Avainsana-arkisto: suo

Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 1: Rinkkasäätöä ja suokävelyä

Luonto-Liiton Uudenmaan piiri ja Keski-Suomen piiri järjestivät 7.-12.7. vaelluskurssin Helvetinjärven kansallispuiston seudulla. Kuuden päivän vaellus oli monelle kurssilaiselle ensimmäinen pidempi retki Suomen luonnossa ja helteinen sää toi reissuun rankkuuslisää. Viikon aikana nähtiin ja koettiin monenlaista, tässä kaksi retkikertomusta ensimmäiseltä päivältä.

Katseita keräävä rinkka

Muistan kun ensimmäisen päivän aamuna nostin rinkkaa selkään bussin lattialla. Miten kyykin ja sain lopulta noustua rinkka selässä seisomaan. Keräsin varmaan katseita, koska keräsin niitä jo kävellessäni rinkka selässä Kampin läpi. Hieman tuntui oudolta, koska yleensä lähes kukaan ei katso minua. Siinä vaiheessa ihmettelin, onko Suomessa muka vaeltamisessa jotain kummallista. Vai hämmästyttikö heitä kenties minun ja rinkan välinen kokoero? En varmaan saa koskaan tietää.

Bussiin päästyäni vain luin ja istuin. Olin melko väsynyt. Viimeisen päivän matkana oli enemmän tekemistä, mutta silti puhuin huomattavasti enemmän. Kai viikko metsässä oli luonut jonkinlaisia ihmissuhteita välillemme. Bussiterminaalissa tosin keskustelin, koska olin jo kyllästynyt lukemiseen. Kun jatkoimme tavallisella bussilla ihailin rinkkapinoa keskellä bussia. Olin ollut rinkkaa pakatessani yllättynyt, miten paljon tavaraa tarvitsen viikoksi, mutta bussissa huomasin, että muillakin oli suurin piirtein yhtä paljon tavaraa. Vaelluksen aikana tosin totesin monen tavaran turhaksi, mikä ei yllättänyt minua; olinhan pakannut kiireessä.

Suolla paljain jaloin kävely oli ihanaa. Olin kävellyt muualla metsässä avojaloin ennenkin, mutta suolla käveleminen oli uutta. Tunsin viileän veden ja rahkasammalet jalkojeni ympärillä. Minusta on mukavaa aistia ympäristöni muullakin kuin näöllä ja kuulolla. Paljain jaloin kävellessä tulee myös tutkittua maata enemmän. Suolla käyminen oli yksi parhaimmista kokemuksistani vaelluksella. Uusien kasvien oppiminen oli myös mielenkiintoista.

Suolla käymisen jälkeen ilmoittauduin vapaaehtoiseksi suunnistusryhmäksi, koska olin kulkenut edessä koko matkan siihen asti. Nyt kuitenkin tulivat haasteeksi ojat ja muu ryhmä joka ei mennyt tarkan suunnan mukaan. Oli ollut helpompaa vain mennä yksin suunnan mukaan kuin ohjata kokonaista ryhmää. Ojat vaikeuttivat suunnassa pysymistä ja upposinkin vielä yhteen niistä. Siinä vaiheessa kun piti ottaa suunta etelään ihmettelin vain miksi kaikki menevät hieman väärään suuntaan.

Kun sitten lopulta päädyimme samalle tielle, millä olimme olleet jo kerran sinä päivänä, olin helpottunut, koska ihmisiä vain nauratti. Itse olin nimittäin hyvin pettynyt omiin suunnistustaitoihini ja kirosin sitä, että olin yliarvioinut ne.

Suunnan pitämisen haasteita taimikossa.

Suunnan pitämisen haasteita taimikossa.

Lopun matkaa kuljimme tylsää tietä, jolla ei voinut eksyä. Rinkka painoi paljon, enkä ollut vielä tottunut siihen ja mietin miten selviäisin vaelluksen loppuun asti. Seuraavina päivinä tosin selvisi, että pärjäisin varsin hyvin, vaikka olin ensimmäisenä päivänä miettinyt olisiko pitänyt jäädä kotiin.

Illalla oli taivaallista uida järven viileässä vedessä. Rantaan tultuani totesin että vesi myös maistui hyvältä. Sinä päivänä ehdin vielä ennen nukkumaan menoa oppia trangian käytön ja muutenkin ilta oli mukava. Luonnon rauhoittavien äänien keskellä minä sitten lopulta vaivuin syvään uneen.

