Avainsana-arkisto: retkiryhmä

Retkiryhmän syystapaaminen ja luontoretki Uutelassa

Syksyn nuortenretkien (n. 15-28v) suunnittelutapaaminen pidetään Helsingin hienoimpien merimaisemien äärellä Uutelan kämpällä. Aloittelemme retkisuunnittelun merkeissä klo 18 jälkeen pe-iltana 9.9. ja nautimme sen jälkeen syysillasta tunnelmallisen rantasaunan löylyissä. Osallistujille tarjotaan kämpällä maittava iltapala.

Kämpällä on yöpymismahdollisuus. Sään salliessa voimme käydä lauantaiaamuna seuraamassa lintumuuttoa läheisen Skatanniemen kärjessä.

Lauantaina 10.9. klo 12 alkaen tutustumme Uutelan alueen monipuoliseen luontoon, kuten Särkkäniemen laguunien sudenkorentolajistoon ja monipuolisten rantametsien linnustoon. Retken vetää Teemu Saloriutta. Voit tulla mukaan tälle päiväretkelle, vaikket yöpyisikään kämpällä. Retken kesto on noin kolme tuntia.

Retki on suunnattu noin 15-28-vuotiaille nuorille ja se on ilmainen sekä yöpyjille että pelkästään pe-illan tai la-päivän ohjelmaan osallistuville. Retkien suunnittelutapaamiseen ovat tervetulleita kaikki retkitoiminnasta kiinnostuneet, eikä osallistuminen velvoita järjestelynakkeihin! Uusia retki-ideoita saa mieluusti tulla kertomaan.

Lisätiedot ja ilmoittautumiset: teemu.saloriutta@gmail.com
Kerro ilmoittautuessasi ainakin nimesi, puhelinnumerosi ja osallistutko perjantain, lauantain vai molempien päivien ohjelmaan. Myös erityisruokavaliot (muut kuin kasvis/vegaaninen ja laktoositon) on hyvä mainita.

 

 

 

 

 

 

 

Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 2: Askel kulkee tasaisena

Joutsenten huuto piti huolen heräämisestä ensimmäisenä aamuna Jänisjärvillä kahdeksan aikoihin. Telttamme osoittautui hieman lyhyeksi neljälle pitkälle ihmiselle, joten tulevia öitä varten kehitimme vielä nukkumajärjestelyä, jonka seurauksena teltta tosin muuttui leveyssuunnassa ahtaaksi. Kaikki olivat kuitenkin saaneet nukuttua kohtalaisesti huolimatta polttiaisista, jotka häiritsivät osaa telttaseurueestamme. Aamutoimet vastaheränneenä ilman leirirutiineja sujuivat hieman kankeasti. Lämmin aamupuuro metsässä maistui kuitenkin vielä astetta paremmalta kuin kotona.

Aamu Jänisjärvillä. Kuva: Sonja Martikainen

Aamu Jänisjärvillä. Kuva: Sonja Martikainen

Leiri oli pakattuna ja selässä kymmenen aikaan, joten suunnistimme muutaman sadan metrin matkan saman ryteikköisen metsän läpi kuin eilen, takaisin hiekkatielle. Viimeistään tässä vaiheessa olivat loputkin unihiekan rippeet karisseet ja aamun viileys vaihtunut hikiseen rinkan painamaan selkään.

Suoraa tietä mars! Kuva: Ilona Hänninen

Suoraa tietä mars! Kuva: Ilona Hänninen

Tietä pitkin jatkoimmekin useamman kilometrin auringon paahtaessa kuumasti. Matka taittui kuitenkin nopeasti, sillä kävelimme parijonossa ja vaihdoimme paria noin vartin välein, jolloin pääsimme tutustumaan paremmin toisiimme.

Haukkajoen kämppä. Kuva: Sonja Martikainen

Haukkajoen kämppä. Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kansallispuiston rajalla siirryimme merkitylle polulle, jolla eteneminen oli aivan toista luokkaa kuin edellispäivän ympyrän rämpiminen talousmetsässä. Rinkka selässä taivaltaessa liikkuminen tuntui hyvältä. Olin tottunut rinkkaan nopeasti, säädöt olivat heti kohdillaan ja paino oli sopiva. Meno rinkan kanssa oli eilen vielä tuntunut horjuvalta, mutta nyt se oli harkittua ja vakaata, jopa tietyllä tavalla helppoa ja kevyttä. Haukkajoen eräkämpän kaivosta täytimme pullomme ihanan kylmällä ja raikkaalla vedellä.

Vesitäydennystä raikkaalla kaivovedellä. Kuva: Sonja Martikainen

Vesitäydennystä raikkaalla kaivovedellä. Kuva: Sonja Martikainen

Lounastauon pidimme Heinälahdella, joka jäi mieliimme yhtenä upeimmista taukopaikoista retkellämme. Nautin ruokaparini Ilonan kanssa yksinkertaisen, mutta loppujen lopuksi vaelluksen herkullisimman lounaan rantakallioilla ja virkistäydyimme uimalla Haukkajärvessä.

Kuva: Ilona Hänninen

Kuva: Ilona Hänninen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Loppumatkan yöpymispaikkaamme Isolle Ruokejärvelle kukin taivalsi omaan tahtiinsa merkittyä polkua pitkin. Reitin varrella näimme niin pieniä lahtia ja soita kuin vanhaa kaunista metsää. Luulin, että olimme saapuneet rauhalliseen kansallispuistoon, mutta muita kulkijoita tuli polulla vastaan runsaasti ja matkalle osui myös suosittu uimaranta. Oma pieni joukkomme eteni kuitenkin reippaasti leiripaikkaamme, jossa ensi töiksemme kävimme jälleen uimassa ja teimme puita nuotiota varten.

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Nuotiolla. Kuva: Sonja Martikainen

Nuotiolla. Kuva: Sonja Martikainen

Illan aikana opimme muun muassa, että suklaakakun voi paistaa trangiassa nuotiolla, esimerkiksi retken vetäjän synttäreiden kunniaksi. Lettujakin paistettiin, mutta suurin osa väsyneestä joukostamme ehti siirtyä höyhensaarille ennen kaikkien lettujen valmistumista.

Suklaakakkua vaelluksella - Trangialla onnistuu! Kuva: Sonja Martikainen

Suklaakakkua vaelluksella – Trangialla onnistuu! Kuva: Sonja Martikainen

Onnea Sini! Kuva: Sonja Martikainen

Onnea Sini! Kuva: Sonja Martikainen

Joka vaelluspäivän päätteeksi jaoimme kokemukset iltaringissä, jonka jäljiltä koin ehkä turhaan huonoa omatuntoa reippaasta etenemisestäni polulla ja siitä, etten aina pysähtynyt katselemaan jokaista vastaantulevaa luontokappaletta. Nautin nimenomaan tasaisesta askeltamisesta polulla ja koin sen terapeuttisena.

Etenemisen vastapainona ja palkintona rauhoituin kunnolla vasta taukopaikoilla esimerkiksi selälläni maaten aurinkoisella kalliolla tai varvikossa tai tuijottelemalla illan hämärtyessä järvelle tai nuotion liekkeihin. Ehkä joskus asetelma tulee muuttumaan, ja opin riemuitsemaan myös yksittäisten kasvien ja muiden öttiäisten tunnistamisesta. Toistaiseksi pelkät aistielämykset ja hyvä olo riittävät niistä nauttimiseen ja haluun paeta välillä metsään.

