Ehkä se on eskapismiani, ehkä sitä, että he ovat niin ryppyisiä.

Eräs nainen kertoo Talaskankaalla syntyneen äitinsä unelmoineen kuolinvuoteellaan, että pääsisi vielä kerran Talakselle kirmailemaan. Lupaamme liikuttuneina sivakoida hänen muistolleen.

”Varokaa sitten susia” rikkoo kuitenkin idyllin. Huomaan ajattelevani, etteivät nämä tyypit tajua mitään. Todennäköisempi uhka on jäällä kaatuminen. Hämmennyksessäni pidän kiinni tunnelman molemmista päistä, ja totean kiltisti hymyillen petojen näkemisen olevan kunnia, jota meille tuskin suodaan.

Pikkubussissa Iisalmesta Talaskankaalle seuraamme rauhallisin mielin tien kuntoa. Näyttää siltä, että pystymme ajamaan aiotusti neljän kilometrin päähän leiripaikastamme.

Vaan toisin käy. Tien pinta muuttuu vähitellen peilijääksi, ja hoiperteleva automme liukuu mäen huipulta takaperin takaisin. Savolainen bussikuskimme on alkumatkan aikana muuttanut todellisuuden niin hitaaksi, etteivät sekunnit enää ennätä pidentyä.

Mennööpi vuan takaperin penkkaan.

talaskangas_luontoliitto_taksipenkassaKuva: Taru Wallenius

Ryhmämme reaktio on inhimillinen ja viisas: alamme syömään. Täydellä vatsalla on hyvä hiihtää. Vaikka sitten se puuttuva 14 kilometriä jäisen metsäautotien reunaa, ikuisuuden painavien rinkkojen ja ahkioiden kanssa, pimeässä ja päivän päätteeksi.

Seuraavien tuntien aikana hajoilemme kukin omilla erityisillä tavoillamme. Ilta, pimeys ja ankeus säästävät meiltä luontohavaintojen tekemisen taakan.

Jossain vaiheessa tihrustan otsalampun valossa kartastani, että reittimme kulkee Naimakankaan vierestä. Josko tässä olisi Suomen toisiksi yleisin paikannimi, heti sen alati esiintyvän Paskalammen jälkeen. Ajattelen junanaisen äitiä lämmöllä, näille seuduille hän taisi kaivata takaisin.

Emme ole enää kaukana leiristä, kun synkkä ja pimeä pönde tarjoilee meille viimeisen yllätyksen. Metsäautotien halkaisee polveen asti korkea ja kymmenen metriä leveä, tulviva puro. Myöhemmin kuulemme syyn olevan majavien, mutta tässä hetkessä tuo tieto uupuu, eikä siten auta pehmentämään suhtautumistamme.

Viimeisenä paikalle saapunut ilmoittaa, että pystytämme teltan nyt, emmekä jatka enää matkaa. Ensimmäinen on kuitenkin jo puolessa välissä puroa tiedustelemassa parhainta ylityskohtaa. Yksi meistä on kulkenut kävellen kaikkien edellä, joten tiedämme, että tämä vesistö on voitettavissa.

talaskangas_luontoliitto_joen-ylitysKuva: Antti Salovaara

Puramme ahkiot ja lampsimme purossa hiihtosaappaat jalassa, edestakaisin omaisuuttamme raijaten. Sukset sujahtavat pakkaslumeen ja yö täyttyy väsymyksen sekaisesta huvituksesta. Naurusta kuulee tämän olevan niitä hetkiä, joita myöhemmin muistellaan kaihoten.

Tero kertoo:

Lähdin retkelle kepein mielin ja jätin valmistelutkin jotakuinkin viime tinkaan. Kepeys näkyi myös siinä, että olin miltei loppuun saakka siinä uskossa, että ensimmäisenä iltana olisi taivallettavaa vain noin kilometrin verran. Jäinen, sateen liukastama tie kuitenkin johti siihen, että jouduimme siirtymään taksista tien päälle jo noin 13 kilometrin päässä majapaikkanamme toimineesta Pikku-Talaksen laavusta. Kyytimme itse asiassa liukui hieman ojan puolelle ja taksikuski joutui soittamaan ensin maastoauton ja lopulta traktorinkin päästäkseen taas elämässä eteenpäin.

Ajoneuvojen veivatessa kapealla ja liukkaalla tiellä me retkeilijät valmistauduimme pitkään ja pimeään taipaleeseen sateen liukastamaa jäätietä pitkin. Ahkiot pakattiin, sukset säädettiin ja rinkat heitettiin selkään. Olin ounastellut, ettei Talaskankaalla olisi riittävästi lunta miellyttävään hiihtelyyn, ja niinpä olin jättänyt omat sukseni kotiin enkä ottanut puheita ylimääräisistä suksista kuuleviin korviini. Niinpä lompsinkin tämän ensimmäisen illan hehtaarisaappaissani tien pientareella. Vähitellen siirryin porukan kärjille ja tuntien kuluessa etumatkani kasvoi sitä mukaa kuin hämärän metsän kutsu alkoi käydä vastustamattomaksi. Puolen väliin jälkeen karkasinkin omille teilleni ja nautin täysin siemauksin hämärän metsän hiljaisesta hurmiosta.

talaskangas_luontoliitto_pimeahiihtoKuva: Teemu Saloriutta

Omillaan kulkeva kokee kaikenlaista myös hämärällä metsäautotiellä. Metsäkanalinnut rymistelevät lentoon jäljempänä tulevan pääporukan suksien suhinan kuullessaan. Pöllöt harmistuvat yön hämäryyttä pilkkaavasta pienestä valosta. Tuuli humisee tietävänä hämärässä yössä mustina piirtyvien honkien latvassa. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin hiljalleen lirisevä jäätie, jonka ääntelyä ei yön hämäryydessä voi pitää minään muuna kuin lauluna.