Teksti: Laura Saarhelo
Kuvat: Sonja Martikainen

Voittajaolo

Tämä hiekka- ja soratie veisi siis lähemmäs Helvetinjärven kansallispuistoa. Tuntuu samaan aikaan jännittyneeltä ja riemukkaalta: Tässä sitä nyt ollaan! Olen vielä aika skeptinen sen suhteen miten tulen selviämään rinkkani kanssa. Säädöt eivät tosin ole vielä aivan kohdillaan ja reissun muut osuudet tulisivat sisältämään myös pehmeämpää metsänpohjaa tallustettavaksi. Tässä kohtaa tie tuntuu kuitenkin kovalta ja rosoiselta ja hiki virtaa.

Näiden ensitunnelmien jälkeen seurannut kunnon tauko olikin tervetullut: rinkkoja löysättiin ja kiristettiin tarpeen mukaan ja jokainen vaeltaja pääsi esittäytymään omalla etunimellään, samalla kirjaimella alkavalla eläimennimellä ja vapaavalintaisella liikkeellä. Mielen sopukoihin piirtyivät muun muassa X-hyppyjä tekevä etana ja sammakkoa uiva kojootti. Ihmisten varsinaiset nimet alkoivat jäädä mieleen sitten myöhemmin, vaelluksen edetessä.

Alkkunaneva.

Tätä seurannut ensimmäinen suunnanottomme vei porukkamme Alkkunanevalle, mitäs muuta kuin paljasjalkailemaan! Hermostuneen ihastunut hihittely vallitsi ainakin vajaan puolituntisen, havainnoidessamme suon tuntoaistimellisia ja auditiivisia ominaisuuksia. Elämys jota ei kyllä hevin unohda! Pysähdyimme myös ihmettelemään suon kasveja. Pyöreälehtikihokki, tuo kärpästen, öö…pyöreälehtinen kauhu taisi olla yleisön suosikki.

Suolta selvittyämme suunnistusnakki annettiin minulle ja ruokaryhmätoverilleni Lauralle. Tarkoitus oli oikaista maaston kautta tielle ja lähemmäs leiripaikkaamme, Jänisjärviä. Ajantaju meni, pari saapasta hörppäsi ojavettä ja sellainenkin ajatus heräsi, että miksi me tervejärkiset ihmiset rämmimme täällä tiheikössä itikoiden syötävinä, täydet rinkat selässämme ja vielä vapaaehtoisesti, kun se niin selkeä soratie kiemurtelee tuolla jossain!

Jotain harvinaisen tyydyttävää siinä kuitenkin on, kun tajuaa pystyvänsä etenemään lähes itsensä kokoisen rinkan kanssa väliin suht’ vaikeakulkuisessakin maastossa. Eikä tätä tunnetta latistanut lainkaan se, että määrittelemättömän pituisen hortoilun jälkeen päädyimme joukkiomme kanssa tielle, mutta lähes samaan kohtaan, josta alun perin lähdimme kohti Alkkunanevaa. Niinpä Jänisjärvillä viileän pulahduksen ja ensimmäisen Trangialla valmistetun päivällisen jälkeen oli helppo valita iltaringissä päivän sanaksi ”voittajaolo”.

Teksti: Elina Multaharju
Kuvat: Sonja Martikainen

Jatkuu seuraavassa osassa…

Lue myös Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 2: Askel kulkee tasaisena

Sydäntalven kevätretki Talaskankaalle, osa 2/2

Teräshankia, naavapartoja ja hiljaista pimeyttä

Kirjoituksen edellisessä osassa pääsimme lukemaan ensimmäisen retkipäivän tunnelmia kahdesta varsin erilaisesta näkökulmasta. Nyt seuraa jatkoa muidenkin retkelle osallistuneiden kertomana.

Teemu kertoo:

Keväinen puron solina täyttää äänimaailman. Suot ja joet tulvivat, lumipeite hupenee kovaa vauhtia. Ensimmäiset pälvet näkyvät jo. Pakkasyö kovettaa sohjoiset lumen rippeet kantavaksi teräshangeksi, jonka pinnalla hiihtäjä kuin liitää eteenpäin. Huhtikuun aurinko lämmittää reippaiden retkeilijöiden poskipäitä.

Kuva: Teemu Saloriutta

Mikä ei kuulu joukkoon? Aivan, nyt ei ole huhtikuu, vaan joulukuun loppu. Auringosta ei näy vilaustakaan, harmaa pilviverho seisoo vankkumatta Talaskankaan maisemien yllä. Välillä taivas ryöpyttää niskaan vettä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa olomuodoissa.