Lumme. Kuva: Sonja Martikainen

Lumme. Kuva: Sonja Martikainen

Luonnossa liikkuessa upeaa on se, että todellisuus nykyhetken ja -paikan ulkopuolella tuntuu katoavan. Mieli on toisaalta tyhjä arkisista ajatuksista, mutta silti niin täynnä jotain muuta. On kiehtovaa ajatella liikkuessaan kansallispuistossa alueella, joka ei ole minkään reitin varrella, että tämä kaikki olemassa, vaikka kukaan ihminen ei siellä kävisi.

Kuva: Ilona Hänninen

Kuva: Ilona Hänninen

Teksti: Maija Carlstedt
Kuvat: Sonja Martikainen ja Ilona Hänninen

Jatkuu seuraavassa osassa…

Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 1: Rinkkasäätöä ja suokävelyä

Luonto-Liiton Uudenmaan piiri ja Keski-Suomen piiri järjestivät 7.-12.7. vaelluskurssin Helvetinjärven kansallispuiston seudulla. Kuuden päivän vaellus oli monelle kurssilaiselle ensimmäinen pidempi retki Suomen luonnossa ja helteinen sää toi reissuun rankkuuslisää. Viikon aikana nähtiin ja koettiin monenlaista, tässä kaksi retkikertomusta ensimmäiseltä päivältä.

Katseita keräävä rinkka

Muistan kun ensimmäisen päivän aamuna nostin rinkkaa selkään bussin lattialla. Miten kyykin ja sain lopulta noustua rinkka selässä seisomaan. Keräsin varmaan katseita, koska keräsin niitä jo kävellessäni rinkka selässä Kampin läpi. Hieman tuntui oudolta, koska yleensä lähes kukaan ei katso minua. Siinä vaiheessa ihmettelin, onko Suomessa muka vaeltamisessa jotain kummallista. Vai hämmästyttikö heitä kenties minun ja rinkan välinen kokoero? En varmaan saa koskaan tietää.

Bussiin päästyäni vain luin ja istuin. Olin melko väsynyt. Viimeisen päivän matkana oli enemmän tekemistä, mutta silti puhuin huomattavasti enemmän. Kai viikko metsässä oli luonut jonkinlaisia ihmissuhteita välillemme. Bussiterminaalissa tosin keskustelin, koska olin jo kyllästynyt lukemiseen. Kun jatkoimme tavallisella bussilla ihailin rinkkapinoa keskellä bussia. Olin ollut rinkkaa pakatessani yllättynyt, miten paljon tavaraa tarvitsen viikoksi, mutta bussissa huomasin, että muillakin oli suurin piirtein yhtä paljon tavaraa. Vaelluksen aikana tosin totesin monen tavaran turhaksi, mikä ei yllättänyt minua; olinhan pakannut kiireessä.

Suolla paljain jaloin kävely oli ihanaa. Olin kävellyt muualla metsässä avojaloin ennenkin, mutta suolla käveleminen oli uutta. Tunsin viileän veden ja rahkasammalet jalkojeni ympärillä. Minusta on mukavaa aistia ympäristöni muullakin kuin näöllä ja kuulolla. Paljain jaloin kävellessä tulee myös tutkittua maata enemmän. Suolla käyminen oli yksi parhaimmista kokemuksistani vaelluksella. Uusien kasvien oppiminen oli myös mielenkiintoista.

Suolla käymisen jälkeen ilmoittauduin vapaaehtoiseksi suunnistusryhmäksi, koska olin kulkenut edessä koko matkan siihen asti. Nyt kuitenkin tulivat haasteeksi ojat ja muu ryhmä joka ei mennyt tarkan suunnan mukaan. Oli ollut helpompaa vain mennä yksin suunnan mukaan kuin ohjata kokonaista ryhmää. Ojat vaikeuttivat suunnassa pysymistä ja upposinkin vielä yhteen niistä. Siinä vaiheessa kun piti ottaa suunta etelään ihmettelin vain miksi kaikki menevät hieman väärään suuntaan.

Kun sitten lopulta päädyimme samalle tielle, millä olimme olleet jo kerran sinä päivänä, olin helpottunut, koska ihmisiä vain nauratti. Itse olin nimittäin hyvin pettynyt omiin suunnistustaitoihini ja kirosin sitä, että olin yliarvioinut ne.

Suunnan pitämisen haasteita taimikossa.

Suunnan pitämisen haasteita taimikossa.

Lopun matkaa kuljimme tylsää tietä, jolla ei voinut eksyä. Rinkka painoi paljon, enkä ollut vielä tottunut siihen ja mietin miten selviäisin vaelluksen loppuun asti. Seuraavina päivinä tosin selvisi, että pärjäisin varsin hyvin, vaikka olin ensimmäisenä päivänä miettinyt olisiko pitänyt jäädä kotiin.

Illalla oli taivaallista uida järven viileässä vedessä. Rantaan tultuani totesin että vesi myös maistui hyvältä. Sinä päivänä ehdin vielä ennen nukkumaan menoa oppia trangian käytön ja muutenkin ilta oli mukava. Luonnon rauhoittavien äänien keskellä minä sitten lopulta vaivuin syvään uneen.

Teksti: Laura Saarhelo
Kuvat: Sonja Martikainen

Voittajaolo

Tämä hiekka- ja soratie veisi siis lähemmäs Helvetinjärven kansallispuistoa. Tuntuu samaan aikaan jännittyneeltä ja riemukkaalta: Tässä sitä nyt ollaan! Olen vielä aika skeptinen sen suhteen miten tulen selviämään rinkkani kanssa. Säädöt eivät tosin ole vielä aivan kohdillaan ja reissun muut osuudet tulisivat sisältämään myös pehmeämpää metsänpohjaa tallustettavaksi. Tässä kohtaa tie tuntuu kuitenkin kovalta ja rosoiselta ja hiki virtaa.

Näiden ensitunnelmien jälkeen seurannut kunnon tauko olikin tervetullut: rinkkoja löysättiin ja kiristettiin tarpeen mukaan ja jokainen vaeltaja pääsi esittäytymään omalla etunimellään, samalla kirjaimella alkavalla eläimennimellä ja vapaavalintaisella liikkeellä. Mielen sopukoihin piirtyivät muun muassa X-hyppyjä tekevä etana ja sammakkoa uiva kojootti. Ihmisten varsinaiset nimet alkoivat jäädä mieleen sitten myöhemmin, vaelluksen edetessä.

Alkkunaneva.

Tätä seurannut ensimmäinen suunnanottomme vei porukkamme Alkkunanevalle, mitäs muuta kuin paljasjalkailemaan! Hermostuneen ihastunut hihittely vallitsi ainakin vajaan puolituntisen, havainnoidessamme suon tuntoaistimellisia ja auditiivisia ominaisuuksia. Elämys jota ei kyllä hevin unohda! Pysähdyimme myös ihmettelemään suon kasveja. Pyöreälehtikihokki, tuo kärpästen, öö…pyöreälehtinen kauhu taisi olla yleisön suosikki.

Suolta selvittyämme suunnistusnakki annettiin minulle ja ruokaryhmätoverilleni Lauralle. Tarkoitus oli oikaista maaston kautta tielle ja lähemmäs leiripaikkaamme, Jänisjärviä. Ajantaju meni, pari saapasta hörppäsi ojavettä ja sellainenkin ajatus heräsi, että miksi me tervejärkiset ihmiset rämmimme täällä tiheikössä itikoiden syötävinä, täydet rinkat selässämme ja vielä vapaaehtoisesti, kun se niin selkeä soratie kiemurtelee tuolla jossain!

Jotain harvinaisen tyydyttävää siinä kuitenkin on, kun tajuaa pystyvänsä etenemään lähes itsensä kokoisen rinkan kanssa väliin suht’ vaikeakulkuisessakin maastossa. Eikä tätä tunnetta latistanut lainkaan se, että määrittelemättömän pituisen hortoilun jälkeen päädyimme joukkiomme kanssa tielle, mutta lähes samaan kohtaan, josta alun perin lähdimme kohti Alkkunanevaa. Niinpä Jänisjärvillä viileän pulahduksen ja ensimmäisen Trangialla valmistetun päivällisen jälkeen oli helppo valita iltaringissä päivän sanaksi ”voittajaolo”.

