Avainsana-arkisto: retki

Vaelluskurssi 23.-28.7.2018

Haluaisitko kokeilla vaeltamista, mutta olet vailla retkiseuraa? Kaipaatko luontoon, mutta tarpeellinen kokemus ja varustus puuttuu? Jos olet noin 15-29-vuotias, haluat oppia retkeilyn perustaidot ja kokea ikimuistoisia hetkiä hyvässä seurassa, tämä Luonto-Liiton kurssi on juuri sinua varten! Vaelluksella kuljemme sekä merkityillä poluilla että niiden ulkopuolella suunnistustaitoja harjoitellen. Kurssiin kuuluu ennakkotapaaminen Helsingissä ja viisipäiväinen vaellus johonkin eteläsuomalaiseen kansallispuistoon 23.-28.7. (Esim. Helvetinjärven kansallispuisto). Vaelluksen jonka aikana opetellaan yhdessä liikkumaan luonnossa. Aiempaa retkeilykokemusta et tarvitse ja monia varusteita saa lainaksi. Mukaan mahtuu 16 osallistujaa. Hinta 50€ Luonto-Liiton jäseniltä, 80€ muilta (sis. ennakkotapaamisen tarjoiluineen, edestakaiset matkat Helsingistä ja vakuutukset). Ilmoittautumiset ja lisätiedot 31.5. mennessä: lup@luontoliitto.fi tai 040-1651907. Kerro ilmoittautuessasi ainakin yhteystietosi ja ikäsi.

Kuvakooste Luonto-Liiton Talvipäiviltä

Luonto-Liiton Uudenmaan piiri isännöi ja emännöi muutaman vuoden tauon jälkeen järjestettyjä Luonto-Liiton Talvipäiviä Helsingin Meriharjussa 15.-16.3. Koska kyseessä oli talvi- eikä kevätpäivät, piti kevät väliaikaisesti perua. Niinpä tapahtumaa vietettiin lumen ja pakkasen koristamissa maisemissa.

Talvipäiville saapui osallistujia ympäri Suomen yhteensä yli 50 henkeä. Lisäksi samaan aikaan Meriharjussa pidettiin leirinohjaajakoulutus, joten luontoliittolaista väkeä oli paikalla peräti 70 hengen verran. Seuraavassa kuvakooste viikonlopun parhaista hetkistä.

20140315_0905-13_041

Yöllinen lumimyrsky on kuorruttanut Uutelan maisemat valkoiseksi.

20140315_0942-32_051

Herkkuaamiaista nauttimassa.

20140315_0958-18_059

Talvipäivät avataan yhteislaululla ”Oravanpesä” Iitun ja Kristiinan johdolla.

20140315_1003-12_080

Päivän aluksi katsotaan kuvaesitys LUPin viime vuoden parhaista retkihetkistä.

20140315_1022-09_099

Kehitysministeri Pekka Haavisto, itsekin vanha luontoliittolainen, pitää Talvipäivien avajaispuheen.

20140315_1024-09_101

20140315_1028-10_121

LUPin edustajat luovuttavat ministerille Luonto-Liiton historiikin.

20140315_1029-08_129

Luonto-Liiton Pohjanmaan piiri haastaa ministerin istumaan hippituoliin ja tunnustamaan ympäristösyntinsä.

20140315_1029-39_133

Hippituolin jälkeen pyöräytetään hyvien tekojen pyörää, jonka avulla saa synnit anteeksi. Toinen vanha luontoliittolainen Ritva Kovalainen seuraa vierestä.

20140315_1313-37_165

Luonnonharrastus- ja ympäristökasvatusjaoston edustajilla on juonia Leo Straniuksen päänmenoksi.

20140315_1314-16_168

”Hyvä Leo Stranius, täten haastamme Sinut suorittamaan Pihka-luonnonharrastusmerkkiä ja raportoimaan siitä blogissasi:”

20140315_1340-42_203

20140315_1716-43_065

Vastauksia kysymykseen ”Miksi minusta tuli luontoliittolainen?”

20140315_1953-06_067

Jyrki Pynnönen pitää vaativaa luontovisaa.

20140315_2144-11_100

Luontovisan voiton vei Teemu Saloriutta ennen Aallon sisaruksia ja Jaakko Junikkaa. Palkintona Luonto-Liiton T-paita.

20140316_0955-10_001

Osa porukasta yöpyi retkihenkisesti puolijoukkueteltassa.

20140316_1112-29_005

Samana viikonloppuna alkoi Luonto-Liiton Kevätseuranta. Talvipäiväosallistujien sunnuntai alkaa Kevätseurantaretkellä Uutelan rannoille.

20140316_1113-48_019

Arktisesta säästä huolimatta mereltä löytyy yksi Kevätseurantalaji: naurulokki.

20140316_1145-44_050

Tässä kuunnellaan tarinaa päähän pudonneesta pyystä äskeisen kanalintuhavainnon innoittamina.

Kiitokset kaikille osallistujille upeista Talvipäivistä, ensi vuonna uudestaan!

Kuvat: Teemu Saloriutta & Sonja Martikainen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sydäntalven kevätretki Talaskankaalle, osa 2/2

Teräshankia, naavapartoja ja hiljaista pimeyttä

Kirjoituksen edellisessä osassa pääsimme lukemaan ensimmäisen retkipäivän tunnelmia kahdesta varsin erilaisesta näkökulmasta. Nyt seuraa jatkoa muidenkin retkelle osallistuneiden kertomana.

Teemu kertoo:

Keväinen puron solina täyttää äänimaailman. Suot ja joet tulvivat, lumipeite hupenee kovaa vauhtia. Ensimmäiset pälvet näkyvät jo. Pakkasyö kovettaa sohjoiset lumen rippeet kantavaksi teräshangeksi, jonka pinnalla hiihtäjä kuin liitää eteenpäin. Huhtikuun aurinko lämmittää reippaiden retkeilijöiden poskipäitä.

Kuva: Teemu Saloriutta

Mikä ei kuulu joukkoon? Aivan, nyt ei ole huhtikuu, vaan joulukuun loppu. Auringosta ei näy vilaustakaan, harmaa pilviverho seisoo vankkumatta Talaskankaan maisemien yllä. Välillä taivas ryöpyttää niskaan vettä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa olomuodoissa.

Umpihankihiihtoa metsäsuksilla, ilman sitä hankea. Kuva: Teemu Saloriutta

Mutta maisemassa on jotain niin käsittämättömän keväistä, että unohdan faktat ja keskityn nauttimaan suon tuoksusta ja tunnelmasta. Kuvittelen kuinka laulujoutsenet, kurjet ja muut erämaan asukit pian toitottaisivat kilvan keväistä riemua. Illan hämärtyminen kello 15 palauttaa takaisin todellisuuteen. Olen keskellä pimeyttä, loskaa ja räntää. Täällä ei liiku kuin muutama onneton kanalintu ja kurja metsäjänis. En halua edes ajatella montako kuukautta kevääseen oikeasti on.

Kamiinateltta alla tähtitaivaan. Kuva: Teemu Saloriutta

Kaikesta huolimatta sydäntalven hiljaisessa pimeydessä on jotain ainutlaatuista. Se antaa mahdollisuuden rauhoittua hektisen kaupunkisyksyn jälkeen ja pohtia elämänsä suuntaviivoja. Kun ainoa ääni ympärillä on kamiinan tasainen humina tai suksenpohjan rahina sohjoista hankea vasten, voi omat ajatuksensa kuulla paremmin kuin milloinkaan muulloin. Tälläkin kertaa ne sanovat, että kannatti lähteä hetkeksi pois mainosvalojen välkkeestä ja tietokoneen näytön kelmeän loisteen ääreltä. Uudenvuoden viettäminen luonnon hiljaisuudessa tuntuu vuosi vuodelta paremmalta idealta.

Paluumatka laavulle iltapäivän hämärässä. Kuva: Teemu Saloriutta

Sonja kertoo:

Talviretkellä lähes tärkein varuste on lämpimät saappaat, sillä mikään ei ole kamalampaa kuin kylmästä kohmeat varpaat. Tällä keväisellä retkellä saappaat olivat välillä liiankin lämpimät, ja metsäsuksilla päästiin kokeilemaan niin vesihiihtoa, sohjohiihtoa kuin kahluutakin. Hetkiä, jolloin ehjistä saappaista oli enemmän iloa kuin koskaan.

Kuva: Taru Wallenius

Ensimmäisen päivän maratonhiihto leiripaikallemme liian painavan rinkan kanssa on ottanut voimille. Seuraavan päivän aamuna järki sanoo, että pitäisi jäädä lepäämään, mutta mieli ei malta, kun muutkin menevät. Kohta jonon viimeisenä hiihtää väsynyt hahmo, jonka täytyy jokaisella suksenmitalla muistuttaa itseään, miten kauniilta suomaisema näyttää.

Tästä päivästä oppineena jään seuraavana aamuna leiriin. Päätän tehdä vain pienen retken lähimaastoon, kaksikin kilometriä tuntuu liian pitkältä nyt. Päätös on oikea.

