Kirjoittajan arkistot:Petro

Retkipäiväleirin tunnelmia 2016 (osa 1)

Haltian kentän riippumatot olivat suosittuja, hyvä kun niistä malttoi nousta lounaalle. :)

Haltian kentän riippumatot olivat suosittuja, hyvä kun niistä malttoi nousta lounaalle. 🙂

Trangian käytön harjoittelua ja lounaspastan keittoa. Kokki Kati avustaa.

Trangian käytön harjoittelua ja lounaspastan keittoa. Kokki Kati avustaa.

Päivän metsäretkikohde oli Meerlammen lippaluola ja siirtolohkareet Haltian lähistöllä. Kuvassa leiriläiset syömässä omenapiirakkaa luolan suojassa.

Päivän metsäretkikohde oli Meerlammen lippaluola ja siirtolohkareet Haltian lähistöllä. Kuvassa leiriläiset syömässä omenapiirakkaa luolan suojassa.

Jännän täplikästä graniittia lippaluolan seinässä. Joku oikea geologi varmaan osaisi kertoa, mitä mineraalia nuo mustat täplät kalliossa ovat.

Jännän täplikästä graniittia lippaluolan seinässä. Joku oikea geologi varmaan osaisi kertoa, mitä mineraalia nuo mustat täplät kalliossa ovat.

Tarkemmin määrittämätön maamehiläinen tms. oli kiinnostunut kirkkaan keltaisesta tiskiämpäristämme. Valitettavasti mitään syötävää ämpärissä ei pörriäiselle ollut.

Tarkemmin määrittämätön maamehiläinen tms. oli kiinnostunut kirkkaan keltaisesta tiskiämpäristämme. Valitettavasti mitään syötävää ämpärissä ei pörriäiselle ollut.

Leikkejä bussia odotellessa. Ohjaaja Otava on päässyt piirin keskelle kertomaan, mistä eläimestä tykkää.

Leikkejä bussia odotellessa. Ohjaaja Otava on päässyt piirin keskelle kertomaan, mistä eläimestä tykkää.

Junassa matkalla takaisin Leppävaaraan.

Junassa matkalla takaisin Leppävaaraan.

Viime hetken hyppelyä vanhempia odotellessa Monikonpuron tekokosken kivillä Sellon edustalla. Näin leiripäivän lopussa pieni pulahduskaan ei enää olisi ollut kovin suuri katastrofi.

Viime hetken hyppelyä vanhempia odotellessa Monikonpuron tekokosken kivillä Sellon edustalla. Näin leiripäivän lopussa pieni pulahduskaan ei enää olisi ollut kovin suuri katastrofi.

Jättikuvia zoomailtaviksi

 

Klikkaa kuvaa nähdäksesi täysikokoisen kuvan tai virtuaalinäkymän (kuin Google Street View), jota voit kätevästi zoomailla hiirellä/sormilla.

Benkun_paatalo_panoraama_01_pieni

Bengtsårin päätalon ympäristö, 360 asteen näkymä. Jättikokoisena kuvana: https://dl.dropboxusercontent.com/u/6305977/Panoramas/Benkun_paatalo/benkun_paatalo_01.html

Panoraama_Benkku_Merisauna_ulkona_night

Bengtsårin Merisauna yöllä, 360 asteen näkymä.

Valokuvaus- ja luonnonharrastusviikonloppuna

Bengtsårin näköalakallio Valokuvaus- ja luonnonharrastusviikonloppuna. 360 asteen näkymä.

benkun_itaranta-aamu_02-1-pieni

Bengtsårin aamu 26.7.2014 n. klo 5:20, Valokuvaus- ja luonnonharrastusviikonloppuna. 360 asteen näkymä.

 

Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 2: Askel kulkee tasaisena

Joutsenten huuto piti huolen heräämisestä ensimmäisenä aamuna Jänisjärvillä kahdeksan aikoihin. Telttamme osoittautui hieman lyhyeksi neljälle pitkälle ihmiselle, joten tulevia öitä varten kehitimme vielä nukkumajärjestelyä, jonka seurauksena teltta tosin muuttui leveyssuunnassa ahtaaksi. Kaikki olivat kuitenkin saaneet nukuttua kohtalaisesti huolimatta polttiaisista, jotka häiritsivät osaa telttaseurueestamme. Aamutoimet vastaheränneenä ilman leirirutiineja sujuivat hieman kankeasti. Lämmin aamupuuro metsässä maistui kuitenkin vielä astetta paremmalta kuin kotona.