Umpihankihiihtoa metsäsuksilla, ilman sitä hankea. Kuva: Teemu Saloriutta

Mutta maisemassa on jotain niin käsittämättömän keväistä, että unohdan faktat ja keskityn nauttimaan suon tuoksusta ja tunnelmasta. Kuvittelen kuinka laulujoutsenet, kurjet ja muut erämaan asukit pian toitottaisivat kilvan keväistä riemua. Illan hämärtyminen kello 15 palauttaa takaisin todellisuuteen. Olen keskellä pimeyttä, loskaa ja räntää. Täällä ei liiku kuin muutama onneton kanalintu ja kurja metsäjänis. En halua edes ajatella montako kuukautta kevääseen oikeasti on.

Kamiinateltta alla tähtitaivaan. Kuva: Teemu Saloriutta

Kaikesta huolimatta sydäntalven hiljaisessa pimeydessä on jotain ainutlaatuista. Se antaa mahdollisuuden rauhoittua hektisen kaupunkisyksyn jälkeen ja pohtia elämänsä suuntaviivoja. Kun ainoa ääni ympärillä on kamiinan tasainen humina tai suksenpohjan rahina sohjoista hankea vasten, voi omat ajatuksensa kuulla paremmin kuin milloinkaan muulloin. Tälläkin kertaa ne sanovat, että kannatti lähteä hetkeksi pois mainosvalojen välkkeestä ja tietokoneen näytön kelmeän loisteen ääreltä. Uudenvuoden viettäminen luonnon hiljaisuudessa tuntuu vuosi vuodelta paremmalta idealta.

Paluumatka laavulle iltapäivän hämärässä. Kuva: Teemu Saloriutta

Sonja kertoo:

Talviretkellä lähes tärkein varuste on lämpimät saappaat, sillä mikään ei ole kamalampaa kuin kylmästä kohmeat varpaat. Tällä keväisellä retkellä saappaat olivat välillä liiankin lämpimät, ja metsäsuksilla päästiin kokeilemaan niin vesihiihtoa, sohjohiihtoa kuin kahluutakin. Hetkiä, jolloin ehjistä saappaista oli enemmän iloa kuin koskaan.

Kuva: Taru Wallenius

Ensimmäisen päivän maratonhiihto leiripaikallemme liian painavan rinkan kanssa on ottanut voimille. Seuraavan päivän aamuna järki sanoo, että pitäisi jäädä lepäämään, mutta mieli ei malta, kun muutkin menevät. Kohta jonon viimeisenä hiihtää väsynyt hahmo, jonka täytyy jokaisella suksenmitalla muistuttaa itseään, miten kauniilta suomaisema näyttää.

Tästä päivästä oppineena jään seuraavana aamuna leiriin. Päätän tehdä vain pienen retken lähimaastoon, kaksikin kilometriä tuntuu liian pitkältä nyt. Päätös on oikea.

Pikku-Talas. Kuva: Sonja Martikainen

Aamupäivän hiljaisuus järven rannalla lataa henkiset akkuni, ja kohta löydän itseni hiihtämästä muiden jälkiä kohti vanhinta metsää. Välillä hiihtäminen muuttuu suksilla kävelyksi, sammalpeitteessä on hyvä pito. Puuvanhukset kuiskailevat ”Jaksa vielä, mekin ollaan jaksettu”.

Iltapäivän hämärä laskeutuu nopeasti. Otsalampun heikossa valossa laskettelen kuhmuraista ja yhä lumettomammaksi käyvää latuamme kohti laavua. Lumisten laskujen vauhti tyssää risuihin ja kiviin, tasapainossa on pitelemistä. Välillä on pakko pysähtyä kuuntelemaan – hiljaisuutta. Tuolla ne istuvat pimeydessä: kanalinnut, tiaiset, hippiäiset.

”Kirkkaat silmät, nuori Stalin ja hymyä nuotiolla.” Kuva: Antti Salovaara

Nuotiolettujen ääressä juhlistamme uutta vuotta päivän etuajassa. Viimeisenä yönä kun on nukuttava, vuoden ensimmäinen päivä alkaa varhain aamuyöstä, pitkääkin pidemmällä hiihtomarssilla.

Paukkupakkasten ja lumikinosten taika jäi tällä kertaa puuttumaan. Outo keväisyys keskellä sydäntalvea on herättänyt kevään kaipuun.

Tupsutiitiset tomusokerikuusilla
peikkojen varpaat naavakuusten juurilla

naavaviikset värisevät
suopursurannoilla

suden jäljet kulkevat
retkijoukon kannoilla

Runo: Elina Silkelä

Voimaa luonnosta – Siikanevan vaellus 5.-8.12.2013

IMG_9231

Odotan innolla itsenäisyyspäiväviikonloppua, koska silloin retkiryhmä tekee retken ensimmäistä kertaa Siikanevalle, Tampereen lähellä sijaitsevalle suoluonnonsuojelualueelle. Kaverini pudistelevat huvittuneina päätään innokkaille selityksilleni koskemattomasta luonnosta ja hiljaisuudesta, ja äiti ihmettelee, miten aion välttyä hypotermialta ja suohon hukkumiselta.

