Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2013

Sinne minne pikkusieppokin

Haltiala 044Aloitimme pyöräretken huonosti nukutun yön jälkeen Viikistä. Sunnuntaiaamu täyttyi mustarastaan huiluäänistä ja taiturimaisen satakielen kummallisista pulputuksista, joiden päätteeksi se heittää kapuloita rattaisiin. Ruokokerttuset kiusasivat aamuäreää: rätisivät kaikkialla, mutteivät näkyneet missään. Fiilis oli sama kuin kaulushaikaralla, joka buuhkaili menemään ruovikossa. Ei muuten näkynyt sitäkään. Mitä siinä nyt sitten enää muuta voi kuin nauraa, kun se sillä lailla aamutuimaan hempeästi töräyttelee ruovikon uumenista. Voi toista!

Pussitiaisen pussin oviaukko oli viikon takaisesta entisestään pienentynyt. Ulkoseinä näytti nöyhtäisemmältä sitten viime näkemän, ehkä yöllisen sateen vuoksi. Muutamassa päivässä täyteen mittaansa puhjenneet koivunlehdet tarjosivat pesälle aikaisempaa paremman suojan, ja hyvä niin.

Kevätseurantaläpäreeseen kirjasimme kaksi uutta ensihavaintoa: kukkivan tuomen ja saalistaan vaanivan tuulihaukan. Yritimme kovasti määrittää tuulihaukan joksikin muuksi haukaksi, mutta tiilenpunainen selkä ja saaliin yllä lekuttelu olivat riittävän hyviä tuntomerkkejä, joten jätimme spekulaatiot sikseen. Ruovikon reunassa nukkuva kyhmyjoutsen sekä pesänsä ympärillä levottomasti häärivä nokikana näyttivät ihan itseltään.

20130519_1223-26_006Vantaanjoen vartta hiljalleen polkiessamme opettelimme laulamaan ”kolikkolintu” sirittäjää. En ole koskaan kuullut kolikoiden kierivän marmoripöydällä, joten tiedä häntä onko vertauksessa perää. Yritimme myös tunnistaa räkättirastaan punakylkirastaaksi – turhaan. Peippo ja pajulintu saisivat kyllä opetella vähemmän toisiaan muistuttavat laulut, onhan noita.

Pikkukosken uimarannan läheisyydessä sijaitsevien metsäalueiden tarkemman tutkiskelun päätimme jättää seuraavaan kertaan, ja ajelimme auringonpaahteessa kohti pohjoista.

Haltialan tilalla pidimme evästauon, noukimme kuppilasta lisävahvistusta retkiseurueeseemme ja jatkoimme matkaa Ruutinkosken lehdolle. Siellä meidät otti vastaan punavarpusherra, tuo kohtelias mutta huonomuistinen Intian matkaaja, joka aksentissaan häivähdys hindiä totesi tuttuun tapaan ”Pleased to meet you” kerta toisensa jälkeen.

20130519_1343-37_032Haltialan aarnialueelle saavuttuamme parkkeerasimme pyörät ja jatkoimme matkaa kävellen. Paahtava kuumuus vaihtui lehtojen kosteaan viileyteen astellessamme pitkospuita pitkin. Kuljailimme Paloheinän ja Pitkäkosken väliin jäävällä alueella läpi runsaslahopuisten lehto- ja kangasmetsien. On kyllä kertakaikkisen väärin, että tästä monipuolisesta alueesta on suojeltu vain Haltialan aarnialue ja Pitkäkosken ympäristö! Haltialan pohjoisesta lehtoalueesta ja Paloheinän lehto- ja korpilaakson metsästä on tehty suojeluvaraukset, mutta suojeluvarausten ja nykyisten pienten suojelualueiden väliin jää useita hehtaareja arvometsää. Niiden rauhoittaminen mahdollistaisi ainutlaatuisen laajan yhtenäisen suojelualueen synnyn. Alueelta on havaittu muun muassa alueellisesti uhanalaisia kääpälajeja kuten korpiludekääpä ja ruostekääpä. Pesiipä siellä myös vaarantuneita lajeja, kuten pikkutikka.

20130519_1334-34_022Lehtojen äänimaiseman täyttivät tutut laulajat, kuten peippo, pajulintu ja välillä hämäävästi hömötiaiselta kuulostava sirittäjä. Meitä se ei kuitenkaan saanut hämättyä. Yksi äänistä oli kuitenkin vieraampi, vaikka samalla siinä oli jotakin tuttua. Poissulkemalla paremmin tuntemiamme lajeja, saimme määrityksen tulokseksi pikkusiepon, eli pari tahtilajia daijumman kirjosiepon, kuten aloittelevan lintuharrastajan epäpätevä muistisääntö kuuluu. Vaikka pikkusieppo laulaisikin hitaammilla nuoteilla kuin verrokkinsa, niin tuo Suomessa pesimälajina harvalukuinen punakurkku on muuten varsin viisas: se suosii kotinaan vanhaa metsää.