Aamu Jänisjärvillä. Kuva: Sonja Martikainen

Aamu Jänisjärvillä. Kuva: Sonja Martikainen

Leiri oli pakattuna ja selässä kymmenen aikaan, joten suunnistimme muutaman sadan metrin matkan saman ryteikköisen metsän läpi kuin eilen, takaisin hiekkatielle. Viimeistään tässä vaiheessa olivat loputkin unihiekan rippeet karisseet ja aamun viileys vaihtunut hikiseen rinkan painamaan selkään.

Suoraa tietä mars! Kuva: Ilona Hänninen

Suoraa tietä mars! Kuva: Ilona Hänninen

Tietä pitkin jatkoimmekin useamman kilometrin auringon paahtaessa kuumasti. Matka taittui kuitenkin nopeasti, sillä kävelimme parijonossa ja vaihdoimme paria noin vartin välein, jolloin pääsimme tutustumaan paremmin toisiimme.

Haukkajoen kämppä. Kuva: Sonja Martikainen

Haukkajoen kämppä. Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kansallispuiston rajalla siirryimme merkitylle polulle, jolla eteneminen oli aivan toista luokkaa kuin edellispäivän ympyrän rämpiminen talousmetsässä. Rinkka selässä taivaltaessa liikkuminen tuntui hyvältä. Olin tottunut rinkkaan nopeasti, säädöt olivat heti kohdillaan ja paino oli sopiva. Meno rinkan kanssa oli eilen vielä tuntunut horjuvalta, mutta nyt se oli harkittua ja vakaata, jopa tietyllä tavalla helppoa ja kevyttä. Haukkajoen eräkämpän kaivosta täytimme pullomme ihanan kylmällä ja raikkaalla vedellä.

Vesitäydennystä raikkaalla kaivovedellä. Kuva: Sonja Martikainen

Vesitäydennystä raikkaalla kaivovedellä. Kuva: Sonja Martikainen

Lounastauon pidimme Heinälahdella, joka jäi mieliimme yhtenä upeimmista taukopaikoista retkellämme. Nautin ruokaparini Ilonan kanssa yksinkertaisen, mutta loppujen lopuksi vaelluksen herkullisimman lounaan rantakallioilla ja virkistäydyimme uimalla Haukkajärvessä.

Kuva: Ilona Hänninen

Kuva: Ilona Hänninen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Loppumatkan yöpymispaikkaamme Isolle Ruokejärvelle kukin taivalsi omaan tahtiinsa merkittyä polkua pitkin. Reitin varrella näimme niin pieniä lahtia ja soita kuin vanhaa kaunista metsää. Luulin, että olimme saapuneet rauhalliseen kansallispuistoon, mutta muita kulkijoita tuli polulla vastaan runsaasti ja matkalle osui myös suosittu uimaranta. Oma pieni joukkomme eteni kuitenkin reippaasti leiripaikkaamme, jossa ensi töiksemme kävimme jälleen uimassa ja teimme puita nuotiota varten.

Kuva: Sonja Martikainen

Kuva: Sonja Martikainen

Nuotiolla. Kuva: Sonja Martikainen

Nuotiolla. Kuva: Sonja Martikainen

Illan aikana opimme muun muassa, että suklaakakun voi paistaa trangiassa nuotiolla, esimerkiksi retken vetäjän synttäreiden kunniaksi. Lettujakin paistettiin, mutta suurin osa väsyneestä joukostamme ehti siirtyä höyhensaarille ennen kaikkien lettujen valmistumista.

Suklaakakkua vaelluksella - Trangialla onnistuu! Kuva: Sonja Martikainen

Suklaakakkua vaelluksella – Trangialla onnistuu! Kuva: Sonja Martikainen

Onnea Sini! Kuva: Sonja Martikainen

Onnea Sini! Kuva: Sonja Martikainen

Joka vaelluspäivän päätteeksi jaoimme kokemukset iltaringissä, jonka jäljiltä koin ehkä turhaan huonoa omatuntoa reippaasta etenemisestäni polulla ja siitä, etten aina pysähtynyt katselemaan jokaista vastaantulevaa luontokappaletta. Nautin nimenomaan tasaisesta askeltamisesta polulla ja koin sen terapeuttisena.