Teksti: Elina Multaharju
Kuvat: Sonja Martikainen

Jatkuu seuraavassa osassa…

Lue myös Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 2: Askel kulkee tasaisena

Unohtumattomia hetkiä vuoden 2013 retkiltä

Retkivuoteen 2013 mahtui lukuisia ikimuistoisia hetkiä. Kiitos retkiryhmän taitavien kynäniekkojen ja kuvaajien, ilahduttavan moni hetki päätyi elävöittämään myös blogiamme. Näin kevään kynnyksellä on sopiva hetki kerrata viime vuoden parhaita paloja. Väliotsikoita klikkaamalla pääset lukemaan retkikertomukset kokonaan.

Ilmoittudu mukaan tuleville retkille ja ole mukana todistamassa seuraavia huippuhetkiä paikan päällä!

Pyöräretki Haltialaan, toukokuu

”Fiilis oli sama kuin kaulushaikaralla, joka buuhkaili menemään ruovikossa. Ei muuten näkynyt sitäkään. Mitä siinä nyt sitten enää muuta voi kuin nauraa, kun se sillä lailla aamutuimaan hempeästi töräyttelee ruovikon uumenista. Voi toista!”

20130519_1343-37_032

Kuva: Teemu Saloriutta

Närängän vaellus, kesäkuu

”Olemme jo oppineet päivän aikana kaikenlaista. Retkipaidassa ei kannata olla aukkoja, joista mäkärät pääsevät syömään käden. Paidan ei kannattaisi olla niin ohut, että hyttyset pistävät hartioista läpi. Jos hyttyshatun verkko alkaa liian läheltä päätä, ötiäiset rei’ittävät otsan.  Jos verkko ei ole alhaalta kunnolla suljettu, on pian kaula täynnä puremia. Hyttyskarkotteita meillä ei tietenkään ole mukana, sillä sellaiset ovat amatööreille ja nössöille. Paitsi että juuri nyt antaisimme melkein mitä tahansa pullosta offia.”

20130604_1624-18_156

Kuva: Teemu Saloriutta

Vaelluskurssi, heinäkuu

(Ote Eräjormalaulusta)

”Eräjormana kuljen
ja mä sydämeeni suljen
tämän hetken täällä Helvetin korvessa.
Eihän tietää voi kansa,
miksi Kampissa mä itken,
kun en tahdo enää palata keskustaan.”

VK2013 610

Kuva: Sonja Martikainen

Hammastunturin vaellus, syyskuu

Ennen vaellusharrastuksen aloittamista sana huiputus oli minulle lähinnä synonyymi harhaanjohtamiselle.”

Hammastunturi 461

Kuva: Sonja Martikainen

Porkkalan retki, syyskuu

”Päivän havainnot:
–         n. klo 7.30: Pampskatanin kellonsoittajaHomo sapiens, uros, talvipukuinen, liikkuu parvessa. Erityishuomio: kumara selkä.”

20130922_0747-23_046

Kuva: Teemu Saloriutta

Jurmon retki, marraskuu

”Aamuauringon valaisema sumuinen Jurmo oli  suorastaan maaginen näky! BBC -dokkaripoppoo olisi saanut aiheesta vaikuttavaa materiaalia, mutta onneksi myös LUPin järkkäripatteri vangitsi hetken häikäisevällä tavalla. Mentaalinen Attenborough kähinäjuonto korvissa suuntasimme saaren länsikärkeen.”

jurmon_retki_luontoliitto-7

Kuva: Teemu Saloriutta

Siikanevan vaellus, joulukuu

” Monet ajattelevat, että täytyy olla vikaa päässä jos haluaa vapaaehtoisesti lähteä pimeään ja kylmään metsään rämpimään, nukkua pakkasessa, juoda suovettä ja hikoilla monien kilometrien pituisia taivalluksia rinkka selässä. Mutta minä, kuten varmaan muutkin retkiryhmäläiset, miellämme sen ”vian” haluksi etsiä rauhaa, hiljaisuutta ja löytää luonnosta tasapainoa elämään. Mutta selitäpä tämä äidille…”

IMG_9231

Kuva: Hanna Hyvönen

Kevätretki Talaskankaalle, joulukuu

” Rautatieasema on väsyneen hiljainen. Raijaamme retkiomaisuutemme laiturille äänettä, kuuluu vain se eksynyt kolina, jolla sukset kohtaavat asfaltin. Junaan noustessa kumisaappaat viimeistelevät isovarpaani alle ensimmäisen rakon. Vilkaisu ahkioiden täyttämään eteiseen nostaa kuitenkin hymyn huulille: voi siellä ne nyt taas ovat, ja kohta mennään.”

” Omillaan kulkeva kokee kaikenlaista myös hämärällä metsäautotiellä. Metsäkanalinnut rymistelevät lentoon jäljempänä tulevan pääporukan suksien suhinan kuullessaan. Pöllöt harmistuvat yön hämäryyttä pilkkaavasta pienestä valosta. Tuuli humisee tietävänä hämärässä yössä mustina piirtyvien honkien latvassa. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin hiljalleen lirisevä jäätie, jonka ääntelyä ei yön hämäryydessä voi pitää minään muuna kuin lauluna.”

talaskangas_luontoliitto_joen-ylitys

Kuva: Antti Salovaara

 

Sydäntalven kevätretki Talaskankaalle, osa 2/2

Teräshankia, naavapartoja ja hiljaista pimeyttä

Kirjoituksen edellisessä osassa pääsimme lukemaan ensimmäisen retkipäivän tunnelmia kahdesta varsin erilaisesta näkökulmasta. Nyt seuraa jatkoa muidenkin retkelle osallistuneiden kertomana.

Teemu kertoo:

Keväinen puron solina täyttää äänimaailman. Suot ja joet tulvivat, lumipeite hupenee kovaa vauhtia. Ensimmäiset pälvet näkyvät jo. Pakkasyö kovettaa sohjoiset lumen rippeet kantavaksi teräshangeksi, jonka pinnalla hiihtäjä kuin liitää eteenpäin. Huhtikuun aurinko lämmittää reippaiden retkeilijöiden poskipäitä.

Kuva: Teemu Saloriutta

Mikä ei kuulu joukkoon? Aivan, nyt ei ole huhtikuu, vaan joulukuun loppu. Auringosta ei näy vilaustakaan, harmaa pilviverho seisoo vankkumatta Talaskankaan maisemien yllä. Välillä taivas ryöpyttää niskaan vettä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa olomuodoissa.

Umpihankihiihtoa metsäsuksilla, ilman sitä hankea. Kuva: Teemu Saloriutta

Mutta maisemassa on jotain niin käsittämättömän keväistä, että unohdan faktat ja keskityn nauttimaan suon tuoksusta ja tunnelmasta. Kuvittelen kuinka laulujoutsenet, kurjet ja muut erämaan asukit pian toitottaisivat kilvan keväistä riemua. Illan hämärtyminen kello 15 palauttaa takaisin todellisuuteen. Olen keskellä pimeyttä, loskaa ja räntää. Täällä ei liiku kuin muutama onneton kanalintu ja kurja metsäjänis. En halua edes ajatella montako kuukautta kevääseen oikeasti on.