Pikku-Talas. Kuva: Sonja Martikainen

Aamupäivän hiljaisuus järven rannalla lataa henkiset akkuni, ja kohta löydän itseni hiihtämästä muiden jälkiä kohti vanhinta metsää. Välillä hiihtäminen muuttuu suksilla kävelyksi, sammalpeitteessä on hyvä pito. Puuvanhukset kuiskailevat ”Jaksa vielä, mekin ollaan jaksettu”.

Iltapäivän hämärä laskeutuu nopeasti. Otsalampun heikossa valossa laskettelen kuhmuraista ja yhä lumettomammaksi käyvää latuamme kohti laavua. Lumisten laskujen vauhti tyssää risuihin ja kiviin, tasapainossa on pitelemistä. Välillä on pakko pysähtyä kuuntelemaan – hiljaisuutta. Tuolla ne istuvat pimeydessä: kanalinnut, tiaiset, hippiäiset.

”Kirkkaat silmät, nuori Stalin ja hymyä nuotiolla.” Kuva: Antti Salovaara

Nuotiolettujen ääressä juhlistamme uutta vuotta päivän etuajassa. Viimeisenä yönä kun on nukuttava, vuoden ensimmäinen päivä alkaa varhain aamuyöstä, pitkääkin pidemmällä hiihtomarssilla.

Paukkupakkasten ja lumikinosten taika jäi tällä kertaa puuttumaan. Outo keväisyys keskellä sydäntalvea on herättänyt kevään kaipuun.

Tupsutiitiset tomusokerikuusilla
peikkojen varpaat naavakuusten juurilla

naavaviikset värisevät
suopursurannoilla

suden jäljet kulkevat
retkijoukon kannoilla

Runo: Elina Silkelä

Sydäntalven kevätretki Talaskankaalle, osa 1/2

Talaskangas – metsäsotien näyttämö ja retkiryhmän lähtölaukaus

Pohjois-Savon ja Kainuun rajalla sijaitseva Talaskankaan metsä- ja suoalue nousi koko Suomen tietoisuuteen vuosina 1988-1989, kun muun muassa aktiivisista luontoliittolaisista koostuva joukko nousi vastustamaan Metsähallituksen aloittamia hakkuita. Suora kansalaistoiminta yhdistettynä tarkkoihin luontokartoituksiin ja taitavaan tiedotukseen tuotti voiton – hakkuut keskeytyivät. Lopulta vuonna 1994 perustettiin Talaskankaan suojelualue. Metsätaistosta voit lukea tarkemmin Luonto-Liiton metsäblogista.

talaskangas_luontoliitto_vanhametsaTalaskankaan naavapartaista metsämaisemaa. Kuva: Teemu Saloriutta

LUPin retkiryhmä puolestaan syntyi vuonna 2007 kokouksessa, johon osallistui allekirjoittaneen lisäksi yksi lähes sattumalta paikalle osunut nuori luontoharrastaja sekä kokouksen koolle kutsunut, LUPin aluesihteerinä toiminut Petro Pynnönen. Ensimmäisen retken kohteeksi valikoitui Talaskangas, jonne suuntasimme 27. joulukuuta.

Toivottu hiihtoretki jäi haaveeksi, sillä lunta ei ollut tuolloin käytännössä lainkaan. Suksettomuus tai ajoittainen räntäsade ei kuitenkaan haitannut, ja noin kymmenen retkeläisen porukkamme viihtyi Talaskankaan metsissä hienosti. Omat luontohavaintoni taisivat jäädä suurelta osin sosiaalisen kanssakäymisen ja räntälumisodan jalkoihin, mutta retkestä jäi ehkä tästä syystä muutakin ajateltavaa seuraavaksi kevääksi.

Retkiryhmä oli nyt syntynyt, ja saimme pian tiettyjen Talaskangas-retkeläisten kanssa muun muassa hiihtovaellettua aurinkoisella Lemmenjoella. Uusia hiipi hiljalleen mukaan, vanhoja katosi muihin kuvioihin, mutta aktiivinen retkitoiminta on jatkunut siitä lähtien. Vähintään yhden yön reissuja on tuon merkittävän talviretken jälkeen takana 65 kappaletta – Etelä-Virosta Utsjoelle, länsisaaristosta Laatokan Karjalaan. Voisin väittää, että tuskin mikään on muuttanut omaa elämääni viime vuosina enempää.

Nyt on kuitenkin aika kääntää katse uusimpaan Talaskankaan retkeen, jolla viihdyimme 28.12-1.1.2014. Ainakin eräs osatekijä vastasi paljon vuoden 2007 reissua. Alla tunnelmiaan kertoo tavallisesta poiketen useampi retkeläinen, kukin omasta näkökulmastaan kirjoittaen.

-Antti

Ensimmäisessä osassa kuulemme kaksi erilaista näkemystä ensimmäisen päivän tapahtumista. 

Tiina kertoo:

Päivä 1: Kaikki hajoilee, kukaan ei huku

Rautatieasema on väsyneen hiljainen. Raijaamme retkiomaisuutemme laiturille äänettä, kuuluu vain se eksynyt kolina, jolla sukset kohtaavat asfaltin. Junaan noustessa kumisaappaat viimeistelevät isovarpaani alle ensimmäisen rakon. Vilkaisu ahkioiden täyttämään eteiseen nostaa kuitenkin hymyn huulille: voi siellä ne nyt taas ovat, ja kohta mennään.

Kanssamatkustajien ennestään tuttu epäily täyttää vaunun. Voi teitä nuoret, mistäs löydätte lunta, ja vai että kamiinateltassa aiotte oikeasti nukkua. Kuvittelen kuulevani kysymyksissä piirun verran onnea menneisyyden säilymisestä, tai näkeväni heidän silmissään häivähdyksen siitä maailmasta, jossa luonnontilaisella suolla hiljakseen hiihtely on arkipäivää. Ehkä se on eskapismiani, ehkä sitä, että he ovat niin ryppyisiä.

Eräs nainen kertoo Talaskankaalla syntyneen äitinsä unelmoineen kuolinvuoteellaan, että pääsisi vielä kerran Talakselle kirmailemaan. Lupaamme liikuttuneina sivakoida hänen muistolleen.

”Varokaa sitten susia” rikkoo kuitenkin idyllin. Huomaan ajattelevani, etteivät nämä tyypit tajua mitään. Todennäköisempi uhka on jäällä kaatuminen. Hämmennyksessäni pidän kiinni tunnelman molemmista päistä, ja totean kiltisti hymyillen petojen näkemisen olevan kunnia, jota meille tuskin suodaan.

Pikkubussissa Iisalmesta Talaskankaalle seuraamme rauhallisin mielin tien kuntoa. Näyttää siltä, että pystymme ajamaan aiotusti neljän kilometrin päähän leiripaikastamme.

Vaan toisin käy. Tien pinta muuttuu vähitellen peilijääksi, ja hoiperteleva automme liukuu mäen huipulta takaperin takaisin. Savolainen bussikuskimme on alkumatkan aikana muuttanut todellisuuden niin hitaaksi, etteivät sekunnit enää ennätä pidentyä.

Mennööpi vuan takaperin penkkaan.

talaskangas_luontoliitto_taksipenkassaKuva: Taru Wallenius

Ryhmämme reaktio on inhimillinen ja viisas: alamme syömään. Täydellä vatsalla on hyvä hiihtää. Vaikka sitten se puuttuva 14 kilometriä jäisen metsäautotien reunaa, ikuisuuden painavien rinkkojen ja ahkioiden kanssa, pimeässä ja päivän päätteeksi.

Seuraavien tuntien aikana hajoilemme kukin omilla erityisillä tavoillamme. Ilta, pimeys ja ankeus säästävät meiltä luontohavaintojen tekemisen taakan.

Jossain vaiheessa tihrustan otsalampun valossa kartastani, että reittimme kulkee Naimakankaan vierestä. Josko tässä olisi Suomen toisiksi yleisin paikannimi, heti sen alati esiintyvän Paskalammen jälkeen. Ajattelen junanaisen äitiä lämmöllä, näille seuduille hän taisi kaivata takaisin.

Emme ole enää kaukana leiristä, kun synkkä ja pimeä pönde tarjoilee meille viimeisen yllätyksen. Metsäautotien halkaisee polveen asti korkea ja kymmenen metriä leveä, tulviva puro. Myöhemmin kuulemme syyn olevan majavien, mutta tässä hetkessä tuo tieto uupuu, eikä siten auta pehmentämään suhtautumistamme.

Viimeisenä paikalle saapunut ilmoittaa, että pystytämme teltan nyt, emmekä jatka enää matkaa. Ensimmäinen on kuitenkin jo puolessa välissä puroa tiedustelemassa parhainta ylityskohtaa. Yksi meistä on kulkenut kävellen kaikkien edellä, joten tiedämme, että tämä vesistö on voitettavissa.

talaskangas_luontoliitto_joen-ylitysKuva: Antti Salovaara

Puramme ahkiot ja lampsimme purossa hiihtosaappaat jalassa, edestakaisin omaisuuttamme raijaten. Sukset sujahtavat pakkaslumeen ja yö täyttyy väsymyksen sekaisesta huvituksesta. Naurusta kuulee tämän olevan niitä hetkiä, joita myöhemmin muistellaan kaihoten.