Etenemisen vastapainona ja palkintona rauhoituin kunnolla vasta taukopaikoilla esimerkiksi selälläni maaten aurinkoisella kalliolla tai varvikossa tai tuijottelemalla illan hämärtyessä järvelle tai nuotion liekkeihin. Ehkä joskus asetelma tulee muuttumaan, ja opin riemuitsemaan myös yksittäisten kasvien ja muiden öttiäisten tunnistamisesta. Toistaiseksi pelkät aistielämykset ja hyvä olo riittävät niistä nauttimiseen ja haluun paeta välillä metsään.

Lumme. Kuva: Sonja Martikainen

Lumme. Kuva: Sonja Martikainen

Luonnossa liikkuessa upeaa on se, että todellisuus nykyhetken ja -paikan ulkopuolella tuntuu katoavan. Mieli on toisaalta tyhjä arkisista ajatuksista, mutta silti niin täynnä jotain muuta. On kiehtovaa ajatella liikkuessaan kansallispuistossa alueella, joka ei ole minkään reitin varrella, että tämä kaikki olemassa, vaikka kukaan ihminen ei siellä kävisi.

Kuva: Ilona Hänninen

Kuva: Ilona Hänninen

Teksti: Maija Carlstedt
Kuvat: Sonja Martikainen ja Ilona Hänninen

Jatkuu seuraavassa osassa…

Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 1: Rinkkasäätöä ja suokävelyä

Luonto-Liiton Uudenmaan piiri ja Keski-Suomen piiri järjestivät 7.-12.7. vaelluskurssin Helvetinjärven kansallispuiston seudulla. Kuuden päivän vaellus oli monelle kurssilaiselle ensimmäinen pidempi retki Suomen luonnossa ja helteinen sää toi reissuun rankkuuslisää. Viikon aikana nähtiin ja koettiin monenlaista, tässä kaksi retkikertomusta ensimmäiseltä päivältä.

Katseita keräävä rinkka

Muistan kun ensimmäisen päivän aamuna nostin rinkkaa selkään bussin lattialla. Miten kyykin ja sain lopulta noustua rinkka selässä seisomaan. Keräsin varmaan katseita, koska keräsin niitä jo kävellessäni rinkka selässä Kampin läpi. Hieman tuntui oudolta, koska yleensä lähes kukaan ei katso minua. Siinä vaiheessa ihmettelin, onko Suomessa muka vaeltamisessa jotain kummallista. Vai hämmästyttikö heitä kenties minun ja rinkan välinen kokoero? En varmaan saa koskaan tietää.

Bussiin päästyäni vain luin ja istuin. Olin melko väsynyt. Viimeisen päivän matkana oli enemmän tekemistä, mutta silti puhuin huomattavasti enemmän. Kai viikko metsässä oli luonut jonkinlaisia ihmissuhteita välillemme. Bussiterminaalissa tosin keskustelin, koska olin jo kyllästynyt lukemiseen. Kun jatkoimme tavallisella bussilla ihailin rinkkapinoa keskellä bussia. Olin ollut rinkkaa pakatessani yllättynyt, miten paljon tavaraa tarvitsen viikoksi, mutta bussissa huomasin, että muillakin oli suurin piirtein yhtä paljon tavaraa. Vaelluksen aikana tosin totesin monen tavaran turhaksi, mikä ei yllättänyt minua; olinhan pakannut kiireessä.

Suolla paljain jaloin kävely oli ihanaa. Olin kävellyt muualla metsässä avojaloin ennenkin, mutta suolla käveleminen oli uutta. Tunsin viileän veden ja rahkasammalet jalkojeni ympärillä. Minusta on mukavaa aistia ympäristöni muullakin kuin näöllä ja kuulolla. Paljain jaloin kävellessä tulee myös tutkittua maata enemmän. Suolla käyminen oli yksi parhaimmista kokemuksistani vaelluksella. Uusien kasvien oppiminen oli myös mielenkiintoista.

Suolla käymisen jälkeen ilmoittauduin vapaaehtoiseksi suunnistusryhmäksi, koska olin kulkenut edessä koko matkan siihen asti. Nyt kuitenkin tulivat haasteeksi ojat ja muu ryhmä joka ei mennyt tarkan suunnan mukaan. Oli ollut helpompaa vain mennä yksin suunnan mukaan kuin ohjata kokonaista ryhmää. Ojat vaikeuttivat suunnassa pysymistä ja upposinkin vielä yhteen niistä. Siinä vaiheessa kun piti ottaa suunta etelään ihmettelin vain miksi kaikki menevät hieman väärään suuntaan.