Tämä on selvästi harrastus, joka herättää muissa kummastelua ja joka ei ihan jokaiselle sovi, ja juuri se tekee tästä kiinnostavan. Monet ajattelevat, että täytyy olla vikaa päässä jos haluaa vapaaehtoisesti lähteä pimeään ja kylmään metsään rämpimään, nukkua pakkasessa, juoda suovettä ja hikoilla monien kilometrien pituisia taivalluksia rinkka selässä. Mutta minä, kuten varmaan muutkin retkiryhmäläiset, miellämme sen ”vian” haluksi etsiä rauhaa, hiljaisuutta ja löytää luonnosta tasapainoa elämään. Mutta selitäpä tämä äidille…

Kun bussi jättää meidät moottoritien varteen, on jo pimeää, ja otsalamppujen turvin lähdemme talsimaan metsään. Juuri ankean harmaasta Helsingistä lähdettyämme pääsemme ihastelemaan valkoista maisemaa: lunta on maassa jo useampi sentti, ja taivaalta leijailee lisää hiutaleita.

Meillä on edessämme muutaman kilometrin patikointi ensimmäiselle leiripaikallemme, ja matkalla pysähdymme täydentämään vesivarastoja karttaan merkityllä järvellä. ”Järvi” näyttää kuitenkin pelkältä kuivuneelta suolta, ja kun kokeilemme rikkoa pintaa kirveellä, epäilyksemme osoittautuu todeksi: lumen alta paljastuu pelkkää jäistä turvetta ja heinää. Kartantekijöitä kiroten haravoimme aluetta laajemmalti, sillä kotoa ottamamme vesimäärä ei riittäisi pitkälle.

Lopulta sinnikkyys palkitaan: kauempaa suolta löydämme kohdan, jossa kirves rikkoo jään ja suonsilmä täyttyy ruskealla vedellä. Tyytyväisinä jatkamme matkaa pullot täytettyinä Jaarikanmaan laavulle.

IMG_9082

Leiripaikassa sytytämme nuotion ja valmistamme illallista. Ilta kuluu nuotion ympärillä rupatellen ja toisiin retkeilijöihin tutustuen. Ensimmäisen yön kolme meistä päättää nukkua teltassa, ja loput avolaavussa.

IMG_9092

Aamulla vasta pääsemme näkemään, millaiseen paikkaan on tultu, sillä illalla leiriin saapuessamme oli pilkkopimeää. Yllätymme, kun huomaamme Siikanevan suon olevan aivan laavupaikan vieressä. Yöllä on satanut lisää lunta; suo lepää valkeana, ja kuuset kumartelevat lumen painosta. Aamupuuhiamme tulee piristämään pikkuinen talitiainen; se pyrähtelee nuotiopaikan ympärillä etsien jotain suuhunpantavaa. Ripottelen näkkileivän murusia lumeen, ja nopeasti myös toinen tintti lentää paikalle. Ne arastelevat tulla ihmisten lähelle, mutta palatessamme illan suussa takaisin leiriin, saamme todistaa murkinan maistuneen.

IMG_9100

Aamupalan jälkeen voimme jättää painavat rinkat leiriin ja lähteä ensimmäiselle päiväretkelle. Kuusten alla risteilee vastasataneen lumen peittämiä polkuja, ja soistuneissa kohdissa kävelijän avuksi on rakennettu pitkospuut. Pian huomaamme, että joku on kipittänyt samaa polkua edellämme: lumessa erottuvat oravan käpälän jäljet. Seuraamme jälkiä ja huomaamme, että orava on kulkenut yllättävän pitkän matkan; se saakin meiltä lempinimen ”vaeltajaorava”. Lumessa näkyy myös pikkuruisia metsämyyrän jälkiä, ja vähän kauempaa löydämme tuoreita hirven jälkiä.

IMG_9110

Kun kävelemme vanhassa metsässä, kohtaamme mielenkiintoisen ilmiön: yhden korkean männyn rungossa näkyy syviä ja pitkiä viiltoja, kuin sitä olisi raavittu. Pidämme mahdollisena, että karhu olisi raapinut puuta sen ollessa vielä nuori, ja naarmut ovat jääneet männyn kaarnaan. Ajatus siitä, että metsässä on ollut karhuja, puistattaa minua. Rauhoitun kuitenkin tiedosta, että näin suuren ihmisjoukon nähtyään karhut todennäköisesti kiertävät meidät kaukaa.