Yksinäisen kulkijan hämärään yöhön mahtui toki muitakin mainioita hetkiä. Jossakin kohden tie oli tulvinut ja vesi ryöppysi siis valtoimenaan tien ylitse. Onneksi vettä oli kuitenkin vain puolireiteen saakka eikä sen ylittäminen ollut muuta kuin mitä miellyttävin kokemus. Ja päästiinpä sitä vielä kokemaan eksymisen huumaakin – kääntyminen hämärässäkin hyvin erottuvalta metsäautotieltä metsän siimeksessä kulkevalle polulle ei meinannut löytyä niin millään huvenneesta lumihangesta. Ramppasin aikani tietä ees ja taas ja sitten päätin luottaa retkellämme myöhemminkin päätään nostaneeseen intuitioon ja niinpä sukelsin metsään sopivaksi katsomassani kohdassa. Polku löytyi kuin löytyikin juuri sieltä. Leiripaikkanamme toiminut Pikku-Talaksen laavu ei enää ollut kaukana, ja se löytyikin lopulta varsin helposti, sillä laavulle jo aikaisemmin saapuneiden karpaasien otsavalot vilkkuivat hämärässä metsässä varsin kutsuvasti. Oli samalla sekä nautinnollista että hieman haikeaakin siirtyä metsän hiljaisesta hämäryydestä nuotion valokehään.

Jatkuu…

Sydäntalven kevätretki, osa 2/2: Teräshankia, naavapartoja ja hiljaista pimeyttä

Kaulaeläimiä ja saaristolaiselämää – Jurmon retki 1.-5.11.2013

jurmon_retki_luontoliitto-3

Jurmo on Saaristomeren ulkosaari kolmen tunnin lauttamatkan päässä Pärnäisistä. Eivor-lautta kuljettaa asukkaita ja vierailijoita saarille päivittäin – veloituksetta! Marraskuisena perjantai-iltana, Eivorin saavuttua jätesäkkipimeään Jurmoon virittelimme otsalamput myssyjen päälle ja kynkkäsimme kiemurtelevaa tietä pitkin kohti vuokramökkiämme. Otsalamppujen lisäksi valonlähteinä toimivat vain Utön majakka, loittonevan Eivorin ajovalot ja kaupungin kaukaisuuden kirkastama tähtitaivas. Jurmon tuuli oli ankaran napakka, mutta asiallinen varustautuminen palkittiin jo ensimetreillä ja lämmin mökki tuuditti ryhmämme pehmeään ja lämpimään luxus-uneen.

jurmon_retki_luontoliitto-12

jurmon_retki_luontoliitto-2

Aamuleipä puoliksi huulessa päivä pärähti käyntiin kierroksella saaren poluilla. Aamuaurinko paljasti Jurmon todellisen ulkoasun: karunkaunista kanervikkoa, kivikkoa ja pieni metsä. Jurmon minimännikköön päästessämme vastaan pöllähti hämmentävä karvainen kaulaeläintrio. Haluaisin kutsua lajin edustajaa karvakirahviksi, mutta yleisemmin se tunnetaan nimellä alpakka. Alpakka! Wau! Jurmossa on alpakoita! Alpakat sopivat Jurmoon kuin nenä niemeen ja kieltämättä nostivat Jurmon mystisyyden uudelle runollisuuden tasolle.

jurmon_retki_luontoliitto-1

Jurmo on otollinen osoite myös tiirojen tiirailemiseen. Untuvikkona lintuharrastuksen suhteen oli avartavaa tarkkailla niin lintuja kuin lintuharrastajia. Aikaisemmin melko dikotominen “lokki / ei-lokki” -ymmärrykseni lintujen tunnistamisesta sai reissun seurauksena hedelmällisen pohjarakenteen uusien lajien bongaamiseen. En väitä että tunnistaisin vielä talvipukuisen tundrakurmitsan lennosta, mutta tundrakurmitsan olemassaolon tiedostaminen on jo jotain, eiks ni.

jurmon_retki_luontoliitto-4

“Seittemältä syömään ja kahdeksalta saunaan, se on sellainen ornitologin lauantai.” Mökin tuomat mukavuudet helpottivat ruoanlaittoa ja pöytä koreana saimme yhteisravintona mahtimättöä. Pienenä ruokakokeena toin mukana myös pienen saaristolaislimpun köntyn ja jälleen kerran tulin todistaneeksi itselleni että miljöö ehdottomasti kruunaa aterian.

jurmon_retki_luontoliitto-10

Sunnuntai-aamun hämärässä tokkurainen letkamme könysi Högberget kallioille ihailemaan alkavaa päivää. Aamuauringon valaisema sumuinen Jurmo oli  suorastaan maaginen näky! BBC -dokkaripoppoo olisi saanut aiheesta vaikuttavaa materiaalia, mutta onneksi myös LUPin järkkäripatteri vangitsi hetken häikäisevällä tavalla. Mentaalinen Attenborough kähinäjuonto korvissa suuntasimme saaren länsikärkeen. Pesintäaikaan suljetussa länsikärjessä Jurmon harjurakenteen havaitsee selvästi ja on ainutlaatuinen kokemus astella Itämeren ristiaallokkoon.

jurmon_retki_luontoliitto-8

jurmon_retki_luontoliitto-7

Pitkä viikonloppu Jurmossa loppui harmillisen nopeasti, mutta istutti ajatuksen saaristoelämästä pysyvästi tajuntaani.

Teksti: Jurmo-Pepe
Kuvat: Teemu Saloriutta