Kun sitten lopulta päädyimme samalle tielle, millä olimme olleet jo kerran sinä päivänä, olin helpottunut, koska ihmisiä vain nauratti. Itse olin nimittäin hyvin pettynyt omiin suunnistustaitoihini ja kirosin sitä, että olin yliarvioinut ne.

Suunnan pitämisen haasteita taimikossa.

Suunnan pitämisen haasteita taimikossa.

Lopun matkaa kuljimme tylsää tietä, jolla ei voinut eksyä. Rinkka painoi paljon, enkä ollut vielä tottunut siihen ja mietin miten selviäisin vaelluksen loppuun asti. Seuraavina päivinä tosin selvisi, että pärjäisin varsin hyvin, vaikka olin ensimmäisenä päivänä miettinyt olisiko pitänyt jäädä kotiin.

Illalla oli taivaallista uida järven viileässä vedessä. Rantaan tultuani totesin että vesi myös maistui hyvältä. Sinä päivänä ehdin vielä ennen nukkumaan menoa oppia trangian käytön ja muutenkin ilta oli mukava. Luonnon rauhoittavien äänien keskellä minä sitten lopulta vaivuin syvään uneen.

Teksti: Laura Saarhelo
Kuvat: Sonja Martikainen

Voittajaolo

Tämä hiekka- ja soratie veisi siis lähemmäs Helvetinjärven kansallispuistoa. Tuntuu samaan aikaan jännittyneeltä ja riemukkaalta: Tässä sitä nyt ollaan! Olen vielä aika skeptinen sen suhteen miten tulen selviämään rinkkani kanssa. Säädöt eivät tosin ole vielä aivan kohdillaan ja reissun muut osuudet tulisivat sisältämään myös pehmeämpää metsänpohjaa tallustettavaksi. Tässä kohtaa tie tuntuu kuitenkin kovalta ja rosoiselta ja hiki virtaa.

Näiden ensitunnelmien jälkeen seurannut kunnon tauko olikin tervetullut: rinkkoja löysättiin ja kiristettiin tarpeen mukaan ja jokainen vaeltaja pääsi esittäytymään omalla etunimellään, samalla kirjaimella alkavalla eläimennimellä ja vapaavalintaisella liikkeellä. Mielen sopukoihin piirtyivät muun muassa X-hyppyjä tekevä etana ja sammakkoa uiva kojootti. Ihmisten varsinaiset nimet alkoivat jäädä mieleen sitten myöhemmin, vaelluksen edetessä.

Alkkunaneva.

Tätä seurannut ensimmäinen suunnanottomme vei porukkamme Alkkunanevalle, mitäs muuta kuin paljasjalkailemaan! Hermostuneen ihastunut hihittely vallitsi ainakin vajaan puolituntisen, havainnoidessamme suon tuntoaistimellisia ja auditiivisia ominaisuuksia. Elämys jota ei kyllä hevin unohda! Pysähdyimme myös ihmettelemään suon kasveja. Pyöreälehtikihokki, tuo kärpästen, öö…pyöreälehtinen kauhu taisi olla yleisön suosikki.

Suolta selvittyämme suunnistusnakki annettiin minulle ja ruokaryhmätoverilleni Lauralle. Tarkoitus oli oikaista maaston kautta tielle ja lähemmäs leiripaikkaamme, Jänisjärviä. Ajantaju meni, pari saapasta hörppäsi ojavettä ja sellainenkin ajatus heräsi, että miksi me tervejärkiset ihmiset rämmimme täällä tiheikössä itikoiden syötävinä, täydet rinkat selässämme ja vielä vapaaehtoisesti, kun se niin selkeä soratie kiemurtelee tuolla jossain!

Jotain harvinaisen tyydyttävää siinä kuitenkin on, kun tajuaa pystyvänsä etenemään lähes itsensä kokoisen rinkan kanssa väliin suht’ vaikeakulkuisessakin maastossa. Eikä tätä tunnetta latistanut lainkaan se, että määrittelemättömän pituisen hortoilun jälkeen päädyimme joukkiomme kanssa tielle, mutta lähes samaan kohtaan, josta alun perin lähdimme kohti Alkkunanevaa. Niinpä Jänisjärvillä viileän pulahduksen ja ensimmäisen Trangialla valmistetun päivällisen jälkeen oli helppo valita iltaringissä päivän sanaksi ”voittajaolo”.