Tero kertoo:

Lähdin retkelle kepein mielin ja jätin valmistelutkin jotakuinkin viime tinkaan. Kepeys näkyi myös siinä, että olin miltei loppuun saakka siinä uskossa, että ensimmäisenä iltana olisi taivallettavaa vain noin kilometrin verran. Jäinen, sateen liukastama tie kuitenkin johti siihen, että jouduimme siirtymään taksista tien päälle jo noin 13 kilometrin päässä majapaikkanamme toimineesta Pikku-Talaksen laavusta. Kyytimme itse asiassa liukui hieman ojan puolelle ja taksikuski joutui soittamaan ensin maastoauton ja lopulta traktorinkin päästäkseen taas elämässä eteenpäin.

Ajoneuvojen veivatessa kapealla ja liukkaalla tiellä me retkeilijät valmistauduimme pitkään ja pimeään taipaleeseen sateen liukastamaa jäätietä pitkin. Ahkiot pakattiin, sukset säädettiin ja rinkat heitettiin selkään. Olin ounastellut, ettei Talaskankaalla olisi riittävästi lunta miellyttävään hiihtelyyn, ja niinpä olin jättänyt omat sukseni kotiin enkä ottanut puheita ylimääräisistä suksista kuuleviin korviini. Niinpä lompsinkin tämän ensimmäisen illan hehtaarisaappaissani tien pientareella. Vähitellen siirryin porukan kärjille ja tuntien kuluessa etumatkani kasvoi sitä mukaa kuin hämärän metsän kutsu alkoi käydä vastustamattomaksi. Puolen väliin jälkeen karkasinkin omille teilleni ja nautin täysin siemauksin hämärän metsän hiljaisesta hurmiosta.

talaskangas_luontoliitto_pimeahiihtoKuva: Teemu Saloriutta

Omillaan kulkeva kokee kaikenlaista myös hämärällä metsäautotiellä. Metsäkanalinnut rymistelevät lentoon jäljempänä tulevan pääporukan suksien suhinan kuullessaan. Pöllöt harmistuvat yön hämäryyttä pilkkaavasta pienestä valosta. Tuuli humisee tietävänä hämärässä yössä mustina piirtyvien honkien latvassa. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin hiljalleen lirisevä jäätie, jonka ääntelyä ei yön hämäryydessä voi pitää minään muuna kuin lauluna.

Yksinäisen kulkijan hämärään yöhön mahtui toki muitakin mainioita hetkiä. Jossakin kohden tie oli tulvinut ja vesi ryöppysi siis valtoimenaan tien ylitse. Onneksi vettä oli kuitenkin vain puolireiteen saakka eikä sen ylittäminen ollut muuta kuin mitä miellyttävin kokemus. Ja päästiinpä sitä vielä kokemaan eksymisen huumaakin – kääntyminen hämärässäkin hyvin erottuvalta metsäautotieltä metsän siimeksessä kulkevalle polulle ei meinannut löytyä niin millään huvenneesta lumihangesta. Ramppasin aikani tietä ees ja taas ja sitten päätin luottaa retkellämme myöhemminkin päätään nostaneeseen intuitioon ja niinpä sukelsin metsään sopivaksi katsomassani kohdassa. Polku löytyi kuin löytyikin juuri sieltä. Leiripaikkanamme toiminut Pikku-Talaksen laavu ei enää ollut kaukana, ja se löytyikin lopulta varsin helposti, sillä laavulle jo aikaisemmin saapuneiden karpaasien otsavalot vilkkuivat hämärässä metsässä varsin kutsuvasti. Oli samalla sekä nautinnollista että hieman haikeaakin siirtyä metsän hiljaisesta hämäryydestä nuotion valokehään.

Jatkuu…

Sydäntalven kevätretki, osa 2/2: Teräshankia, naavapartoja ja hiljaista pimeyttä

Kaulaeläimiä ja saaristolaiselämää – Jurmon retki 1.-5.11.2013

jurmon_retki_luontoliitto-3

Jurmo on Saaristomeren ulkosaari kolmen tunnin lauttamatkan päässä Pärnäisistä. Eivor-lautta kuljettaa asukkaita ja vierailijoita saarille päivittäin – veloituksetta! Marraskuisena perjantai-iltana, Eivorin saavuttua jätesäkkipimeään Jurmoon virittelimme otsalamput myssyjen päälle ja kynkkäsimme kiemurtelevaa tietä pitkin kohti vuokramökkiämme. Otsalamppujen lisäksi valonlähteinä toimivat vain Utön majakka, loittonevan Eivorin ajovalot ja kaupungin kaukaisuuden kirkastama tähtitaivas. Jurmon tuuli oli ankaran napakka, mutta asiallinen varustautuminen palkittiin jo ensimetreillä ja lämmin mökki tuuditti ryhmämme pehmeään ja lämpimään luxus-uneen.

jurmon_retki_luontoliitto-12

jurmon_retki_luontoliitto-2

Aamuleipä puoliksi huulessa päivä pärähti käyntiin kierroksella saaren poluilla. Aamuaurinko paljasti Jurmon todellisen ulkoasun: karunkaunista kanervikkoa, kivikkoa ja pieni metsä. Jurmon minimännikköön päästessämme vastaan pöllähti hämmentävä karvainen kaulaeläintrio. Haluaisin kutsua lajin edustajaa karvakirahviksi, mutta yleisemmin se tunnetaan nimellä alpakka. Alpakka! Wau! Jurmossa on alpakoita! Alpakat sopivat Jurmoon kuin nenä niemeen ja kieltämättä nostivat Jurmon mystisyyden uudelle runollisuuden tasolle.

jurmon_retki_luontoliitto-1

Jurmo on otollinen osoite myös tiirojen tiirailemiseen. Untuvikkona lintuharrastuksen suhteen oli avartavaa tarkkailla niin lintuja kuin lintuharrastajia. Aikaisemmin melko dikotominen “lokki / ei-lokki” -ymmärrykseni lintujen tunnistamisesta sai reissun seurauksena hedelmällisen pohjarakenteen uusien lajien bongaamiseen. En väitä että tunnistaisin vielä talvipukuisen tundrakurmitsan lennosta, mutta tundrakurmitsan olemassaolon tiedostaminen on jo jotain, eiks ni.

jurmon_retki_luontoliitto-4

“Seittemältä syömään ja kahdeksalta saunaan, se on sellainen ornitologin lauantai.” Mökin tuomat mukavuudet helpottivat ruoanlaittoa ja pöytä koreana saimme yhteisravintona mahtimättöä. Pienenä ruokakokeena toin mukana myös pienen saaristolaislimpun köntyn ja jälleen kerran tulin todistaneeksi itselleni että miljöö ehdottomasti kruunaa aterian.

jurmon_retki_luontoliitto-10

Sunnuntai-aamun hämärässä tokkurainen letkamme könysi Högberget kallioille ihailemaan alkavaa päivää. Aamuauringon valaisema sumuinen Jurmo oli  suorastaan maaginen näky! BBC -dokkaripoppoo olisi saanut aiheesta vaikuttavaa materiaalia, mutta onneksi myös LUPin järkkäripatteri vangitsi hetken häikäisevällä tavalla. Mentaalinen Attenborough kähinäjuonto korvissa suuntasimme saaren länsikärkeen. Pesintäaikaan suljetussa länsikärjessä Jurmon harjurakenteen havaitsee selvästi ja on ainutlaatuinen kokemus astella Itämeren ristiaallokkoon.

jurmon_retki_luontoliitto-8

jurmon_retki_luontoliitto-7

Pitkä viikonloppu Jurmossa loppui harmillisen nopeasti, mutta istutti ajatuksen saaristoelämästä pysyvästi tajuntaani.

Teksti: Jurmo-Pepe
Kuvat: Teemu Saloriutta

Voimaa luonnosta – Siikanevan vaellus 5.-8.12.2013

IMG_9231

Odotan innolla itsenäisyyspäiväviikonloppua, koska silloin retkiryhmä tekee retken ensimmäistä kertaa Siikanevalle, Tampereen lähellä sijaitsevalle suoluonnonsuojelualueelle. Kaverini pudistelevat huvittuneina päätään innokkaille selityksilleni koskemattomasta luonnosta ja hiljaisuudesta, ja äiti ihmettelee, miten aion välttyä hypotermialta ja suohon hukkumiselta.