Kamiinateltta alla tähtitaivaan. Kuva: Teemu Saloriutta

Kaikesta huolimatta sydäntalven hiljaisessa pimeydessä on jotain ainutlaatuista. Se antaa mahdollisuuden rauhoittua hektisen kaupunkisyksyn jälkeen ja pohtia elämänsä suuntaviivoja. Kun ainoa ääni ympärillä on kamiinan tasainen humina tai suksenpohjan rahina sohjoista hankea vasten, voi omat ajatuksensa kuulla paremmin kuin milloinkaan muulloin. Tälläkin kertaa ne sanovat, että kannatti lähteä hetkeksi pois mainosvalojen välkkeestä ja tietokoneen näytön kelmeän loisteen ääreltä. Uudenvuoden viettäminen luonnon hiljaisuudessa tuntuu vuosi vuodelta paremmalta idealta.

Paluumatka laavulle iltapäivän hämärässä. Kuva: Teemu Saloriutta

Sonja kertoo:

Talviretkellä lähes tärkein varuste on lämpimät saappaat, sillä mikään ei ole kamalampaa kuin kylmästä kohmeat varpaat. Tällä keväisellä retkellä saappaat olivat välillä liiankin lämpimät, ja metsäsuksilla päästiin kokeilemaan niin vesihiihtoa, sohjohiihtoa kuin kahluutakin. Hetkiä, jolloin ehjistä saappaista oli enemmän iloa kuin koskaan.

Kuva: Taru Wallenius

Ensimmäisen päivän maratonhiihto leiripaikallemme liian painavan rinkan kanssa on ottanut voimille. Seuraavan päivän aamuna järki sanoo, että pitäisi jäädä lepäämään, mutta mieli ei malta, kun muutkin menevät. Kohta jonon viimeisenä hiihtää väsynyt hahmo, jonka täytyy jokaisella suksenmitalla muistuttaa itseään, miten kauniilta suomaisema näyttää.

Tästä päivästä oppineena jään seuraavana aamuna leiriin. Päätän tehdä vain pienen retken lähimaastoon, kaksikin kilometriä tuntuu liian pitkältä nyt. Päätös on oikea.

Pikku-Talas. Kuva: Sonja Martikainen

Aamupäivän hiljaisuus järven rannalla lataa henkiset akkuni, ja kohta löydän itseni hiihtämästä muiden jälkiä kohti vanhinta metsää. Välillä hiihtäminen muuttuu suksilla kävelyksi, sammalpeitteessä on hyvä pito. Puuvanhukset kuiskailevat ”Jaksa vielä, mekin ollaan jaksettu”.

Iltapäivän hämärä laskeutuu nopeasti. Otsalampun heikossa valossa laskettelen kuhmuraista ja yhä lumettomammaksi käyvää latuamme kohti laavua. Lumisten laskujen vauhti tyssää risuihin ja kiviin, tasapainossa on pitelemistä. Välillä on pakko pysähtyä kuuntelemaan – hiljaisuutta. Tuolla ne istuvat pimeydessä: kanalinnut, tiaiset, hippiäiset.

”Kirkkaat silmät, nuori Stalin ja hymyä nuotiolla.” Kuva: Antti Salovaara

Nuotiolettujen ääressä juhlistamme uutta vuotta päivän etuajassa. Viimeisenä yönä kun on nukuttava, vuoden ensimmäinen päivä alkaa varhain aamuyöstä, pitkääkin pidemmällä hiihtomarssilla.

Paukkupakkasten ja lumikinosten taika jäi tällä kertaa puuttumaan. Outo keväisyys keskellä sydäntalvea on herättänyt kevään kaipuun.

Tupsutiitiset tomusokerikuusilla
peikkojen varpaat naavakuusten juurilla

naavaviikset värisevät
suopursurannoilla

suden jäljet kulkevat
retkijoukon kannoilla

Runo: Elina Silkelä

Sydäntalven kevätretki Talaskankaalle, osa 1/2

Talaskangas – metsäsotien näyttämö ja retkiryhmän lähtölaukaus

Pohjois-Savon ja Kainuun rajalla sijaitseva Talaskankaan metsä- ja suoalue nousi koko Suomen tietoisuuteen vuosina 1988-1989, kun muun muassa aktiivisista luontoliittolaisista koostuva joukko nousi vastustamaan Metsähallituksen aloittamia hakkuita. Suora kansalaistoiminta yhdistettynä tarkkoihin luontokartoituksiin ja taitavaan tiedotukseen tuotti voiton – hakkuut keskeytyivät. Lopulta vuonna 1994 perustettiin Talaskankaan suojelualue. Metsätaistosta voit lukea tarkemmin Luonto-Liiton metsäblogista.

talaskangas_luontoliitto_vanhametsaTalaskankaan naavapartaista metsämaisemaa. Kuva: Teemu Saloriutta

LUPin retkiryhmä puolestaan syntyi vuonna 2007 kokouksessa, johon osallistui allekirjoittaneen lisäksi yksi lähes sattumalta paikalle osunut nuori luontoharrastaja sekä kokouksen koolle kutsunut, LUPin aluesihteerinä toiminut Petro Pynnönen. Ensimmäisen retken kohteeksi valikoitui Talaskangas, jonne suuntasimme 27. joulukuuta.

Toivottu hiihtoretki jäi haaveeksi, sillä lunta ei ollut tuolloin käytännössä lainkaan. Suksettomuus tai ajoittainen räntäsade ei kuitenkaan haitannut, ja noin kymmenen retkeläisen porukkamme viihtyi Talaskankaan metsissä hienosti. Omat luontohavaintoni taisivat jäädä suurelta osin sosiaalisen kanssakäymisen ja räntälumisodan jalkoihin, mutta retkestä jäi ehkä tästä syystä muutakin ajateltavaa seuraavaksi kevääksi.

Retkiryhmä oli nyt syntynyt, ja saimme pian tiettyjen Talaskangas-retkeläisten kanssa muun muassa hiihtovaellettua aurinkoisella Lemmenjoella. Uusia hiipi hiljalleen mukaan, vanhoja katosi muihin kuvioihin, mutta aktiivinen retkitoiminta on jatkunut siitä lähtien. Vähintään yhden yön reissuja on tuon merkittävän talviretken jälkeen takana 65 kappaletta – Etelä-Virosta Utsjoelle, länsisaaristosta Laatokan Karjalaan. Voisin väittää, että tuskin mikään on muuttanut omaa elämääni viime vuosina enempää.

Nyt on kuitenkin aika kääntää katse uusimpaan Talaskankaan retkeen, jolla viihdyimme 28.12-1.1.2014. Ainakin eräs osatekijä vastasi paljon vuoden 2007 reissua. Alla tunnelmiaan kertoo tavallisesta poiketen useampi retkeläinen, kukin omasta näkökulmastaan kirjoittaen.

-Antti

Ensimmäisessä osassa kuulemme kaksi erilaista näkemystä ensimmäisen päivän tapahtumista. 

Tiina kertoo:

Päivä 1: Kaikki hajoilee, kukaan ei huku

Rautatieasema on väsyneen hiljainen. Raijaamme retkiomaisuutemme laiturille äänettä, kuuluu vain se eksynyt kolina, jolla sukset kohtaavat asfaltin. Junaan noustessa kumisaappaat viimeistelevät isovarpaani alle ensimmäisen rakon. Vilkaisu ahkioiden täyttämään eteiseen nostaa kuitenkin hymyn huulille: voi siellä ne nyt taas ovat, ja kohta mennään.

Kanssamatkustajien ennestään tuttu epäily täyttää vaunun. Voi teitä nuoret, mistäs löydätte lunta, ja vai että kamiinateltassa aiotte oikeasti nukkua. Kuvittelen kuulevani kysymyksissä piirun verran onnea menneisyyden säilymisestä, tai näkeväni heidän silmissään häivähdyksen siitä maailmasta, jossa luonnontilaisella suolla hiljakseen hiihtely on arkipäivää. Ehkä se on eskapismiani, ehkä sitä, että he ovat niin ryppyisiä.