Teksti: Elina Multaharju
Kuvat: Sonja Martikainen

Jatkuu seuraavassa osassa…

Lue myös Vaelluskurssin kuulumisia, päivä 2: Askel kulkee tasaisena

Sydäntalven kevätretki Talaskankaalle, osa 2/2

Teräshankia, naavapartoja ja hiljaista pimeyttä

Kirjoituksen edellisessä osassa pääsimme lukemaan ensimmäisen retkipäivän tunnelmia kahdesta varsin erilaisesta näkökulmasta. Nyt seuraa jatkoa muidenkin retkelle osallistuneiden kertomana.

Teemu kertoo:

Keväinen puron solina täyttää äänimaailman. Suot ja joet tulvivat, lumipeite hupenee kovaa vauhtia. Ensimmäiset pälvet näkyvät jo. Pakkasyö kovettaa sohjoiset lumen rippeet kantavaksi teräshangeksi, jonka pinnalla hiihtäjä kuin liitää eteenpäin. Huhtikuun aurinko lämmittää reippaiden retkeilijöiden poskipäitä.

Kuva: Teemu Saloriutta

Mikä ei kuulu joukkoon? Aivan, nyt ei ole huhtikuu, vaan joulukuun loppu. Auringosta ei näy vilaustakaan, harmaa pilviverho seisoo vankkumatta Talaskankaan maisemien yllä. Välillä taivas ryöpyttää niskaan vettä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa olomuodoissa.

Umpihankihiihtoa metsäsuksilla, ilman sitä hankea. Kuva: Teemu Saloriutta

Mutta maisemassa on jotain niin käsittämättömän keväistä, että unohdan faktat ja keskityn nauttimaan suon tuoksusta ja tunnelmasta. Kuvittelen kuinka laulujoutsenet, kurjet ja muut erämaan asukit pian toitottaisivat kilvan keväistä riemua. Illan hämärtyminen kello 15 palauttaa takaisin todellisuuteen. Olen keskellä pimeyttä, loskaa ja räntää. Täällä ei liiku kuin muutama onneton kanalintu ja kurja metsäjänis. En halua edes ajatella montako kuukautta kevääseen oikeasti on.

Kamiinateltta alla tähtitaivaan. Kuva: Teemu Saloriutta

Kaikesta huolimatta sydäntalven hiljaisessa pimeydessä on jotain ainutlaatuista. Se antaa mahdollisuuden rauhoittua hektisen kaupunkisyksyn jälkeen ja pohtia elämänsä suuntaviivoja. Kun ainoa ääni ympärillä on kamiinan tasainen humina tai suksenpohjan rahina sohjoista hankea vasten, voi omat ajatuksensa kuulla paremmin kuin milloinkaan muulloin. Tälläkin kertaa ne sanovat, että kannatti lähteä hetkeksi pois mainosvalojen välkkeestä ja tietokoneen näytön kelmeän loisteen ääreltä. Uudenvuoden viettäminen luonnon hiljaisuudessa tuntuu vuosi vuodelta paremmalta idealta.

Paluumatka laavulle iltapäivän hämärässä. Kuva: Teemu Saloriutta

Sonja kertoo:

Talviretkellä lähes tärkein varuste on lämpimät saappaat, sillä mikään ei ole kamalampaa kuin kylmästä kohmeat varpaat. Tällä keväisellä retkellä saappaat olivat välillä liiankin lämpimät, ja metsäsuksilla päästiin kokeilemaan niin vesihiihtoa, sohjohiihtoa kuin kahluutakin. Hetkiä, jolloin ehjistä saappaista oli enemmän iloa kuin koskaan.

Kuva: Taru Wallenius

Ensimmäisen päivän maratonhiihto leiripaikallemme liian painavan rinkan kanssa on ottanut voimille. Seuraavan päivän aamuna järki sanoo, että pitäisi jäädä lepäämään, mutta mieli ei malta, kun muutkin menevät. Kohta jonon viimeisenä hiihtää väsynyt hahmo, jonka täytyy jokaisella suksenmitalla muistuttaa itseään, miten kauniilta suomaisema näyttää.

Tästä päivästä oppineena jään seuraavana aamuna leiriin. Päätän tehdä vain pienen retken lähimaastoon, kaksikin kilometriä tuntuu liian pitkältä nyt. Päätös on oikea.