Metsäpolun päättyessä alkaa suo ja pitkospuut. Avarassa, puhtaan valkoisessa suomaisemassa hengitys vapautuu kevyeksi, ja ympäröivä hiljaisuus tyynnyttää mielen. Hetken käveltyämme huomaamme kauempana monilukuisen pikkulintuparven, ja joukkomme lintuasiantuntijat tunnistavat ne urpiaisiksi. Parvi lentää tsirputtaen edestakaisin, kuin niillä olisi kiire johonkin. Tai sitten ne vain pitävät hauskaa.

IMG_9107

IMG_9155

Onnistuneen retken jälkeen palaamme leiriin, syömme päivällistä ja päätämme vielä samana iltana siirtyä seuraavalle laavupaikalle Kirvesjärville. Matka painavien rinkkojen kanssa pimenevässä metsässä on hauska mutta raskas, ja kun vihdoin pääsen laavuun, nukahdan heti kylmenneestä ilmasta huolimatta.

Seuraava päivä kuluu kevyemmin, sillä teemme vain yhden päiväretken valoisaan aikaan. Illalla päivällisen jälkeen osa porukasta lähtee vielä pienelle iltakävelylle, mutta minä päätän jäädä leiriin lepäämään ja venyttelemään rinkan kantamisesta kipeytyneitä lihaksia.

Ennen nukkumaan menoa minulle tulee kuitenkin tarve päästä vielä tutkimaan laavun ympäristöä. Kiertelen pimeässä metsässä otsalampun valo suunnannäyttäjänäni. Kävelen niin kauas leiripaikasta, etten enää kuulee muiden ääniä: tulee aivan hiljaista. Lumiset puut hohtavat sinertävinä, ja pakkasen kirkastamalle taivaalle on noussut kalpea kuu. Tunnelma on salaperäinen ja pysähtynyt.

Pian korviini kantautuu veden kohinaa; kävelen ääntä kohti, ja se voimistuu entisestään. Löydän kuusien alta kirkasvetisen puron, joka on pysynyt sulana virtauksensa ansiosta. Kumarrun valaisemaan vettä otsalampullani; kelmeä valo valaisee puron hiekkapohjan ja virrassa huojuvat vesikasvit. Hetken päästä huomaan, että vesikasvien seassa huojuu myös kaksi kuollutta sammakkoa. Lumoudun absurdista näystä, ja vietän pitkän tovin puron törmällä tuijottaen virtaavaa vettä ja siinä keinuvia sammakonruumiita.

Täytyy kuitenkin myöntää, että iltaseikkailuni jälkeen laavulle palattuani nuotiotuli ja muiden seura tuntuu taas erityisen lämpimältä.

IMG_3632

Ennen retkeä olemme katsoneet sääennusteesta, että retken viimeiseksi, lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi olisi luvattu enemmän pakkasta, ja sunnuntaiksi lämpötila laskisi jopa 20 pakkasasteeseen. Odotamme ”itsariyötä” kauhun ja innon sekaisin tuntein, ja teemme puolitosissamme erilaisia hengissäpysymissuunnitelmia. Loppujen lopuksi ennusteet eivät kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan yöllä on enimmillään vain kahdeksan astetta ja seuraava päiväkin on suhteellisen leuto. Hienojen suunnitelmien ja varustautumisen takia helpotuksen tunteessa on myös hiven pettymystä … Ihan hiukan vain.

Viimeinen retkipäivämme kuluu siinä, kun taitamme noin kymmenen kilometrin matkan Siikanevan bussipysäkille. Päivästä ei kuitenkaan hauskanpitoa puutu: kiivetessämme järven reunalta nousevan korkean kallion laelle, laskemme sen alas liukumäkenä, sillä pudotus on liian jyrkkä laskeuduttavaksi. Yksi kerta ei kuitenkaan riitä, vaan innostun laskemaan mäkeä yhä uudestaan, kunnes voimani eivät enää riitä ylös kiipeämiseen. Varmasti ikimuistoisin mäenlaskuni!

IMG_9238

Olemme huomanneet kartasta, että matkan varrella on luonnon aikaansaama luola, ja päätämme käydä katsomassa sen. Kyseistä luolaa kutsutaan kalliolipaksi: kallio on työntynyt hieman ulos, ja tarjoaa suojan eläimille ja myös meille, retkeilijöille. Pidämme luolan suulla evästauon ja ihmettelemme hetken koivun alapuolella ilmassa leijuvaa lepänoksaa, kunnes huomaamme sen roikkuvan näkymättömän siiman varassa. Kunnon luonnonsuojelijoina leikkaamme siiman irti, etteivät linnut sotkeutuisi siihen.