Eräs nainen kertoo Talaskankaalla syntyneen äitinsä unelmoineen kuolinvuoteellaan, että pääsisi vielä kerran Talakselle kirmailemaan. Lupaamme liikuttuneina sivakoida hänen muistolleen.

”Varokaa sitten susia” rikkoo kuitenkin idyllin. Huomaan ajattelevani, etteivät nämä tyypit tajua mitään. Todennäköisempi uhka on jäällä kaatuminen. Hämmennyksessäni pidän kiinni tunnelman molemmista päistä, ja totean kiltisti hymyillen petojen näkemisen olevan kunnia, jota meille tuskin suodaan.

Pikkubussissa Iisalmesta Talaskankaalle seuraamme rauhallisin mielin tien kuntoa. Näyttää siltä, että pystymme ajamaan aiotusti neljän kilometrin päähän leiripaikastamme.

Vaan toisin käy. Tien pinta muuttuu vähitellen peilijääksi, ja hoiperteleva automme liukuu mäen huipulta takaperin takaisin. Savolainen bussikuskimme on alkumatkan aikana muuttanut todellisuuden niin hitaaksi, etteivät sekunnit enää ennätä pidentyä.

Mennööpi vuan takaperin penkkaan.

talaskangas_luontoliitto_taksipenkassaKuva: Taru Wallenius

Ryhmämme reaktio on inhimillinen ja viisas: alamme syömään. Täydellä vatsalla on hyvä hiihtää. Vaikka sitten se puuttuva 14 kilometriä jäisen metsäautotien reunaa, ikuisuuden painavien rinkkojen ja ahkioiden kanssa, pimeässä ja päivän päätteeksi.

Seuraavien tuntien aikana hajoilemme kukin omilla erityisillä tavoillamme. Ilta, pimeys ja ankeus säästävät meiltä luontohavaintojen tekemisen taakan.

Jossain vaiheessa tihrustan otsalampun valossa kartastani, että reittimme kulkee Naimakankaan vierestä. Josko tässä olisi Suomen toisiksi yleisin paikannimi, heti sen alati esiintyvän Paskalammen jälkeen. Ajattelen junanaisen äitiä lämmöllä, näille seuduille hän taisi kaivata takaisin.

Emme ole enää kaukana leiristä, kun synkkä ja pimeä pönde tarjoilee meille viimeisen yllätyksen. Metsäautotien halkaisee polveen asti korkea ja kymmenen metriä leveä, tulviva puro. Myöhemmin kuulemme syyn olevan majavien, mutta tässä hetkessä tuo tieto uupuu, eikä siten auta pehmentämään suhtautumistamme.

Viimeisenä paikalle saapunut ilmoittaa, että pystytämme teltan nyt, emmekä jatka enää matkaa. Ensimmäinen on kuitenkin jo puolessa välissä puroa tiedustelemassa parhainta ylityskohtaa. Yksi meistä on kulkenut kävellen kaikkien edellä, joten tiedämme, että tämä vesistö on voitettavissa.

talaskangas_luontoliitto_joen-ylitysKuva: Antti Salovaara

Puramme ahkiot ja lampsimme purossa hiihtosaappaat jalassa, edestakaisin omaisuuttamme raijaten. Sukset sujahtavat pakkaslumeen ja yö täyttyy väsymyksen sekaisesta huvituksesta. Naurusta kuulee tämän olevan niitä hetkiä, joita myöhemmin muistellaan kaihoten.

Tero kertoo:

Lähdin retkelle kepein mielin ja jätin valmistelutkin jotakuinkin viime tinkaan. Kepeys näkyi myös siinä, että olin miltei loppuun saakka siinä uskossa, että ensimmäisenä iltana olisi taivallettavaa vain noin kilometrin verran. Jäinen, sateen liukastama tie kuitenkin johti siihen, että jouduimme siirtymään taksista tien päälle jo noin 13 kilometrin päässä majapaikkanamme toimineesta Pikku-Talaksen laavusta. Kyytimme itse asiassa liukui hieman ojan puolelle ja taksikuski joutui soittamaan ensin maastoauton ja lopulta traktorinkin päästäkseen taas elämässä eteenpäin.

Ajoneuvojen veivatessa kapealla ja liukkaalla tiellä me retkeilijät valmistauduimme pitkään ja pimeään taipaleeseen sateen liukastamaa jäätietä pitkin. Ahkiot pakattiin, sukset säädettiin ja rinkat heitettiin selkään. Olin ounastellut, ettei Talaskankaalla olisi riittävästi lunta miellyttävään hiihtelyyn, ja niinpä olin jättänyt omat sukseni kotiin enkä ottanut puheita ylimääräisistä suksista kuuleviin korviini. Niinpä lompsinkin tämän ensimmäisen illan hehtaarisaappaissani tien pientareella. Vähitellen siirryin porukan kärjille ja tuntien kuluessa etumatkani kasvoi sitä mukaa kuin hämärän metsän kutsu alkoi käydä vastustamattomaksi. Puolen väliin jälkeen karkasinkin omille teilleni ja nautin täysin siemauksin hämärän metsän hiljaisesta hurmiosta.

talaskangas_luontoliitto_pimeahiihtoKuva: Teemu Saloriutta

Omillaan kulkeva kokee kaikenlaista myös hämärällä metsäautotiellä. Metsäkanalinnut rymistelevät lentoon jäljempänä tulevan pääporukan suksien suhinan kuullessaan. Pöllöt harmistuvat yön hämäryyttä pilkkaavasta pienestä valosta. Tuuli humisee tietävänä hämärässä yössä mustina piirtyvien honkien latvassa. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin hiljalleen lirisevä jäätie, jonka ääntelyä ei yön hämäryydessä voi pitää minään muuna kuin lauluna.

Yksinäisen kulkijan hämärään yöhön mahtui toki muitakin mainioita hetkiä. Jossakin kohden tie oli tulvinut ja vesi ryöppysi siis valtoimenaan tien ylitse. Onneksi vettä oli kuitenkin vain puolireiteen saakka eikä sen ylittäminen ollut muuta kuin mitä miellyttävin kokemus. Ja päästiinpä sitä vielä kokemaan eksymisen huumaakin – kääntyminen hämärässäkin hyvin erottuvalta metsäautotieltä metsän siimeksessä kulkevalle polulle ei meinannut löytyä niin millään huvenneesta lumihangesta. Ramppasin aikani tietä ees ja taas ja sitten päätin luottaa retkellämme myöhemminkin päätään nostaneeseen intuitioon ja niinpä sukelsin metsään sopivaksi katsomassani kohdassa. Polku löytyi kuin löytyikin juuri sieltä. Leiripaikkanamme toiminut Pikku-Talaksen laavu ei enää ollut kaukana, ja se löytyikin lopulta varsin helposti, sillä laavulle jo aikaisemmin saapuneiden karpaasien otsavalot vilkkuivat hämärässä metsässä varsin kutsuvasti. Oli samalla sekä nautinnollista että hieman haikeaakin siirtyä metsän hiljaisesta hämäryydestä nuotion valokehään.