Pikku-Talas. Kuva: Sonja Martikainen

Aamupäivän hiljaisuus järven rannalla lataa henkiset akkuni, ja kohta löydän itseni hiihtämästä muiden jälkiä kohti vanhinta metsää. Välillä hiihtäminen muuttuu suksilla kävelyksi, sammalpeitteessä on hyvä pito. Puuvanhukset kuiskailevat ”Jaksa vielä, mekin ollaan jaksettu”.

Iltapäivän hämärä laskeutuu nopeasti. Otsalampun heikossa valossa laskettelen kuhmuraista ja yhä lumettomammaksi käyvää latuamme kohti laavua. Lumisten laskujen vauhti tyssää risuihin ja kiviin, tasapainossa on pitelemistä. Välillä on pakko pysähtyä kuuntelemaan – hiljaisuutta. Tuolla ne istuvat pimeydessä: kanalinnut, tiaiset, hippiäiset.

”Kirkkaat silmät, nuori Stalin ja hymyä nuotiolla.” Kuva: Antti Salovaara

Nuotiolettujen ääressä juhlistamme uutta vuotta päivän etuajassa. Viimeisenä yönä kun on nukuttava, vuoden ensimmäinen päivä alkaa varhain aamuyöstä, pitkääkin pidemmällä hiihtomarssilla.

Paukkupakkasten ja lumikinosten taika jäi tällä kertaa puuttumaan. Outo keväisyys keskellä sydäntalvea on herättänyt kevään kaipuun.

Tupsutiitiset tomusokerikuusilla
peikkojen varpaat naavakuusten juurilla

naavaviikset värisevät
suopursurannoilla

suden jäljet kulkevat
retkijoukon kannoilla

Runo: Elina Silkelä

Tunnelmia Korson joulupolulta

Viisi Vantaan Luonnonystävää osallistui 15.12.2013 Korson Ankkapuistossa jokavuotiseen joulupolkuun muun muassa koristelemalla joulukuusikilpailuun kuusen ja rakentamalla Tonttulan. Tonttulan rakentaminen sopi tietenkin hyvin (Tikkurilan) Tonttulassa tapaaville nuorille!

Tonttulaa päivänvalossa.
Tonttulaa päivänvalossa.

Päivällä puitakin peitti lumikerros.
Päivällä puitakin peitti lumikerros.

Kuusenkoristelukilpailu kiinnosti yleisöä.
Kuusenkoristelukilpailu kiinnosti yleisöä.

Etualalla valulaisten origamein koristeltu kuusi.
Etualalla valulaisten origamein koristeltu kuusi.

Kuusenkoriste lähkuvassa.
Kuusenkoriste lähikuvassa.

Äänestyspöydän luona riitti vilskettä.
Äänestyspöydän luona riitti vilskettä.

Lasipurkkilyhdyt valaisivat Ankkapuiston itäreunaa.
Lasipurkkilyhdyt valaisivat Ankkapuiston itäreunaa.

Ulkotulet kiermultelivat pitkin puistoa.
Ulkotulet kiermultelivat pitkin puistoa.

Tonttukoulu illan hämärässä.
Tonttukoulu illan hämärässä.

Illan päätti ilotulitus.
Illan päätti ilotulitus.

Joulu on taas!
Joulu on taas!

Kuvat: Saara Seppälä

Hammastunturin erämaassa, osa 2: Nyt on maisemat kohdallaan

Hammastunturi 212Jätämme Rautujärven kuukkelit taaksemme, ja aamupalan jälkeen suuntaamme kulkumme kohti Ahvenjärveä. Merkitsemätön polku seurailee rantoja, matka taittuu aamupäivän viileydessä nopeasti. Talvella järviä halkoo karttaankin merkitty moottorikelkkareitti, joten rannasta löytyvä sulan maan aikaan kuljettava polku ei ole yllätys.

Rannan tuntumassa kulkien pääsee nauttimaan monipuolisista näkymistä: järvimaisemasta, kosteikoista, ruskan kirjomasta metsästä sekä edessä jo siintävistä tuntureista. Kaikki syksyisen Lapin hienoudet yhdellä kertaa!