Tämä on selvästi harrastus, joka herättää muissa kummastelua ja joka ei ihan jokaiselle sovi, ja juuri se tekee tästä kiinnostavan. Monet ajattelevat, että täytyy olla vikaa päässä jos haluaa vapaaehtoisesti lähteä pimeään ja kylmään metsään rämpimään, nukkua pakkasessa, juoda suovettä ja hikoilla monien kilometrien pituisia taivalluksia rinkka selässä. Mutta minä, kuten varmaan muutkin retkiryhmäläiset, miellämme sen ”vian” haluksi etsiä rauhaa, hiljaisuutta ja löytää luonnosta tasapainoa elämään. Mutta selitäpä tämä äidille…

Kun bussi jättää meidät moottoritien varteen, on jo pimeää, ja otsalamppujen turvin lähdemme talsimaan metsään. Juuri ankean harmaasta Helsingistä lähdettyämme pääsemme ihastelemaan valkoista maisemaa: lunta on maassa jo useampi sentti, ja taivaalta leijailee lisää hiutaleita.

Meillä on edessämme muutaman kilometrin patikointi ensimmäiselle leiripaikallemme, ja matkalla pysähdymme täydentämään vesivarastoja karttaan merkityllä järvellä. ”Järvi” näyttää kuitenkin pelkältä kuivuneelta suolta, ja kun kokeilemme rikkoa pintaa kirveellä, epäilyksemme osoittautuu todeksi: lumen alta paljastuu pelkkää jäistä turvetta ja heinää. Kartantekijöitä kiroten haravoimme aluetta laajemmalti, sillä kotoa ottamamme vesimäärä ei riittäisi pitkälle.

Lopulta sinnikkyys palkitaan: kauempaa suolta löydämme kohdan, jossa kirves rikkoo jään ja suonsilmä täyttyy ruskealla vedellä. Tyytyväisinä jatkamme matkaa pullot täytettyinä Jaarikanmaan laavulle.

IMG_9082

Leiripaikassa sytytämme nuotion ja valmistamme illallista. Ilta kuluu nuotion ympärillä rupatellen ja toisiin retkeilijöihin tutustuen. Ensimmäisen yön kolme meistä päättää nukkua teltassa, ja loput avolaavussa.

IMG_9092

Aamulla vasta pääsemme näkemään, millaiseen paikkaan on tultu, sillä illalla leiriin saapuessamme oli pilkkopimeää. Yllätymme, kun huomaamme Siikanevan suon olevan aivan laavupaikan vieressä. Yöllä on satanut lisää lunta; suo lepää valkeana, ja kuuset kumartelevat lumen painosta. Aamupuuhiamme tulee piristämään pikkuinen talitiainen; se pyrähtelee nuotiopaikan ympärillä etsien jotain suuhunpantavaa. Ripottelen näkkileivän murusia lumeen, ja nopeasti myös toinen tintti lentää paikalle. Ne arastelevat tulla ihmisten lähelle, mutta palatessamme illan suussa takaisin leiriin, saamme todistaa murkinan maistuneen.

IMG_9100

Aamupalan jälkeen voimme jättää painavat rinkat leiriin ja lähteä ensimmäiselle päiväretkelle. Kuusten alla risteilee vastasataneen lumen peittämiä polkuja, ja soistuneissa kohdissa kävelijän avuksi on rakennettu pitkospuut. Pian huomaamme, että joku on kipittänyt samaa polkua edellämme: lumessa erottuvat oravan käpälän jäljet. Seuraamme jälkiä ja huomaamme, että orava on kulkenut yllättävän pitkän matkan; se saakin meiltä lempinimen ”vaeltajaorava”. Lumessa näkyy myös pikkuruisia metsämyyrän jälkiä, ja vähän kauempaa löydämme tuoreita hirven jälkiä.

IMG_9110

Kun kävelemme vanhassa metsässä, kohtaamme mielenkiintoisen ilmiön: yhden korkean männyn rungossa näkyy syviä ja pitkiä viiltoja, kuin sitä olisi raavittu. Pidämme mahdollisena, että karhu olisi raapinut puuta sen ollessa vielä nuori, ja naarmut ovat jääneet männyn kaarnaan. Ajatus siitä, että metsässä on ollut karhuja, puistattaa minua. Rauhoitun kuitenkin tiedosta, että näin suuren ihmisjoukon nähtyään karhut todennäköisesti kiertävät meidät kaukaa.

Metsäpolun päättyessä alkaa suo ja pitkospuut. Avarassa, puhtaan valkoisessa suomaisemassa hengitys vapautuu kevyeksi, ja ympäröivä hiljaisuus tyynnyttää mielen. Hetken käveltyämme huomaamme kauempana monilukuisen pikkulintuparven, ja joukkomme lintuasiantuntijat tunnistavat ne urpiaisiksi. Parvi lentää tsirputtaen edestakaisin, kuin niillä olisi kiire johonkin. Tai sitten ne vain pitävät hauskaa.

IMG_9107

IMG_9155

Onnistuneen retken jälkeen palaamme leiriin, syömme päivällistä ja päätämme vielä samana iltana siirtyä seuraavalle laavupaikalle Kirvesjärville. Matka painavien rinkkojen kanssa pimenevässä metsässä on hauska mutta raskas, ja kun vihdoin pääsen laavuun, nukahdan heti kylmenneestä ilmasta huolimatta.

Seuraava päivä kuluu kevyemmin, sillä teemme vain yhden päiväretken valoisaan aikaan. Illalla päivällisen jälkeen osa porukasta lähtee vielä pienelle iltakävelylle, mutta minä päätän jäädä leiriin lepäämään ja venyttelemään rinkan kantamisesta kipeytyneitä lihaksia.

Ennen nukkumaan menoa minulle tulee kuitenkin tarve päästä vielä tutkimaan laavun ympäristöä. Kiertelen pimeässä metsässä otsalampun valo suunnannäyttäjänäni. Kävelen niin kauas leiripaikasta, etten enää kuulee muiden ääniä: tulee aivan hiljaista. Lumiset puut hohtavat sinertävinä, ja pakkasen kirkastamalle taivaalle on noussut kalpea kuu. Tunnelma on salaperäinen ja pysähtynyt.

Pian korviini kantautuu veden kohinaa; kävelen ääntä kohti, ja se voimistuu entisestään. Löydän kuusien alta kirkasvetisen puron, joka on pysynyt sulana virtauksensa ansiosta. Kumarrun valaisemaan vettä otsalampullani; kelmeä valo valaisee puron hiekkapohjan ja virrassa huojuvat vesikasvit. Hetken päästä huomaan, että vesikasvien seassa huojuu myös kaksi kuollutta sammakkoa. Lumoudun absurdista näystä, ja vietän pitkän tovin puron törmällä tuijottaen virtaavaa vettä ja siinä keinuvia sammakonruumiita.

Täytyy kuitenkin myöntää, että iltaseikkailuni jälkeen laavulle palattuani nuotiotuli ja muiden seura tuntuu taas erityisen lämpimältä.

IMG_3632

Ennen retkeä olemme katsoneet sääennusteesta, että retken viimeiseksi, lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi olisi luvattu enemmän pakkasta, ja sunnuntaiksi lämpötila laskisi jopa 20 pakkasasteeseen. Odotamme ”itsariyötä” kauhun ja innon sekaisin tuntein, ja teemme puolitosissamme erilaisia hengissäpysymissuunnitelmia. Loppujen lopuksi ennusteet eivät kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan yöllä on enimmillään vain kahdeksan astetta ja seuraava päiväkin on suhteellisen leuto. Hienojen suunnitelmien ja varustautumisen takia helpotuksen tunteessa on myös hiven pettymystä … Ihan hiukan vain.

Viimeinen retkipäivämme kuluu siinä, kun taitamme noin kymmenen kilometrin matkan Siikanevan bussipysäkille. Päivästä ei kuitenkaan hauskanpitoa puutu: kiivetessämme järven reunalta nousevan korkean kallion laelle, laskemme sen alas liukumäkenä, sillä pudotus on liian jyrkkä laskeuduttavaksi. Yksi kerta ei kuitenkaan riitä, vaan innostun laskemaan mäkeä yhä uudestaan, kunnes voimani eivät enää riitä ylös kiipeämiseen. Varmasti ikimuistoisin mäenlaskuni!

IMG_9238

Olemme huomanneet kartasta, että matkan varrella on luonnon aikaansaama luola, ja päätämme käydä katsomassa sen. Kyseistä luolaa kutsutaan kalliolipaksi: kallio on työntynyt hieman ulos, ja tarjoaa suojan eläimille ja myös meille, retkeilijöille. Pidämme luolan suulla evästauon ja ihmettelemme hetken koivun alapuolella ilmassa leijuvaa lepänoksaa, kunnes huomaamme sen roikkuvan näkymättömän siiman varassa. Kunnon luonnonsuojelijoina leikkaamme siiman irti, etteivät linnut sotkeutuisi siihen.

IMG_3651

Loppumatka taittuu vain parin pysähdyksen keskeyttämänä nopeasti, ja olemme bussipysäkillä hyvissä ajoin. Tuntuu hieman oudolta nähdä ensimmäisiä merkkejä asutuksesta ja sivistyksestä moneen päivään: moottoritiellä hurisevat autot näyttävät kummajaisilta. Maisemanvaihdokseen tottuu kuitenkin nopeasti – varsinkin bussin tarjoamiin mukavuuksiin ja lämpöön.