IMG_3651

Loppumatka taittuu vain parin pysähdyksen keskeyttämänä nopeasti, ja olemme bussipysäkillä hyvissä ajoin. Tuntuu hieman oudolta nähdä ensimmäisiä merkkejä asutuksesta ja sivistyksestä moneen päivään: moottoritiellä hurisevat autot näyttävät kummajaisilta. Maisemanvaihdokseen tottuu kuitenkin nopeasti – varsinkin bussin tarjoamiin mukavuuksiin ja lämpöön.

Talvinen vaellus jää taakse, mutta jättää mieleen rauhaa, lepoa, naurua ja kiitollisuutta. Kun saavun takasin kaupunkiin ja tunnen vielä monta päivää luonnon tuoman kokonaisvaltaisen hyvänolon tunteen, voin vain ihmetellä, miksi kaikki maailman ihmiset eivät etsi onneaan luonnosta.

Teksti: Anna Carlson
Kuvat: Hanna Hyvönen (+ luola- ja tähtitaivaskuvat Teemu Saloriutta)

Vaelluskurssin kuulumisia, 6. päivä: Haikeina kohti kaupunkia

1. päivä: Kohti metsän salaisuuksia
2. päivä: Joen ylitys ja suokävelyn ihanuus
3. päivä: Välipäivä Iso Ruokejärvellä
4. päivä: Hetkessä elämisen oivalluksia
5. päivä: Sateen taika

Vaelluskurssi2013_pokkari 277Heräsimme harmaaseen aamuun ja herättelimme muunkin leirin. Muutamalla oli vatsanväänteitä ja porukassa vallitsi yleinen voipuneisuus. Kenties tieto vaelluksen päättymisestä sai lihakset ja mielen koomautumaan jo ennen aikojaan. Tänään täytyisi silti kävellä vähän reilut 10 km Ruoveden keskustaan.

Pääsimme lähtemään ensimmäistä kertaa lähes aikataulun mukaisesti. Tallustelimme Pirkan taivalta vähäsen matkaa takaisin päin ja käännyimme risteyksestä itään, kohti Ruovettä. Painoimme letkana hanhenmarssia polkua pitkin ja pysähdyimme kunnolla vasta Ruokkeenharjun tilalla, missä kohtasimme ystävällisiä lampaita.

Vaelluskurssi2013_pokkari 294Paijailtuamme niitä aikamme vaihdoimme vetäjää ja päätimme ottaa oikopolun pohjoisempana kulkevalle autotielle.

Kävelimme, juoksimme ja hyppelimme, kukin valintansa mukaan, jutellen ja laulaen Kotavuoren mäelle saakka, jossa siirryimme vielä viimeistä kertaa Pirkan taipaleen vietäväksi.

Maistelimme metsän herkkuja ja haistelimme sen tuoksuja maisemien vaihdellessa hiekkatiestä heinikossa kulkevaan polkuun ja kosteasta kuusimetsästä paahteiselle mäntykankaalle. Aurinkokin palasi lämmittämään mieltä ja takaraivoa. Lopulta olimme jopa etuajassa arvioidusta saapumisajasta Ruovedelle – vai olikos se ”Rovaniemelle”…

Vaelluskurssi2013_pokkari 311

Vaikka metsässä on ihanaa, on myös kiva palata takaisin rakennettuun ympäristöön, jossa voi taas arvostaa fasiliteetteja ja palveluita ihan eri tavalla. Lounastimme Popo-pubissa linja-autoaseman vieressä ylityöllistäen pubin yksinäistä työntekijää. Osalla ateria myöhästyikin sen verran, että lähti mukaan linja-autoon. Autossa ei kovin monella enää riittänyt energiat ja kotimatka sujui uneliaasti.

Siri ja Anna rentoutumassa suolla.

Siri ja Anna rentoutumassa suolla.

Vaelluskurssi on niin kurssilaisille kuin vetäjilleenkin ainutlaatuinen kokemus eikä yksikään retki luontoon ole samanlainen kuin toinen. Elämään kuuluvat niin onnistumiset kuin vastoinkäymiset, positiiviset ja negatiiviset tunteet. Vaellus metsäisessä erämaassa teiden ulottumattomissa tarjoaa molempia uudessa ympäristössä.

Vaeltamisessa on jotain alkukantaista, joka saa ihmisen lähtemään ja etsimään mahdollisimman koskemattomia alueita, elämän syntyperiä. Vain täällä ihminen voi todella löytää itsensä, mitä hän todella on.