Toimme pikkusiepon laulua vähän teillekin kuultavaksi. Mustarastas ja peippo eivät osanneet olla äänityksen aikana hiljaa ja laulavat omia laulujaan aivan toisessa tahdissa. Pikkusiepon laulu alkaa muutamalla terävällä tavulla, jatkuu kirjosieppomaisena ja päättyy laskevaan äänten sarjaan ”ty ty tu tu taa”.

Jätämme pikkusiepon sekä monet muut kohtaamamme kaverit Haltialan siimekseen ja suuntaamme paluumatkalle jokivartta pitkin.

Haltiala 041Iltapäivä alkaa vaihtua alkuillaksi, kun taitamme viimeisiä kilometrejä kohti kotejamme. Aurinko on tehnyt tehtävänsä vielä paahteeseen tottumattomille käsivarsille.

Kalastajat ovat lähteneet saaliineen Vanhankaupunginkoskelta, rannassa tuoksuu meri ja kevät. Illan viimeiseksi äänihavainnoksi jää Arabianrannassa saksofonia soittava yksinäinen mies. Lintubongaritermejä lainatakseni – aikamoinen rari!

Teksti: Tiina Oikarinen ja Sonja Martikainen
Pikkusiepon äänitys: Teemu Saloriutta
Kuvat: Teemu Saloriutta ja Sonja Martikainen

Saari kaukana täältä

Jurmo, 27.4. – 1.5.2013

Herätyskello pirisee kello 5.30. On aika herätä, lähteä seikkailuun.
Bussi huristaa kohti Turkua.

20130427_1237-32_038Pärnäisten satamassa meillä on pari tuntia aikaa, joten pystytämme trangiat ja valmistamme lounasta sataman viereisessä pienessä metsikössä. Männyssä sirkuttaa peippo; toinen vastaa kutsuun kivenheiton päästä. Aurinko pilkistää puiden lomasta.

Lauttaan päästyämme matka merellä alkaa. Tuuli hajottaa autereisen taivaan, ja aurinko pääsee lämmittämään talven kalventamaa ihoa. Valo kimaltelee meitä ympäröivän meren aalloilla. Raikkaassa ilmassa on helpompi hengittää.

Jurmo 013Kun saavumme perille, on saari kietoutunut pehmeään usvaan. Horisonttia ei näy, mutta hämyisen meren pinnalla kareilee hopeista valoa. Silmänkantamattomiin levittäytyy avaraa nummimaisemaa; kasvillisuus on matalaa katajaryteikköä ja kanervaa. Kanervan varpuihin on tuulesta tarttunut valkeita höyheniä. Saari ottaa meidät vastaan salaperäisenä – se ei vielä paljasta itsestään kaikkea.

Vasta hetken rantakivikossa käveltyämme sumu hälvenee, ja koko saari alkaa loistaa. Meri kimaltaa syvän sinisenä, ja kanervassa erottuu kauniita ruskean, vihreän ja punaisen sävyjä. Korkealla lentävät joutsenet hohtavat liidunvalkeina sinistä taivasta vasten.

Illalla teemme kävelyretken läheiselle rannalle. Ranta on täynnä pyöreitä, meren sileiksi hiomia kiviä. Kivikon seassa on sinisimpukoita, rakkolevää ja myrskyn tuomia aarteita, kuten tyhjiä hedelmälaatikoita ja leväisiä pulloja. Kiikareiden ja kaukoputken avulla bongaamme rannalta meriharakoita. Läheisellä luodolla asustaa merihanhi, joka nostelee päätään kiven takaa huvittavan hölmistyneen näköisenä.

Kun olemme palaamassa leiripaikkaamme Moringharun niemeen, saamme nähdä upean, pilvettömän taivaan auringonlaskun. Aurinko laskee mereen kuparinhehkuisena, säkenöivänä, ja värjää koko taivaanrannan ruusunpunaiseksi.

20130427_2011-10_210Kun seison rannassa hiljaa, voin kuulla meren pauhun ja haahkojen haikeat huudot toisilleen niemen takana.

Ensimmäinen yö teltassa on jännittävä. Tuntematon saari ympärillämme elää omaa elämäänsä; lokit kirahtelevat ja tuuli humisee puissa. Ulkoa hohkaava kostea kylmyys kipristelee varpaita.
Lopulta nukahdan rannasta kantautuvaan aaltojen unettavaan kohinaan.

20130428_0720-54_001Ensimmäinen aamu

Ensimmäinen aamumme saarella valkenee viileänä ja sumuisena. Yön aikana leiripaikkamme ympärillä kasvaviin kasveihin ja puihin on kylmä ilma synnyttänyt jääkiteitä; ne kimaltelevat kuin korut. Keitämme lämpimiksemme kahvia ja teetä.

Jurmo 048

Aamiaisen jälkeen nostamme päiväreput selkään ja lähdemme kävelemään kylälle. Jurmon pienessä kalastajakylässä on muutama saaristolaismökki ja – talo, pieni valkoinen kappeli, vanha tuulimylly, kyläläisten rantasauna sekä aitaukset ja navetat lampaille ja alpakoille.