Talvinen vaellus jää taakse, mutta jättää mieleen rauhaa, lepoa, naurua ja kiitollisuutta. Kun saavun takasin kaupunkiin ja tunnen vielä monta päivää luonnon tuoman kokonaisvaltaisen hyvänolon tunteen, voin vain ihmetellä, miksi kaikki maailman ihmiset eivät etsi onneaan luonnosta.

Teksti: Anna Carlson
Kuvat: Hanna Hyvönen (+ luola- ja tähtitaivaskuvat Teemu Saloriutta)

Havaintoja hiljaisuudesta – Porkkalanniemen telttaretki 20.–22.9.2013

Kuuden hengen porukallamme on perjantai-iltapäivänä lähtö Porkkalaan. Matkalla bussissa yritämme bongata pelloilta hirviä ja peuroja, sillä alueella on nähty niitä usein. Osa ryhmästä näkeekin peuran vilaukselta metsän reunassa.

Bussi jättää meidät parkkipaikalle, mistä on viiden kilometrin kävelymatka yöpymispaikalle. Painavien rinkkojen kanssa matka tuntuu raskaalta – iloksemme kohdallemme pysähtyy auto, ja sieltä tuleva nainen kehottaa meitä nostamaan kantamuksemme autoon ja hyppäämään kyytiin. Olemme juuri tyytyväisinä tunkemassa rinkkoja takapenkille, kun selviää, ettemme olekaan se ryhmä joka on menossa Rönnskärin majakalle. Nainen nauraa ja pahoittelee väärinkäsitystä, ja me vedämme hieman noloina rinkkamme autosta ja jatkamme suosiolla matkaamme jalan.

Loppujen lopuksi olemme iloisia siitä että saimme kävellä, sillä syksyinen metsä on kaunis ja matkalla ehtii tunnistaa joukon lintuja ja löytää jopa kantarelleja.

20130920_1917-46_003

Auringon laskiessa saavumme leiripaikkaamme Pampskatanin niemeen. Aiemmilla Porkkalan retkillä on yövytty keittokatoksen kupeessa, mutta tänä vuonna päätämme pystyttää telttamme vähän kauemmaksi niemeen – lähemmäs meren rantaa. Osa porukasta lähtee heti kiikareiden ja kameroiden kanssa tutkimaan niemen kärkeä, mutta minä käyn ensin uimassa. Syyskuisen ilman kirpeys on jo viilentänyt meren, mutta raikas vesi virkistää patikoinnin jälkeen.

Niemen kärjessä korkealla kalliolla on näköalapaikka, jonne on tuotu pöytä ja penkit, ja josta avautuu huikea näkymä merelle. Katselemme maisemia hetken; oranssinhehkuinen täysikuu alkaa nousta taivaanrannasta. Se heijastuu lähes peilityyneen mereen.       

20130920_2008-12_023 

Auringon laskettua alkaa tulla hämärä. Yllätykseksemme tyyni ja suhteellisen lämmin ilta tuo kiusaksemme hyttysiä, vaikka syksy on jo pitkällä. Telttakankaan läpi itikat eivät onneksi pääse inisemään – voimme rauhassa nukahtaa meren unettavaan kohinaan.

20130920_2200-45_040

*

20130921_0650-43_008Seuraavana aamuna heräämme varhain ennen auringon nousua. Mereltä nouseva sumu on kietonut koko niemen valkeaan verhoon; taivas juuri ja juuri erottuu merestä. Vielä hieman unenpöpperöisinä kokoamme aamiaiskamppeet ja suuntaamme näköalapaikalle syömään.

Kuu ei ole vielä ehtinyt laskea, vaan se mollottaa kalpeana haalean siniseltä taivaalta. Seitsemän aikaan aurinko nousee sumusta – se värjää kostean ilman purppuranvärisellä valolla.

Keitämme aamupuuroa ja seuraamme samalla kiikareiden ja kaukoputkien avulla muuttavia lintuja. Ajoittain näkyvyys on sumun takia huono, mutta välillä taivas selkiytyy hieman ja pääsemme näkemään luodoilla istuskelevia pingviineitä muistuttavia merimetsoja, haahkanaaraita, monia erilaisia lokkeja sekä silkkiuikkuja. Myös noin kymmenen valkeana hohtavaa kyhmyjoutsenta lipuu pareittain kauempana merellä.

20130921_0744-39_088

Parin tunnin jälkeen valmistamme lounasta ja lepäämme hieman, ennen kuin lähdemme päivän varsinaiselle retkelle tutustumaan niemen ulkopuolella oleviin metsiin ja kalliorantoihin. Metsä on vanhaa sekametsää – jotkut lehtipuut alkavat jo punastella ruskan väreissä. Kaikkialla on aivan hiljaista; vain käpytikan taukoamaton naputus säestää tuulen huminaa puissa.

20130921_1332-27_254

Matkan aikana aamuinen sumu alkaa väistyä, aurinko tulee esiin ja pilvipeite paljastaa kirkkaan sinisen syystaivaan. Poikkeamme metsäpolulta rantaan, jossa valossa kimaltava meri kohisee jylhiin kallioihin. Aurinko lämmittää kasvoja ja tuuli tuivertaa hiukset silmille. Kun nostamme katseemme taivaalle, näemme valtavan merikotkan liitelevän korkealla. Tuulihaukat leikittelevät ilmavirroissa.

20130921_1445-46_270

Kuusihenkinen porukkamme saa vielä seitsemännen retkeilijän, kun yksi retkiryhmäläinen soittaa olevansa tulossa telttailemaan yhdeksi yöksi Porkkalaan. Menemme häntä vastaan virkistysalueen parkkipaikalle, ja jatkamme yhdessä kaivon kautta takaisin leiripaikallemme.

Illalla päivällisen jälkeen puolipilvinen taivas lupailee upeaa auringon laskua. Seikkailen itsekseni niemen kalliolla, kun näen kuinka laskeva aurinko värjää koko läntisen taivaan kuparinväriseksi. Kiirehdin näköalapaikalle, missä muutkin ovat jo ihastelemassa taivasta. Samaan aikaan alkaa sataa, ja auringon valo ja sadepisarat saavat aikaan koko niemen ylle ulottuvan hehkuvan sateenkaaren. Kaaren yläpuolella kulkee vielä toinen, hieman himmeämpi valonauha.

20130921_1918-59_386

Seison näköalapaikalla ja seuraan koko auringon matkan aina siihen asti, kunnes se sukeltaa kullan ja punaisen säkenöivänä mereen.

20130921_1929-51_428

Heti auringon laskettua tiheä hämärä näyttää nousevan maasta ja kalpeat syystähdet syttyvät taivaalle yksi toisensa jälkeen. Siirrymme näköalapaikalta niemen kaakkoispuolelle nähdäksemme joko Kuukin olisi jo kuvauskunnossa, mutta taivas on sen verran pilvessä, ettei sitä vielä näy. Turhaan odotimme kuuta nousevaa.

Kaikin puolin onnistuneen päivän kruunaavat iltanuotio ja omatekoisella pannulla paistetut räiskäleet. Valosaasteettomalla taivaalla tuikkii miljoonia tähtiä, ja tuulen ajaessa pilvet pois myös kuu näyttäytyy meille hopeisessa loistossaan. Vietämme illan raukeassa tunnelmassa kuunnellen yön ääniä, tuulen ja meren kohinaa sekä hepokattien siritystä.

20130921_2038-55_457

20130921_2049-37_495

20130921_2156-06_522

Päivän havainnot:
–         n. klo 7.30: Pampskatanin kellonsoittaja, Homo sapiens, uros, talvipukuinen, liikkuu parvessa. Erityishuomio: kumara selkä.
–         klo 10: Ruotsin laiva, Laivamus maximus, sukupuoli määrittelemätön, esiintyvyys tasaista, vaeltava
–         n. klo 23–9: Pressun alla nukkuva erämies, Homo sapiens, uros, esiintyvyys runsasta
–         klo 21 jälkeen illalla: Lehtohepokatti, Tettigonia viridissima, naaras. Erityistä: uhkarohkea yksilö, joka ei suutu pienestä leikinlaskusta.

*

20130922_0747-23_046

Viimeinen päivämme on sunnuntai, aurinkoinen ja tuulinen päivä. Heräämme taas aikaisin aamulla näköalapaikalle, ja pääsemme seuraamaan lähietäisyydeltä närhi- ja vihervarpusparvien muuttoa sekä uuttukyyhkyjen muuttopuuhia metsän rajassa. Varpus- ja hiirihaukkoja liitelee korkealla.

20130922_0749-03_057

20130922_0809-22_070

Aamuvakion jälkeen hajaannumme vielä viimeisen kerran tutkimaan niemen ympäristöä. Minä käyn uimassa tuulen suojaisesta poukamasta ja nautin vielä melkein kesäisestä ilmasta.

20130922_0957-11_111

Parin päivän aikana meri ja kalliot ovat tulleet jo niin tutuiksi, että ajatus takaisin kaupunkiin lähtemisestä tuntuu haikealta. Retken aikana ehdimme kokea ja nähdä paljon aina mielenkiintoisista perhosentoukista ja kovakuoriaisista dramaattisen kauniiseen auringonlaskuun. Mutta vaikka yksi retki onkin lopuillaan, niin aina tulee uusi tilaisuus pysähtyä luontoon kokemaan, näkemään ja kuuntelemaan hiljaisuuden tuhansia ääniä.