Jatkuu…

Sydäntalven kevätretki, osa 2/2: Teräshankia, naavapartoja ja hiljaista pimeyttä

Kaulaeläimiä ja saaristolaiselämää – Jurmon retki 1.-5.11.2013

jurmon_retki_luontoliitto-3

Jurmo on Saaristomeren ulkosaari kolmen tunnin lauttamatkan päässä Pärnäisistä. Eivor-lautta kuljettaa asukkaita ja vierailijoita saarille päivittäin – veloituksetta! Marraskuisena perjantai-iltana, Eivorin saavuttua jätesäkkipimeään Jurmoon virittelimme otsalamput myssyjen päälle ja kynkkäsimme kiemurtelevaa tietä pitkin kohti vuokramökkiämme. Otsalamppujen lisäksi valonlähteinä toimivat vain Utön majakka, loittonevan Eivorin ajovalot ja kaupungin kaukaisuuden kirkastama tähtitaivas. Jurmon tuuli oli ankaran napakka, mutta asiallinen varustautuminen palkittiin jo ensimetreillä ja lämmin mökki tuuditti ryhmämme pehmeään ja lämpimään luxus-uneen.

jurmon_retki_luontoliitto-12

jurmon_retki_luontoliitto-2

Aamuleipä puoliksi huulessa päivä pärähti käyntiin kierroksella saaren poluilla. Aamuaurinko paljasti Jurmon todellisen ulkoasun: karunkaunista kanervikkoa, kivikkoa ja pieni metsä. Jurmon minimännikköön päästessämme vastaan pöllähti hämmentävä karvainen kaulaeläintrio. Haluaisin kutsua lajin edustajaa karvakirahviksi, mutta yleisemmin se tunnetaan nimellä alpakka. Alpakka! Wau! Jurmossa on alpakoita! Alpakat sopivat Jurmoon kuin nenä niemeen ja kieltämättä nostivat Jurmon mystisyyden uudelle runollisuuden tasolle.

jurmon_retki_luontoliitto-1

Jurmo on otollinen osoite myös tiirojen tiirailemiseen. Untuvikkona lintuharrastuksen suhteen oli avartavaa tarkkailla niin lintuja kuin lintuharrastajia. Aikaisemmin melko dikotominen “lokki / ei-lokki” -ymmärrykseni lintujen tunnistamisesta sai reissun seurauksena hedelmällisen pohjarakenteen uusien lajien bongaamiseen. En väitä että tunnistaisin vielä talvipukuisen tundrakurmitsan lennosta, mutta tundrakurmitsan olemassaolon tiedostaminen on jo jotain, eiks ni.

jurmon_retki_luontoliitto-4

“Seittemältä syömään ja kahdeksalta saunaan, se on sellainen ornitologin lauantai.” Mökin tuomat mukavuudet helpottivat ruoanlaittoa ja pöytä koreana saimme yhteisravintona mahtimättöä. Pienenä ruokakokeena toin mukana myös pienen saaristolaislimpun köntyn ja jälleen kerran tulin todistaneeksi itselleni että miljöö ehdottomasti kruunaa aterian.

jurmon_retki_luontoliitto-10

Sunnuntai-aamun hämärässä tokkurainen letkamme könysi Högberget kallioille ihailemaan alkavaa päivää. Aamuauringon valaisema sumuinen Jurmo oli  suorastaan maaginen näky! BBC -dokkaripoppoo olisi saanut aiheesta vaikuttavaa materiaalia, mutta onneksi myös LUPin järkkäripatteri vangitsi hetken häikäisevällä tavalla. Mentaalinen Attenborough kähinäjuonto korvissa suuntasimme saaren länsikärkeen. Pesintäaikaan suljetussa länsikärjessä Jurmon harjurakenteen havaitsee selvästi ja on ainutlaatuinen kokemus astella Itämeren ristiaallokkoon.

jurmon_retki_luontoliitto-8

jurmon_retki_luontoliitto-7

Pitkä viikonloppu Jurmossa loppui harmillisen nopeasti, mutta istutti ajatuksen saaristoelämästä pysyvästi tajuntaani.

Teksti: Jurmo-Pepe
Kuvat: Teemu Saloriutta

Voimaa luonnosta – Siikanevan vaellus 5.-8.12.2013

IMG_9231

Odotan innolla itsenäisyyspäiväviikonloppua, koska silloin retkiryhmä tekee retken ensimmäistä kertaa Siikanevalle, Tampereen lähellä sijaitsevalle suoluonnonsuojelualueelle. Kaverini pudistelevat huvittuneina päätään innokkaille selityksilleni koskemattomasta luonnosta ja hiljaisuudesta, ja äiti ihmettelee, miten aion välttyä hypotermialta ja suohon hukkumiselta.

Tämä on selvästi harrastus, joka herättää muissa kummastelua ja joka ei ihan jokaiselle sovi, ja juuri se tekee tästä kiinnostavan. Monet ajattelevat, että täytyy olla vikaa päässä jos haluaa vapaaehtoisesti lähteä pimeään ja kylmään metsään rämpimään, nukkua pakkasessa, juoda suovettä ja hikoilla monien kilometrien pituisia taivalluksia rinkka selässä. Mutta minä, kuten varmaan muutkin retkiryhmäläiset, miellämme sen ”vian” haluksi etsiä rauhaa, hiljaisuutta ja löytää luonnosta tasapainoa elämään. Mutta selitäpä tämä äidille…

Kun bussi jättää meidät moottoritien varteen, on jo pimeää, ja otsalamppujen turvin lähdemme talsimaan metsään. Juuri ankean harmaasta Helsingistä lähdettyämme pääsemme ihastelemaan valkoista maisemaa: lunta on maassa jo useampi sentti, ja taivaalta leijailee lisää hiutaleita.

Meillä on edessämme muutaman kilometrin patikointi ensimmäiselle leiripaikallemme, ja matkalla pysähdymme täydentämään vesivarastoja karttaan merkityllä järvellä. ”Järvi” näyttää kuitenkin pelkältä kuivuneelta suolta, ja kun kokeilemme rikkoa pintaa kirveellä, epäilyksemme osoittautuu todeksi: lumen alta paljastuu pelkkää jäistä turvetta ja heinää. Kartantekijöitä kiroten haravoimme aluetta laajemmalti, sillä kotoa ottamamme vesimäärä ei riittäisi pitkälle.

Lopulta sinnikkyys palkitaan: kauempaa suolta löydämme kohdan, jossa kirves rikkoo jään ja suonsilmä täyttyy ruskealla vedellä. Tyytyväisinä jatkamme matkaa pullot täytettyinä Jaarikanmaan laavulle.

IMG_9082

Leiripaikassa sytytämme nuotion ja valmistamme illallista. Ilta kuluu nuotion ympärillä rupatellen ja toisiin retkeilijöihin tutustuen. Ensimmäisen yön kolme meistä päättää nukkua teltassa, ja loput avolaavussa.

IMG_9092

Aamulla vasta pääsemme näkemään, millaiseen paikkaan on tultu, sillä illalla leiriin saapuessamme oli pilkkopimeää. Yllätymme, kun huomaamme Siikanevan suon olevan aivan laavupaikan vieressä. Yöllä on satanut lisää lunta; suo lepää valkeana, ja kuuset kumartelevat lumen painosta. Aamupuuhiamme tulee piristämään pikkuinen talitiainen; se pyrähtelee nuotiopaikan ympärillä etsien jotain suuhunpantavaa. Ripottelen näkkileivän murusia lumeen, ja nopeasti myös toinen tintti lentää paikalle. Ne arastelevat tulla ihmisten lähelle, mutta palatessamme illan suussa takaisin leiriin, saamme todistaa murkinan maistuneen.

IMG_9100

Aamupalan jälkeen voimme jättää painavat rinkat leiriin ja lähteä ensimmäiselle päiväretkelle. Kuusten alla risteilee vastasataneen lumen peittämiä polkuja, ja soistuneissa kohdissa kävelijän avuksi on rakennettu pitkospuut. Pian huomaamme, että joku on kipittänyt samaa polkua edellämme: lumessa erottuvat oravan käpälän jäljet. Seuraamme jälkiä ja huomaamme, että orava on kulkenut yllättävän pitkän matkan; se saakin meiltä lempinimen ”vaeltajaorava”. Lumessa näkyy myös pikkuruisia metsämyyrän jälkiä, ja vähän kauempaa löydämme tuoreita hirven jälkiä.