Leiriin oli vielä matkaa, mutta aina on aikaa istua katsomaan auringonlaskua.

Leiriin oli tuona iltana vielä matkaa, mutta aina on aikaa istua katsomaan auringonlaskua.

 

 

Suomi on rikas maa, nimenomaan siksi, että meillä on mahdollisuus lähteä luontoon rauhoittumaan lähellä omaa kotia. Muistetaan arvostaa ja toteuttaa jokamiehenoikeuksia ja huolehtia, että kaunis luontomme säilyy ja että tulevaisuudessakin meillä on mahdollisuus lähteä etsimään tätä elämän alkulähdettä.

Kurssin vetäjät Sini ja Sonja toivottavat kaikille hyviä ja turvallisia vaelluksia sekä kaikenkarvaisia kokemuksia – positiivisia ja negatiivisia, ne ovat loppupeleissä yhtä arvokkaita.

Teksti: Sini Malminiemi

Kuvat: Sonja Martikainen

Närängän seikkailuja, osa 2: Kohti Laattajaa

Retkikertomuksen ensimmäinen osa: Huh hellettä

Aamu valkenee jälleen helteisen tukalana. Puramme leirin liian hitaasti ja pääsemme matkaan vasta kello 11 auringon porottaessa täydeltä terältä. Itsepä tätä kerjäsimme, mitäs riekuimme iltamyöhään. Edessä on 12 kilometrin siirtymätaival Laattaja-järvelle. Aika lyhyt matka ja osaksi polkua ‒ helppo nakki, ei kai siihen yli viittä tuntia mene millään?

Käymme lähteellä täyttämässä juomapullot, nousemme Visavaaran laelle ja kuljemme vähän matkaa tietä pitkin. Sitten poikkeamme maastoon ja jatkamme loivaa harjannetta kohti lounaspaikaksi suunniteltua Kalliolampea. Helle kuluttaa nestettä; jäämme pitämään juomataukoa massiivisella kelopuulla istuen. Leppälintu yrittää hämätä oudoilla äänillä, ei onnistu.

20130604_1202-53_021

Suoaukeiden ylle alkaa kerääntyä tummia pilviä. ”Eihän nyt noin pieni pilvi sada.”

20130604_1224-53_032

Hetkisen kuluttua vettä tulee kuin saavista, ravakka ukkoskuuro pyyhkäisee suoraan yli. Olemme kuitenkin jo lounaspaikalla sadevaatteet päällä, ähäkutti. Sateen hieman laannuttua aloitamme kokkailun suojaisan kummun takana tunnelmallisen lammen tuntumassa. Huonompiakin lounaspaikkoja on nähty.

20130604_1313-29_053

Kalliolampi on Närängänvaaran huipun lisäksi alueen ainoa paikka, jossa peruskallio työntyy maanpinnan yläpuolelle. Pitihän tällaista paikallista nähtävyyttä käydä katsomassa.

Akrobatian alkeita

Tuhdin lounaan jälkeen alkaa harjujumppa. Seuraamme vanhaa, jo katoavaa merkittyä polkua, joka kulkee kohtisuoraan harjujen suuntaa vastaan. Niinpä vuoroin kiipeämme ylös harjulle ja vuoroin laskeudumme alas suolle.

20130604_1446-04_081Polulla kulkeminen on hieman kevyempää kuin pehmeäpohjaisessa maastossa, mutta tärkein syy reitin seuraamiseen on lukuisia pieniä puroja ylittävät sillat. Suopurot ovat hankalia ylitettäviä eikä rinkan kanssa uiminen kuulosta hyvältä idealta.

Heti ensimmäinen silta kertoo, mitä tuleman pitää. Hökötys on nähnyt parempiakin päiviä, emmekä uskalla yrittää ylitystä. Siispä kiertämään. Alavirran puolella joki kapenee ja pääsemme koikkelehtimaan puunrunkoa pitkin yli. Edessä on vielä ainakin puolentusinaa ylitystä, meneeköhän sittenkin uimiseksi…

Ylimääräinen lenkki johdattaa meidät hetkeksi hienolle, väistyvien ukkospilvien ympäröimälle aapasuolle. Ei ollenkaan hassumpi kierros.

20130604_1531-51_121

Kuten arvelimme, mielenkiintoiset sillat jatkuvat. Useamman kerran vaaditaan akrobaatin otteita ja tasapainoilua huterilla puunrungoilla. Passiivisen kaupunkielämän rampauttama tasapainoaisti joutuu koville, mutta ihmeen kaupalla kylpy jää tällä kertaa saamatta.