Täällä on harmaata.
Sumuista ja harmaata.
Varhain aamulla
kalpea kuu hohti taivaalla;
niemen ympärillä
meri kohisi huokaillen.

Ja täällä on hiljaista.
Rauhallista ja hiljaista.
Hengitän kosteaa meri-ilmaa
keuhkoni täyteen;
harmaahaikara nousee
kaislikosta lentoon.

Teksti: Anna Carlson
Kuvat: Teemu Saloriutta

Närängän seikkailuja, osa 3: Sinipyrstön maisemassa

Retkikertomuksen aiemmat osat:
Huh hellettä
Kohti Laattajaa

Sää on vihdoin viilennyt, päivä on pilvisen harmaa ja tuulinen. Vietämme Laattajalla ansaittua lepopäivää: pesemme pyykkiä, teemme pienen päiväretken lähimaastoon ja nukumme pitkät päiväunet. Retki on vasta puolivälissä, vielä pitää jaksaa.

20130605_1749-24_021

Seuraavana aamuna puramme leirin sään jatkuessa viileänä. Nyt kuitenkin aurinko paistaa – täydellinen retkisää! Tai siis vähiten huono, mitä kesällä voi olla, toteaisi Krooniset kesävihaajat ry, jos olisimme jo moisen yhdistyksen perustaneet. Syksyä odotellessa.

20130606_1116-11_004

20130606_1122-40_018Suuntanamme on Peurojärven laavu Närängänvaaran takana. Alkumatka sujuu vauhdikkaasti tietä pitkin, sen jälkeen käännymme polulle kohti vaaraa. Yksitoikkoisen kulkemisen lomassa laskemme sudenkorentoja. Pohjanukonkorentoja tulee vastaan päivän aikana yhteensä 48, neidonkorentoja seitsemän. Lisäksi kuvaamme kaikki kiiltokorennot, sillä niiden määrittämiseen maastossa eivät taitomme riitä. [Retken jälkeen kuvista löytyy vaskikorento, välkekorento, hoikkakiiltokorento sekä aapakiiltokorento, joka on vuoden ensihavainto Suomessa. Edes ripaus mainetta ja kunniaa!]

Joudumme hetkeksi paahteisille hakkuuaukeille. Vaikkei lämpötila enää yllä hellelukemiin, on rinkan kantaminen ihan riittävän hikistä puuhaa. Varsinkin, kun päällä on sadetakki – ainoa ötökkätiivis pitkähihainen. Mäkäränpuremista kaksinkertaiseksi turvonnut käsi on sitä mieltä, ettei ilman takkia enää tällä reissulla kuljeta.

Ensimmäiset ihmiskontaktit

Koukkaamme lähteen kautta Närängän tilalle lounastamaan. Siellä tapaamme ensimmäiset ihmiset koko retken aikana. Parille suomalaiselle emme maan tapaa noudattaen tietenkään puhu, mutta kun hollantilaisen turistiryhmän opas tulee juttelemaan, vaihdamme muutaman sanan.

Ryhmä pitää majaansa Suomussalmen Hossassa ja on päiväretkellä Närängänvaaralla. Tämä on heidän mielestään niin ainutlaatuinen paikka maailmassa, että joka vuosi on palattava. Mitäpä tuohon lisäämään. Tämänkertainen visiitti on heille jo kuudes.

Kuulemme turistioppaalta, että Venäjän puolella on Kuusamon korkeudella laajoja metsäpaloja. Ilmankos maisema näyttää niin utuiselta. Etäisyyttä on kuitenkin sen verran, etteivät palot uhkaa levitä Suomen puolelle.

20130606_1618-42_059

Tutustumme Närängän tilalla alueen historiasta kertovaan näyttelyyn. Tilalla on asuttu jo vuodesta 1841 ja saatu elantoa muun muassa viljelemällä maata, kasvattamalla lehmiä ja lampaita sekä metsästämällä ja kalastamalla.  Tilan rakennukset eivät ole yhtä vanhoja, sillä talvisodan alussa määrättiin rajan pinnassa sijaitsevat  rakennukset poltettaviksi, etteivät ne tarjoaisi suojaa maahan tunkeutuville joukoille. Sauna jäi polttamatta, muut rakennukset pystytettiin uudelleen sodan jälkeen. Nykyään tila on Metsähallituksen hoidossa muistona menneen ajan kulttuurista.

20130607_1919-24_115

Lounastauon jälkeen jätämme vaaran toistaiseksi taakse ja seuraamme pitkospuita laajan Hyöteikönsuon yli. Aurinkoisella aavalla lentelee sadoittain sudenkorentoja. Jo toinen retkeläinen hukkaa kameran linssisuojan ‒ mikä ihme niitä oikein syö?

20130606_1730-19_084

Saavumme vaihteeksi hyvissä ajoin leiripaikallemme, kahden järven välisellä harjulla sijaitsevalle laavulle. Ei voita Laattajaa, ja rakennetulla paikalla yöpyminen on muutenkin noloa.  No, ainakin tuulee sen verran, ettei hyttysistä ole kiusaa.

Illalla lähdemme valokuvaamaan läheiselle Suojärvelle, jonka vastarannalla kohoaa Närängänvaara. Illan viimeisten auringonsäteiden kurottaessa horisontin ylle suorittaa laulujoutsenten laivue tyylikkään ylilennon. Hieno huipennus muutenkin onnistuneelle retkipäivälle.

20130606_2240-51_162

Käymme nukkumaan teeren soidinpulputuksen säestyksellä. Ääni on kuin viimeinen tuulahdus Koillismaan keväästä, joka on jo vääjäämättä vaihtunut kesäksi.

Sinipyrstön jäljillä

Aamulla vietämme leppoisaa leirielämää. Suunnitelmana on kulkea Närängänvaaralla yli puoli vuorokautta keskiyöhön saakka. Olisihan sääli poistua alueen hienoimmalta maisemapaikalta ennen vuorokauden kauneimpia hetkiä, eikä seuraavana päivänä tarvitse jaksaa kävellä kuin kolme kilometriä taksille. Niinpä pakkaamme päiväreput vasta puolenpäivän jälkeen, aamupalan ja lounaan syöneinä.

Alkumatkan mäntykankaalla hämmästelemme neidonkorentojen paljoutta. Mitä ihmettä satakunta virtavesissä viihtyvää sinihohtoista korentoa täällä tekee? [Retken jälkeen kuulemme korentojen aikuistuvan metsässä ja siirtyvän noin viikon kuluttua kuoriutumisesta takaisin virtavesien äärelle.]

20130607_1336-50_045

Närängänvaaralle kipuaminen sujuu hikisissä tunnelmissa. Lähestyessämme Yheksänsylenkalliota terästämme kuuloaistin äärimmilleen. Sieltä on nimittäin ilmoitettu vaaran viimeisin sinipyrstöhavainto. Tuo salaperäinen Siperian taigan asukki viihtyy vanhoissa kuusivaltaisissa vaarametsissä ja on Itä-Suomen syrjäseuduilla levinneisyytensä läntisillä äärirajoilla. Vielä muutama vuosikymmen sitten lintu oli maassamme todellinen suurharvinaisuus, mutta nykyään pesimäkanta lasketaan huonompinakin vuosina jo sadoissa pareissa. Joka tapauksessa olisi kertakaikkisen väärin viettää yli 12 tuntia lajin keskeisellä elinalueella näkemättä itse linnusta vilaustakaan.

Olemme etukäteen tankanneet sinipyrstön laulua muistiimme. Heti kalliolle noustessamme alkaakin ihan läheltä kuulua tutulta vaikuttava kirkas sävel. Emme luota korviimme, joten yritämme etsiä lintua kiikarilla. Kalliolta aukeaa upea näkymä Hyöteikönsuolle ja ympäröiviin metsiin. Pieni lintu voi piiloutua mihin tahansa avaraan maisemaan.

20130607_1712-35_098

Laulaja ei osu silmään, joten käväisemme vaaran rinteellä äänen suunnassa.  Hukkareissu, ei näy sinipyrstöä. Nielemme tappiomme ja horjumme väsynein jaloin Närängän tilalle keittelemään päivällistä. Vaaralla kiipeily vaatii energiaa.

Heti päivällisen jälkeen yritämme uudestaan. Kiipeämme ylös ja  jäämme hetkeksi Kirkkokalliolle katselemaan itään päin aukeavaa maisemaa. Venäjän metsäpalojen sauhut näkyvät selvästi horisontin yllä.

20130607_1937-22_124

Palaamme Yheksänsylenkalliolle. Sama laulu kuuluu jälleen aivan vierestä. Ja sinipyrstöhän siinä laulelee, omassa maisemassaan, komean kaksihaaraisen kelon latvassa!   Jotta havainto olisi täydellinen, tulee lintu vielä esittelemään itseään paraatipaikalle viereiseen mäntyyn.