IMG_9110

Kun kävelemme vanhassa metsässä, kohtaamme mielenkiintoisen ilmiön: yhden korkean männyn rungossa näkyy syviä ja pitkiä viiltoja, kuin sitä olisi raavittu. Pidämme mahdollisena, että karhu olisi raapinut puuta sen ollessa vielä nuori, ja naarmut ovat jääneet männyn kaarnaan. Ajatus siitä, että metsässä on ollut karhuja, puistattaa minua. Rauhoitun kuitenkin tiedosta, että näin suuren ihmisjoukon nähtyään karhut todennäköisesti kiertävät meidät kaukaa.

Metsäpolun päättyessä alkaa suo ja pitkospuut. Avarassa, puhtaan valkoisessa suomaisemassa hengitys vapautuu kevyeksi, ja ympäröivä hiljaisuus tyynnyttää mielen. Hetken käveltyämme huomaamme kauempana monilukuisen pikkulintuparven, ja joukkomme lintuasiantuntijat tunnistavat ne urpiaisiksi. Parvi lentää tsirputtaen edestakaisin, kuin niillä olisi kiire johonkin. Tai sitten ne vain pitävät hauskaa.

IMG_9107

IMG_9155

Onnistuneen retken jälkeen palaamme leiriin, syömme päivällistä ja päätämme vielä samana iltana siirtyä seuraavalle laavupaikalle Kirvesjärville. Matka painavien rinkkojen kanssa pimenevässä metsässä on hauska mutta raskas, ja kun vihdoin pääsen laavuun, nukahdan heti kylmenneestä ilmasta huolimatta.

Seuraava päivä kuluu kevyemmin, sillä teemme vain yhden päiväretken valoisaan aikaan. Illalla päivällisen jälkeen osa porukasta lähtee vielä pienelle iltakävelylle, mutta minä päätän jäädä leiriin lepäämään ja venyttelemään rinkan kantamisesta kipeytyneitä lihaksia.

Ennen nukkumaan menoa minulle tulee kuitenkin tarve päästä vielä tutkimaan laavun ympäristöä. Kiertelen pimeässä metsässä otsalampun valo suunnannäyttäjänäni. Kävelen niin kauas leiripaikasta, etten enää kuulee muiden ääniä: tulee aivan hiljaista. Lumiset puut hohtavat sinertävinä, ja pakkasen kirkastamalle taivaalle on noussut kalpea kuu. Tunnelma on salaperäinen ja pysähtynyt.

Pian korviini kantautuu veden kohinaa; kävelen ääntä kohti, ja se voimistuu entisestään. Löydän kuusien alta kirkasvetisen puron, joka on pysynyt sulana virtauksensa ansiosta. Kumarrun valaisemaan vettä otsalampullani; kelmeä valo valaisee puron hiekkapohjan ja virrassa huojuvat vesikasvit. Hetken päästä huomaan, että vesikasvien seassa huojuu myös kaksi kuollutta sammakkoa. Lumoudun absurdista näystä, ja vietän pitkän tovin puron törmällä tuijottaen virtaavaa vettä ja siinä keinuvia sammakonruumiita.

Täytyy kuitenkin myöntää, että iltaseikkailuni jälkeen laavulle palattuani nuotiotuli ja muiden seura tuntuu taas erityisen lämpimältä.

IMG_3632

Ennen retkeä olemme katsoneet sääennusteesta, että retken viimeiseksi, lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi olisi luvattu enemmän pakkasta, ja sunnuntaiksi lämpötila laskisi jopa 20 pakkasasteeseen. Odotamme ”itsariyötä” kauhun ja innon sekaisin tuntein, ja teemme puolitosissamme erilaisia hengissäpysymissuunnitelmia. Loppujen lopuksi ennusteet eivät kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan yöllä on enimmillään vain kahdeksan astetta ja seuraava päiväkin on suhteellisen leuto. Hienojen suunnitelmien ja varustautumisen takia helpotuksen tunteessa on myös hiven pettymystä … Ihan hiukan vain.

Viimeinen retkipäivämme kuluu siinä, kun taitamme noin kymmenen kilometrin matkan Siikanevan bussipysäkille. Päivästä ei kuitenkaan hauskanpitoa puutu: kiivetessämme järven reunalta nousevan korkean kallion laelle, laskemme sen alas liukumäkenä, sillä pudotus on liian jyrkkä laskeuduttavaksi. Yksi kerta ei kuitenkaan riitä, vaan innostun laskemaan mäkeä yhä uudestaan, kunnes voimani eivät enää riitä ylös kiipeämiseen. Varmasti ikimuistoisin mäenlaskuni!

IMG_9238

Olemme huomanneet kartasta, että matkan varrella on luonnon aikaansaama luola, ja päätämme käydä katsomassa sen. Kyseistä luolaa kutsutaan kalliolipaksi: kallio on työntynyt hieman ulos, ja tarjoaa suojan eläimille ja myös meille, retkeilijöille. Pidämme luolan suulla evästauon ja ihmettelemme hetken koivun alapuolella ilmassa leijuvaa lepänoksaa, kunnes huomaamme sen roikkuvan näkymättömän siiman varassa. Kunnon luonnonsuojelijoina leikkaamme siiman irti, etteivät linnut sotkeutuisi siihen.

IMG_3651

Loppumatka taittuu vain parin pysähdyksen keskeyttämänä nopeasti, ja olemme bussipysäkillä hyvissä ajoin. Tuntuu hieman oudolta nähdä ensimmäisiä merkkejä asutuksesta ja sivistyksestä moneen päivään: moottoritiellä hurisevat autot näyttävät kummajaisilta. Maisemanvaihdokseen tottuu kuitenkin nopeasti – varsinkin bussin tarjoamiin mukavuuksiin ja lämpöön.

Talvinen vaellus jää taakse, mutta jättää mieleen rauhaa, lepoa, naurua ja kiitollisuutta. Kun saavun takasin kaupunkiin ja tunnen vielä monta päivää luonnon tuoman kokonaisvaltaisen hyvänolon tunteen, voin vain ihmetellä, miksi kaikki maailman ihmiset eivät etsi onneaan luonnosta.

Teksti: Anna Carlson
Kuvat: Hanna Hyvönen (+ luola- ja tähtitaivaskuvat Teemu Saloriutta)

Saari kaukana täältä

Jurmo, 27.4. – 1.5.2013

Herätyskello pirisee kello 5.30. On aika herätä, lähteä seikkailuun.
Bussi huristaa kohti Turkua.

20130427_1237-32_038Pärnäisten satamassa meillä on pari tuntia aikaa, joten pystytämme trangiat ja valmistamme lounasta sataman viereisessä pienessä metsikössä. Männyssä sirkuttaa peippo; toinen vastaa kutsuun kivenheiton päästä. Aurinko pilkistää puiden lomasta.

Lauttaan päästyämme matka merellä alkaa. Tuuli hajottaa autereisen taivaan, ja aurinko pääsee lämmittämään talven kalventamaa ihoa. Valo kimaltelee meitä ympäröivän meren aalloilla. Raikkaassa ilmassa on helpompi hengittää.

Jurmo 013Kun saavumme perille, on saari kietoutunut pehmeään usvaan. Horisonttia ei näy, mutta hämyisen meren pinnalla kareilee hopeista valoa. Silmänkantamattomiin levittäytyy avaraa nummimaisemaa; kasvillisuus on matalaa katajaryteikköä ja kanervaa. Kanervan varpuihin on tuulesta tarttunut valkeita höyheniä. Saari ottaa meidät vastaan salaperäisenä – se ei vielä paljasta itsestään kaikkea.