20130604_1620-19_140

Palaamme hetkeksi todellisuuteen reitin käväistessä suojelualueen ulkopuolella. Emmehän ole oikeassa erämaassa: alue on poikittaissuunnassa vain parin kilometrin levyinen, joten sieltä joutuu helposti ulos. Käki kukkuu innokkaasti hakkuuaukean reunalla, muuten maisema näyttää autiolta.

Tauon paikka

Raskaiden nousujen, vetisten suopätkien ja hiostavan sään uuvuttamina jäämme pitämään evästaukoa kelopuuhun nojaten. On selvää, ettemme ehdi leiripaikalle päivällisaikaan mennessä. Päätämme jaksaa seuraavalle sillalle, sitten on levättävä. Viimeiset harjuille kiipeämiset sujuvat etanan vauhtia, mutta kiirettä on turha pitää: pimeähän tulee vasta parin kuukauden päästä, eikä sekään etenemistä estäisi.

20130604_1624-18_156

Tauolla laitamme teltan pystyyn räkkäsuojaksi. Aiempina päivinä olemme tulleet kohtalaisen hyvin toimeen ilkeiden hyönteisten kanssa, mitä nyt verkkohattu on ollut koko ajan päässä ja välillä olemme ruokailleet mukavuussyistä teltassa. Nyt kuitenkin ilmatila alkaa olla sen verran vankasti hyttysten ja mäkärien hallussa, ettei niiden kanssa leikkiminen enää huvita.

Olemme jo oppineet päivän aikana kaikenlaista. Retkipaidassa ei kannata olla aukkoja, joista mäkärät pääsevät syömään käden. Paidan ei kannattaisi olla niin ohut, että hyttyset pistävät hartioista läpi. Jos hyttyshatun verkko alkaa liian läheltä päätä, ötiäiset rei’ittävät otsan.  Jos verkko ei ole alhaalta kunnolla suljettu, on pian kaula täynnä puremia. Hyttyskarkotteita meillä ei tietenkään ole mukana, sillä sellaiset ovat amatööreille ja nössöille. Paitsi että juuri nyt antaisimme melkein mitä tahansa pullosta offia.

Teltassa levätessä on aikaa miettiä retkeilyn mielekkyyttä. Miten tässä taas kävi näin? Leppoisaksi kevätreissuksi suunniteltu retki vaihtui helteessä rämpimiseen ja räkkähyönteisten kanssa kärvistelyyn. Ja kartalla helpolta näyttänyt päivämatka on jälleen kerran osoittautunut pitkäksi ja raskaaksi. Montako vuotta pitää retkeillä ennen kuin lakkaa tekemästä aina samoja virheitä? Jotain olemme kuitenkin oppineet: jos väsyttää, kannattaa pitää tauko.

Palkinto odottaa

20130604_2154-54_170

Toden totta, liki kolmen tunnin lepo tekee ihmeitä. Voimat ovat palautuneet eikä edes Itkuharju saa meitä enää murtumaan. Saavumme rajavyöhykkeen tuntumaan, jossa meitä odottaa päivän viimeinen silta. Se on onneksi järeää tekoa, sillä kiertotietä ei ole. Lienee rajavartijoiden käytössä ja siksi paremmin huollettu. Rajavyöhyke on tässä kohtaa kapea: Venäjälle on matkaa alle puoli kilometriä. Rajan läheisyyden voi aistia. Olemme yhden maailman laidalla, vieressä suuri tuntematon.

Tihkusateisen harmaan illan päätteeksi aurinko tulee hetkeksi esiin ja saa mäntykankaan hehkumaan punaisen sävyissä. Laulujoutsenpari lipuu verkkaisesti kapean salmen suojiin auringon laskiessa hiekkarantaisen järven taa. Onni on selvästi kääntynyt. Luonto vaatii kuitenkin veronsa: rantavarvikko syö kameran linssisuojan.

20130604_2243-12_227

Kolmetoista tuntia lähtömme jälkeen saavumme korppien saattelemana Laattaja-järvelle, jonka keskelle työntyvä niemi osoittautuu parhaaksi leiripaikaksi, mihin olemme koskaan telttamme pystyttäneet. Ja näitä reissuja on sentään takana jo aika monta. Tuuli pitää itikat loitolla, maasto on tasaista ja niemeä ympäröi matala hiekkapohja. Kaiken kruunaa upea näkymä Närängänvaaralle.

20130604_2333-53_262

Raskas päivä on saanut palkintonsa.

Jatkuu…

Osa 3: Sinipyrstön maisemassa

Teksti ja kuvat: Teemu Saloriutta