Kuuntele ääninäyte sinipyrstön laulusta.

20130607_1957-32_159

Jäähyväiset vaaralle

Auringonlaskuun on vielä muutama tunti. Mikäs tässä odotellessa, näistä maisemista jaksaisi nauttia tuntikausia. Kävelemme hiljalleen vaaran luoteisrinnettä alas samalla metsää valokuvaten. Kuvauksellisia yksityiskohtia riittää, täällä jokainen puu on yksilö.

Närängänvaaran metsät ovat juuri niin hienoja kuin etukäteen odotimme. Kuusimetsään liittyy usein synkkiä mielikuvia, mutta täällä kaikki on toisin. Metsä on erirakenteista, lehtipuiden kirjomaa ja ennen kaikkea valoisaa rinnemetsää. Naavaiset kuusijättiläiset hallitsevat maisemaa, johon käppyräiset koivut ja monisatavuotiset mäntykelot tuovat oman mausteensa.

20130607_2317-20_351

Päädymme vahingossa vielä kerran Närängän tilalle. Kovin pahoillaan tästä sattumuksesta ei voi olla, sillä kaunis on kesäinen kulttuurimaisema ilta-auringon valossa.

20130607_2238-30_328

Loppuhuipennus odottaa. Kiipeämme Kirkkokalliolle ihailemaan keskiyön auringonlaskun kultaamaa maisemaa. Edellinen leiripaikkamme peilityynen Laattajan niemessä näyttää myös tästä suunnasta erityisen houkuttelevalta.

20130607_2322-31_362

Yheksänsylenkalliolla sinipyrstö jatkaa luritustaan viimeisten auringonsäteiden hipoessa puidenlatvoja. Hyöteikönsuon rimmikot kimmeltävät hopeisina vaarakuusikon takana. Tähän hetkeen katoavat kaikki vaelluksen aikana kohtaamamme kärsimykset. On aika istua hiljaa kalliolla ja nauttia.

20130607_2333-43_378

Auringon punainen kiekko viistää horisonttia jättäessämme puoliltaöin hyvästit Närängänvaaralle. Alhaalla Hyöteikönsuolla ääretön onnellisuus valtaa mielen. Odotimme retkeltä paljon, mutta viimeinen retkivuorokausi on ylittänyt kovimmatkin odotukset. Olo on tyhjä.

Tyynen kesäyön viileys hiipii iholle. Tupasvillamättäät loistavat yön hämärissä valkeina lyhtyinä. Laulujoutsenparvi leijailee hiljaa suon laidalla oranssihehkuista taivaanrantaa vasten. Pian Pohjolan yötön yö vaihtuu jälleen aamuksi.

Loppu.

Teksti, kuvat ja äänitys: Teemu Saloriutta

Närängän seikkailuja, osa 2: Kohti Laattajaa

Retkikertomuksen ensimmäinen osa: Huh hellettä

Aamu valkenee jälleen helteisen tukalana. Puramme leirin liian hitaasti ja pääsemme matkaan vasta kello 11 auringon porottaessa täydeltä terältä. Itsepä tätä kerjäsimme, mitäs riekuimme iltamyöhään. Edessä on 12 kilometrin siirtymätaival Laattaja-järvelle. Aika lyhyt matka ja osaksi polkua ‒ helppo nakki, ei kai siihen yli viittä tuntia mene millään?

Käymme lähteellä täyttämässä juomapullot, nousemme Visavaaran laelle ja kuljemme vähän matkaa tietä pitkin. Sitten poikkeamme maastoon ja jatkamme loivaa harjannetta kohti lounaspaikaksi suunniteltua Kalliolampea. Helle kuluttaa nestettä; jäämme pitämään juomataukoa massiivisella kelopuulla istuen. Leppälintu yrittää hämätä oudoilla äänillä, ei onnistu.

20130604_1202-53_021

Suoaukeiden ylle alkaa kerääntyä tummia pilviä. ”Eihän nyt noin pieni pilvi sada.”

20130604_1224-53_032

Hetkisen kuluttua vettä tulee kuin saavista, ravakka ukkoskuuro pyyhkäisee suoraan yli. Olemme kuitenkin jo lounaspaikalla sadevaatteet päällä, ähäkutti. Sateen hieman laannuttua aloitamme kokkailun suojaisan kummun takana tunnelmallisen lammen tuntumassa. Huonompiakin lounaspaikkoja on nähty.

20130604_1313-29_053

Kalliolampi on Närängänvaaran huipun lisäksi alueen ainoa paikka, jossa peruskallio työntyy maanpinnan yläpuolelle. Pitihän tällaista paikallista nähtävyyttä käydä katsomassa.

Akrobatian alkeita

Tuhdin lounaan jälkeen alkaa harjujumppa. Seuraamme vanhaa, jo katoavaa merkittyä polkua, joka kulkee kohtisuoraan harjujen suuntaa vastaan. Niinpä vuoroin kiipeämme ylös harjulle ja vuoroin laskeudumme alas suolle.

20130604_1446-04_081Polulla kulkeminen on hieman kevyempää kuin pehmeäpohjaisessa maastossa, mutta tärkein syy reitin seuraamiseen on lukuisia pieniä puroja ylittävät sillat. Suopurot ovat hankalia ylitettäviä eikä rinkan kanssa uiminen kuulosta hyvältä idealta.

Heti ensimmäinen silta kertoo, mitä tuleman pitää. Hökötys on nähnyt parempiakin päiviä, emmekä uskalla yrittää ylitystä. Siispä kiertämään. Alavirran puolella joki kapenee ja pääsemme koikkelehtimaan puunrunkoa pitkin yli. Edessä on vielä ainakin puolentusinaa ylitystä, meneeköhän sittenkin uimiseksi…

Ylimääräinen lenkki johdattaa meidät hetkeksi hienolle, väistyvien ukkospilvien ympäröimälle aapasuolle. Ei ollenkaan hassumpi kierros.

20130604_1531-51_121

Kuten arvelimme, mielenkiintoiset sillat jatkuvat. Useamman kerran vaaditaan akrobaatin otteita ja tasapainoilua huterilla puunrungoilla. Passiivisen kaupunkielämän rampauttama tasapainoaisti joutuu koville, mutta ihmeen kaupalla kylpy jää tällä kertaa saamatta.

20130604_1620-19_140

Palaamme hetkeksi todellisuuteen reitin käväistessä suojelualueen ulkopuolella. Emmehän ole oikeassa erämaassa: alue on poikittaissuunnassa vain parin kilometrin levyinen, joten sieltä joutuu helposti ulos. Käki kukkuu innokkaasti hakkuuaukean reunalla, muuten maisema näyttää autiolta.

Tauon paikka

Raskaiden nousujen, vetisten suopätkien ja hiostavan sään uuvuttamina jäämme pitämään evästaukoa kelopuuhun nojaten. On selvää, ettemme ehdi leiripaikalle päivällisaikaan mennessä. Päätämme jaksaa seuraavalle sillalle, sitten on levättävä. Viimeiset harjuille kiipeämiset sujuvat etanan vauhtia, mutta kiirettä on turha pitää: pimeähän tulee vasta parin kuukauden päästä, eikä sekään etenemistä estäisi.

20130604_1624-18_156

Tauolla laitamme teltan pystyyn räkkäsuojaksi. Aiempina päivinä olemme tulleet kohtalaisen hyvin toimeen ilkeiden hyönteisten kanssa, mitä nyt verkkohattu on ollut koko ajan päässä ja välillä olemme ruokailleet mukavuussyistä teltassa. Nyt kuitenkin ilmatila alkaa olla sen verran vankasti hyttysten ja mäkärien hallussa, ettei niiden kanssa leikkiminen enää huvita.

Olemme jo oppineet päivän aikana kaikenlaista. Retkipaidassa ei kannata olla aukkoja, joista mäkärät pääsevät syömään käden. Paidan ei kannattaisi olla niin ohut, että hyttyset pistävät hartioista läpi. Jos hyttyshatun verkko alkaa liian läheltä päätä, ötiäiset rei’ittävät otsan.  Jos verkko ei ole alhaalta kunnolla suljettu, on pian kaula täynnä puremia. Hyttyskarkotteita meillä ei tietenkään ole mukana, sillä sellaiset ovat amatööreille ja nössöille. Paitsi että juuri nyt antaisimme melkein mitä tahansa pullosta offia.

Teltassa levätessä on aikaa miettiä retkeilyn mielekkyyttä. Miten tässä taas kävi näin? Leppoisaksi kevätreissuksi suunniteltu retki vaihtui helteessä rämpimiseen ja räkkähyönteisten kanssa kärvistelyyn. Ja kartalla helpolta näyttänyt päivämatka on jälleen kerran osoittautunut pitkäksi ja raskaaksi. Montako vuotta pitää retkeillä ennen kuin lakkaa tekemästä aina samoja virheitä? Jotain olemme kuitenkin oppineet: jos väsyttää, kannattaa pitää tauko.