Jurmossa asuu ympärivuotisesti vain noin kuusi ihmistä. Ihailen kylän rauhallista tunnelmaa ja verkkaista elämäntapaa, jonka ulkopuolinenkin voi aistia.

20130429_1102-55_163

Kylän läpi käveltyämme poikkeamme hiekkatieltä kanervikkoon, jossa kulkee pieniä polkuja. Matkan aikana sumu on väistynyt, ja taivas ja meri hehkuvat kirkkaan sinisinä.

Katajapensaikosta pyrähtää parvi niittykirvisiä; kiurut sirkuttavat taukoamatta ja tanssivat soidintanssiaan väreilevässä ilmassa.

Pitkän aikaa nummella käveltyämme pääsemme näkemään yhden saaren kuuluisimmista nähtävyyksistä: Munkringarin eli munkinkehän. Munkinkehä on rakennettu pyöreistä kivistä spiraalinmuotoiseen kehään hiekalle. Munkinkehiä on saaressa neljä, joista vanhimmat ovat peräisin jo vuodelta 1540. Munkinkehien tarkkaa merkitystä ei tunneta, mutta ne liittyivät jollain lailla laidunnukseen tai kalastajien yöpymiseen saarella sesonkikalastuksen aikana.Jurmo 081

Munkinkehien lähellä on myös ketunpesiä. Löydämme pesien edestä hiekalta tassunjälkiä, mutta ketut pysyttelevät piilossa.

Högberget

Seuraavana päivänä suuntaamme matkamme itään. Matkan varrella poikkeamme saaren keskiosassa sijaitsevalla vuorella eli Högbergetillä, jossa on saaren korkein kohta ja upea näköala kaikkialle.

20130428_0857-01_131Saaren itäpuolella on hyvin monimuotoisia luontoympäristöjä: nummimaista kanervamaisemaa, suoalueita, linnunlaulun täyteisiä lehtoja sekä kilometrien pituisia rantoja. Yhdestä lehdosta löydämme solisevan kevätpuron, joka alkaa suolammesta ja päättyy mereen. Puron töyrääseen on joku rakentanut viinipullon korkista ja tikuista pikkuruisen vesimyllyn.

Illaksi olemme varannet saunavuoron kylän pienestä rantasaunasta. Saunan ikkunasta näkyy suoraan merelle. Lempeät löylyt hellivät vaelluksen rasittamia lihaksia; uskaltaudunpa jopa heittämään talviturkin ja pulahtamaan jääkylmään mereen!

Viimeinen päivämme saarella on vappuaatto, ja sen kunniaksi olemme Sonjan kanssa aina tilaisuuden tullen harjoitelleet sataman Luontotuvassa laulukonserttia. Olemme valinneet ohjelmistoomme keväisiä ja luontoaiheisia lauluja: Nuoruustango, Kalliolle kukkulalle sekä Sait multa kukkaset toukokuun. Esitämme konserttimme iltanuotiolla, kun kaikki ovat kokoontuneet tekemään illallista. Ilta ympärillämme on hyvin tyyni ja kaunis. Konsertin jälkeen näemme auringon laskevan, ja menemme ihastelemaan kultaista taivasta rantakalliolle.Jurmo 281

Kun aurinko on painunut mailleen ja ilma alkaa viilentyä, toivotamme toisillemme hyvät yöt ja kömmimme telttoihimme nukkumaan. Tuuli suhisee teltan kankaassa rauhoittaen meidät uneen.

Kahden aikaan yöllä minut tullaan herättämään katsomaan tähtitaivasta. Koko retken ajan olen odottanut näkeväni sen, ja vasta viimeisenä yönä taivas on tarpeeksi kirkas, jotta tähdet voivat näkyä kunnolla. Saarelle keskelle merta eivät kaupunkien valosaasteet ulotu, vaan yö on pilkkopimeä.

Kun pääsen ulos teltasta, huomaan että saari on yöllä erilainen kuin päivällä. Se on jotenkin hiljaisempi ja varautuneempi, ja jollain kummallisella tavalla meri tuntuu tulleen lähemmäs. Öinen ilma tuoksuukin erilaiselta, kosteammalta ja lempeämmältä.

20130501_0044-10_016

Kohotan katseeni taivaalle, ja näen lukemattomien hopeisten tähtien tuikkivan pimeydessä. Kolme kirkkaimpaa tähteä muodostaa kesäkolmion, ja Otava piirtää kuvionsa pääni yläpuolelle. Linnunrata kulkee utuisena nauhana lännestä itään.

Makaan selälläni niemen korkeimmalla kalliolla; hengitän sisääni kaikkea tätä kauneutta. Tunnen itseni äärettömän onnelliseksi.

Meri-ilmaa hengittäen
haahkojen ääniä kuunnellen
suljen silmäni

Koen auringonlaskun,
kiurun soidintanssin,
öisen tähtitaivaan
Tunnen suolaisen tuulen,
aamun sarastuksen,
meren kohinan

Unohdan

En enää kaipaa
kuin tätä hetkeä

Olen tässä,
olen perillä

Teksti ja runo: Anna Carlson
Kuvat: Teemu Saloriutta ja Sonja Martikainen