Vasta hetken rantakivikossa käveltyämme sumu hälvenee, ja koko saari alkaa loistaa. Meri kimaltaa syvän sinisenä, ja kanervassa erottuu kauniita ruskean, vihreän ja punaisen sävyjä. Korkealla lentävät joutsenet hohtavat liidunvalkeina sinistä taivasta vasten.

Illalla teemme kävelyretken läheiselle rannalle. Ranta on täynnä pyöreitä, meren sileiksi hiomia kiviä. Kivikon seassa on sinisimpukoita, rakkolevää ja myrskyn tuomia aarteita, kuten tyhjiä hedelmälaatikoita ja leväisiä pulloja. Kiikareiden ja kaukoputken avulla bongaamme rannalta meriharakoita. Läheisellä luodolla asustaa merihanhi, joka nostelee päätään kiven takaa huvittavan hölmistyneen näköisenä.

Kun olemme palaamassa leiripaikkaamme Moringharun niemeen, saamme nähdä upean, pilvettömän taivaan auringonlaskun. Aurinko laskee mereen kuparinhehkuisena, säkenöivänä, ja värjää koko taivaanrannan ruusunpunaiseksi.

20130427_2011-10_210Kun seison rannassa hiljaa, voin kuulla meren pauhun ja haahkojen haikeat huudot toisilleen niemen takana.

Ensimmäinen yö teltassa on jännittävä. Tuntematon saari ympärillämme elää omaa elämäänsä; lokit kirahtelevat ja tuuli humisee puissa. Ulkoa hohkaava kostea kylmyys kipristelee varpaita.
Lopulta nukahdan rannasta kantautuvaan aaltojen unettavaan kohinaan.

20130428_0720-54_001Ensimmäinen aamu

Ensimmäinen aamumme saarella valkenee viileänä ja sumuisena. Yön aikana leiripaikkamme ympärillä kasvaviin kasveihin ja puihin on kylmä ilma synnyttänyt jääkiteitä; ne kimaltelevat kuin korut. Keitämme lämpimiksemme kahvia ja teetä.

Jurmo 048

Aamiaisen jälkeen nostamme päiväreput selkään ja lähdemme kävelemään kylälle. Jurmon pienessä kalastajakylässä on muutama saaristolaismökki ja – talo, pieni valkoinen kappeli, vanha tuulimylly, kyläläisten rantasauna sekä aitaukset ja navetat lampaille ja alpakoille.

Jurmossa asuu ympärivuotisesti vain noin kuusi ihmistä. Ihailen kylän rauhallista tunnelmaa ja verkkaista elämäntapaa, jonka ulkopuolinenkin voi aistia.

20130429_1102-55_163

Kylän läpi käveltyämme poikkeamme hiekkatieltä kanervikkoon, jossa kulkee pieniä polkuja. Matkan aikana sumu on väistynyt, ja taivas ja meri hehkuvat kirkkaan sinisinä.

Katajapensaikosta pyrähtää parvi niittykirvisiä; kiurut sirkuttavat taukoamatta ja tanssivat soidintanssiaan väreilevässä ilmassa.

Pitkän aikaa nummella käveltyämme pääsemme näkemään yhden saaren kuuluisimmista nähtävyyksistä: Munkringarin eli munkinkehän. Munkinkehä on rakennettu pyöreistä kivistä spiraalinmuotoiseen kehään hiekalle. Munkinkehiä on saaressa neljä, joista vanhimmat ovat peräisin jo vuodelta 1540. Munkinkehien tarkkaa merkitystä ei tunneta, mutta ne liittyivät jollain lailla laidunnukseen tai kalastajien yöpymiseen saarella sesonkikalastuksen aikana.Jurmo 081

Munkinkehien lähellä on myös ketunpesiä. Löydämme pesien edestä hiekalta tassunjälkiä, mutta ketut pysyttelevät piilossa.

Högberget

Seuraavana päivänä suuntaamme matkamme itään. Matkan varrella poikkeamme saaren keskiosassa sijaitsevalla vuorella eli Högbergetillä, jossa on saaren korkein kohta ja upea näköala kaikkialle.

20130428_0857-01_131Saaren itäpuolella on hyvin monimuotoisia luontoympäristöjä: nummimaista kanervamaisemaa, suoalueita, linnunlaulun täyteisiä lehtoja sekä kilometrien pituisia rantoja. Yhdestä lehdosta löydämme solisevan kevätpuron, joka alkaa suolammesta ja päättyy mereen. Puron töyrääseen on joku rakentanut viinipullon korkista ja tikuista pikkuruisen vesimyllyn.

Illaksi olemme varannet saunavuoron kylän pienestä rantasaunasta. Saunan ikkunasta näkyy suoraan merelle. Lempeät löylyt hellivät vaelluksen rasittamia lihaksia; uskaltaudunpa jopa heittämään talviturkin ja pulahtamaan jääkylmään mereen!

Viimeinen päivämme saarella on vappuaatto, ja sen kunniaksi olemme Sonjan kanssa aina tilaisuuden tullen harjoitelleet sataman Luontotuvassa laulukonserttia. Olemme valinneet ohjelmistoomme keväisiä ja luontoaiheisia lauluja: Nuoruustango, Kalliolle kukkulalle sekä Sait multa kukkaset toukokuun. Esitämme konserttimme iltanuotiolla, kun kaikki ovat kokoontuneet tekemään illallista. Ilta ympärillämme on hyvin tyyni ja kaunis. Konsertin jälkeen näemme auringon laskevan, ja menemme ihastelemaan kultaista taivasta rantakalliolle.Jurmo 281

Kun aurinko on painunut mailleen ja ilma alkaa viilentyä, toivotamme toisillemme hyvät yöt ja kömmimme telttoihimme nukkumaan. Tuuli suhisee teltan kankaassa rauhoittaen meidät uneen.

Kahden aikaan yöllä minut tullaan herättämään katsomaan tähtitaivasta. Koko retken ajan olen odottanut näkeväni sen, ja vasta viimeisenä yönä taivas on tarpeeksi kirkas, jotta tähdet voivat näkyä kunnolla. Saarelle keskelle merta eivät kaupunkien valosaasteet ulotu, vaan yö on pilkkopimeä.

Kun pääsen ulos teltasta, huomaan että saari on yöllä erilainen kuin päivällä. Se on jotenkin hiljaisempi ja varautuneempi, ja jollain kummallisella tavalla meri tuntuu tulleen lähemmäs. Öinen ilma tuoksuukin erilaiselta, kosteammalta ja lempeämmältä.

20130501_0044-10_016

Kohotan katseeni taivaalle, ja näen lukemattomien hopeisten tähtien tuikkivan pimeydessä. Kolme kirkkaimpaa tähteä muodostaa kesäkolmion, ja Otava piirtää kuvionsa pääni yläpuolelle. Linnunrata kulkee utuisena nauhana lännestä itään.

Makaan selälläni niemen korkeimmalla kalliolla; hengitän sisääni kaikkea tätä kauneutta. Tunnen itseni äärettömän onnelliseksi.

Meri-ilmaa hengittäen
haahkojen ääniä kuunnellen
suljen silmäni

Koen auringonlaskun,
kiurun soidintanssin,
öisen tähtitaivaan
Tunnen suolaisen tuulen,
aamun sarastuksen,
meren kohinan

Unohdan

En enää kaipaa
kuin tätä hetkeä

Olen tässä,
olen perillä

Teksti ja runo: Anna Carlson
Kuvat: Teemu Saloriutta ja Sonja Martikainen