Palkinto odottaa

20130604_2154-54_170

Toden totta, liki kolmen tunnin lepo tekee ihmeitä. Voimat ovat palautuneet eikä edes Itkuharju saa meitä enää murtumaan. Saavumme rajavyöhykkeen tuntumaan, jossa meitä odottaa päivän viimeinen silta. Se on onneksi järeää tekoa, sillä kiertotietä ei ole. Lienee rajavartijoiden käytössä ja siksi paremmin huollettu. Rajavyöhyke on tässä kohtaa kapea: Venäjälle on matkaa alle puoli kilometriä. Rajan läheisyyden voi aistia. Olemme yhden maailman laidalla, vieressä suuri tuntematon.

Tihkusateisen harmaan illan päätteeksi aurinko tulee hetkeksi esiin ja saa mäntykankaan hehkumaan punaisen sävyissä. Laulujoutsenpari lipuu verkkaisesti kapean salmen suojiin auringon laskiessa hiekkarantaisen järven taa. Onni on selvästi kääntynyt. Luonto vaatii kuitenkin veronsa: rantavarvikko syö kameran linssisuojan.

20130604_2243-12_227

Kolmetoista tuntia lähtömme jälkeen saavumme korppien saattelemana Laattaja-järvelle, jonka keskelle työntyvä niemi osoittautuu parhaaksi leiripaikaksi, mihin olemme koskaan telttamme pystyttäneet. Ja näitä reissuja on sentään takana jo aika monta. Tuuli pitää itikat loitolla, maasto on tasaista ja niemeä ympäröi matala hiekkapohja. Kaiken kruunaa upea näkymä Närängänvaaralle.

20130604_2333-53_262

Raskas päivä on saanut palkintonsa.

Jatkuu…

Osa 3: Sinipyrstön maisemassa

Teksti ja kuvat: Teemu Saloriutta

Närängän seikkailuja, osa 1: Huh hellettä

”Onpa teille ihanat ilimat tulossa!” kommentoi muuan ohikulkija Oulussa. Pöljä, eikä ole. Minishortseissa kulkevien kaupunkilaisten on mahdotonta käsittää helteen olevan kaikkein kelvottomin retkisää. Mitenkäs pukeudut, jos et halua paahtua hengiltä etkä syöttää itseäsi hyttysille?

Tarkoitus oli lähteä Etelä-Suomen kesää karkuun, mutta poikkeuksellinen helleaalto on tehnyt Pohjois-Suomesta lähes Euroopan lämpimimmän paikan. Ei auta, räkkäaikakin on jo alkanut. Jo Oulussa parin kilometrin kävelymatka uuvuttaa niin, että on pakko pysähtyä jätskille.

20130603_1246-44_083Pian ei ole jäätelöäkään saatavilla, sillä suuntaamme Närängän ikimetsiin Etelä-Kuusamoon, aivan Venäjän rajan tuntumaan. Syrjäinen alue nousi valtakunnan tietoisuuteen 1990-luvun puolivälissä, jolloin nuoret luontoliittolaiset metsäkartoittajat havaitsivat sen poikkeuksellisen arvon.

Suunnitelluista yhteismetsän hakkuista syntyi kova kiista, joka päättyi lopulta onnellisesti valtion lunastettua alueen vanhojen metsien suojeluohjelmaan. Luontoon.fi-sivustolla todetaan: ”Närängän luonnonmetsien lähes koskematon luonto on ainutlaatuinen sekä Suomen että koko läntisen Euroopan mittakaavassa.”

 

Närängän metsät ovat tuttuja myös Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon upeista valokuvista. Viimeistään Kovalaisen artikkeli Suomen Luonnossa 7/2012 herätti kiinnostuksen tutustua lähemmin tähän vähän kuljettuun kolkkaan.

Retkeilijän lottovoitto

20130602_2226-15_014

Jäämme pois taksista metsäautotien risteyksessä ja talsimme kohti Visavaaraa. Laajojen hakkuuaukeiden reunoilla makaa pinoissa järeitä, tuhatvuotisia mäntyaihkeja. Tämä olisi kenties ollut koko alueen kohtalo ilman valppaita nuoria vapaaehtoisia. Vaaran laella metsänraja siintää kutsuvana, pian pääsemme erämaan tunnelmaan.

Visavaaralla kasvaa yksi maamme vanhimmista tunnetuista puista: mänty, joka on aloittanut kasvunsa jo 1330-luvulla. Emme löydä, harmi.

20130602_2315-25_028Vaaran alarinteellä törmäämme kuoppaan, josta näyttää pulppuavan vettä. Kirkasta, kylmää vettä. Sehän on… lähde! Etenkin helteellä lähteelle osuminen on retkeilijän suurin onni, lottovoittoon verrattava sattumus. Hörpimme aimo annoksen raikasta juomaa ja täytämme vesipullot.

Pian saavumme nimensä mukaiselle Pikku Syrjäjärvelle. Ainoat merkit ihmistoiminnasta ovat vanhan poroaidan jäänteet ja kaukana siintävät rajavyöhykkeen keltaiset merkit. Käki kukkuu, laulujoutsen joikaa ja helle helpottaa hetkeksi käydessämme nukkumaan puolenyön tienoilla.

Päiväretkestä yöttömään yöhön

20130603_0716-30_008

Yö jää lyhyeksi. Jo aamuviideltä aurinko lämmittää teltat saunalukemiin. Sinnittelemme seitsemään, sitten on pakko nousta. Aamupuurot naamariin, hetki koomausta ja kohta onkin lounasaika. Sen jälkeen pääsemme vihdoin päiväretkelle. Tarkoituksena on tutustua muutaman kilometrin päässä sijaitseviin Kuikkalamminharjuihin, joilla tietojemme mukaan kasvaa alueen hienoimpia metsiä.

Kesä on yllättävän pitkällä. Matka etenee hitaasti, sillä lähes joka kiven ja kannon takaa löytyy mielenkiintoista katsottavaa. Mikä perhonen tuo on? Entä tuo? Ja mikähän kukka tuolla kasvaa? Mistä erottaa isolampi- ja pikkulampikorennon?

Kysymyksiä lentelee ilmassa enemmän kuin vastauksia, mutta onneksi kolmihenkisen porukkamme luontotiedot täydentävät hyvin toisiaan.  Täällä ei juuri kukaan liiku, joten havainnot saattavat olla tieteellisesti merkittäviä. Kuusamon luonto on sekoitus eteläisiä, pohjoisia ja itäisiä lajeja;  vastaan voi tulla lähes mitä tahansa.

20130603_1226-56_046

Kymmenkunta kuukkelia yllättää pienellä harjanteella. Kuukkeli on utelias kulkijan ystävä, jonka kohtaaminen saa aina hyvälle mielelle ‒ jos nyt näin mahtavassa paikassa voisi jotenkin pahan mielen hankkia.

Reitillämme vuorottelevat matalat harjut ja niiden väliset suojuotit. Kirveenkoskematon metsä on kauttaaltaan helppokulkuista kangasta. Ei näy läpipääsemättömiä ryteiköitä, jollaisiksi luonnontilaisia metsiä usein kuvitellaan.

20130603_1343-46_135

Laskeudumme alas purolaaksoon, jossa rummuttaa toinen vanhojen metsien asukki, pohjantikka. Loikimme puron yli idyllisen, rentukoiden kirjoman koskipaikan kohdalta. Sitten erämaan illuusio katkeaa hetkeksi, kun saavumme vanhalle metsäautotielle. Seurailemme uraa aina Kuikkalamminharjuille saakka.

20130603_1437-38_177

Harjut eivät petä. Etenkin lounaisemmalla niistä valtapuusto on satojen vuosien ikäistä valoisaa männikköä, seassa useita valtaisia, koristeellisia keloja, naavaisia kuusia sekä maassa lepääviä liekopuita. Nuoret taimet takaavat jatkuvuuden ‒ itsemurhaa ei tämäkään vanha metsä ole tekemässä.

20130603_1646-33_234Maasto on muhkuraista. Yhtäkkiä tulee pysäyttävä ahaa-elämys: nämä eivät ole mitä tahansa kumpuja, vaan vuosikymmeniä maassa maanneiden puuvanhusten jäänteitä. Puiden, jotka ovat saattaneet aloittaa kasvunsa  viime vuosituhannen alussa. Huh.

Ensimmäinen vuorokausi Närängän metsissä on jo antanut paljon, emme lähes malta odottaa tulevia päiviä. Kello lähestyy puoltayötä, aamulla edessä olisi pitkä siirtymätaival. Vaan mitäpä stressaamaan, olemme tulleet tänne nauttimaan kiireettömästä elämästä ja sen aiomme myös tehdä.

Reippailemme  vielä läheiselle suolammelle. Aurinko on jo ehtinyt kadota pilven taa, mutta valaistuksen sävy on hieno. Tupasvilla ja suokukka hallitsevat peilityynen lammen rantaa, käki jaksaa edelleen kukkua. Näissä maisemissa kelpaa ihailla yötöntä yötä.

20130603_2312-34_357

Jatkuu…

Osa 2: Kohti Laattajaa

Teksti ja kuvat: Teemu Saloriutta