Ahvenjärven länsipuolella lähdemme seuraamaan moottorikelkkauraa, joka veisi meitä useita kilometrejä juuri oikeaan suuntaan. Vaikka paikoittain yli metrin levyinen kelkkaura vähän rikkookin erämaatunnelmaa, on välillä rentouttavaa vain antaa jalkojen viedä eteenpäin – ilman, että täytyy samalla keskittyä suunnistamaan.

Hammastunturi 229

Kosteikkoa Ahvenjärven ja Rautujärven välissä. Polku kiertää kosteikon ja kulkeminen on helppoa.

Heittelyjänkän kohdalla käännymme pois moottorikelkkareitiltä Aittajärven suuntaan. Tasaisen uran jälkeen juolukoiden ja mustikoiden muodostama varvikko sekä seassa kasvavat suopursut ovat hieman vaikeampaa kulkumaastoa. Rämpimiseksi tätä ei vielä voi millään kutsua, mutta silti tuntuu taas luonnon tarjoamalta palkinnolta, kun pieni poluntapainen johdattaa meidät hetkeksi sammaloituneiden kivien ja haaparouskujen keskelle keltalehtiseen tunturikoivikkoon.

Kulkiessamme Aittamoroston luoteisrinnettä koivikko vaihtuu valoisaksi männiköksi, ja aurinkokin näyttäytyy tänään ensimmäistä kertaa oikein kunnolla. Lämmitystehoa löytyy vielä näin syyskuun ensimmäisinä päivinäkin. Samassa näemme oikealla rinteen alla kimmeltävää vettä ja houkuttelevan hiekkarannan, vain muutaman kymmenen metrin päässä! Sinne siis, Hammastunturin tupakin on jo ihan lähellä, eikä meillä ole muutenkaan kiire mihinkään.

Hammastunturi 291Hiekkarannan suojaisassa poukamassa aurinko lämmittää lähes kesäisen lämpimästi, yksi meistä käy virkistäytymässä vedessä. Vaikka muut retkeläiset jättävät uimisen väliin, Aittajärvi tarjoaa meille vielä jotakin: kalasääski esittää tyypillistä pyyntilentoaan lekutellen veden yllä, syöksyen sitten saaliin perässä veteen.

Hammastunturi 308Rannalta näemme, kun etelässä Hammastunturin rinteitä vasten liitelee jotakin. Kiikaroidessamme sen suuntaan huomaamme myös vaeltajan nousemassa ylös rinnettä. Edellisten yöpymispaikkojemme vieraskirjoista olemme lukeneet, että yhden päivän meistä edellä kulkee retkeläinen Hämeenlinnasta. Tuvilla emme ole muita tavanneet, mutta mikähän on tilanne Hammastunturin tuvalla?

Hammastunturi, Pänniordo

Seurailemme Aittajärven rantaa ja kosteikon reunaa etelään. Purot ovat kuivuneet lähes olemattomiin, leveämmästä Hammasojastakin löytyy ylityspaikka ilman suurempaa etsimistä. Juuri kun olemme valinneet enemmän etelään vievän polun, näemme rakennuksen puiden lomasta. Olemme löytäneet oikean tuvan, oven päällä lukee Hammastunturi Pänniordo. Edellämme kulkeva retkeilijäkin on jo lähtenyt jatkamaan matkaansa.

Hammastunturi 318Tupa on vaeltajan silmin hyvässä kunnossa: katto on olemassa ja seinät ovat pystyssä. Vieraskirjassa tosin varoitellaan koiran kokoisista sopuleista, mutta onneksi tälle vuodelle ei ole osunut sopulivaellusta.

Hammastunturin autiotupa ei kuulu Metsähallituksen huoltamiin tupiin, ja tuvan kunnosta luetut ennakkotiedot saivatkin pelkäämään pahinta ja toivomaan parasta. Vaikka tupa täyttää kaikki kriteerit seuraavien kahden yön yöpymispaikkana, osa porukasta jättää rinkat tuvalle ja lähtee etsimään karttaan merkittyä toista tupaa. Rautujärven vieraskirjasta olemme lukeneet ylistäviä kommentteja ”siitä toisesta Hammastunturin tuvasta”, joten mielenkiinnolla lähdemme tarkistamaan mistä on kyse.

Hammastunturi 327Kartalla matka näyttää helposti vartissa kuljettavalta iltalenkiltä, metsä on helppokulkuista kangasta eikä rinkkakaan paina selässä. Mysteerituvan ja meidän välissä on kuitenkin yksi este: leveä, syvä ja paikoitellen näkyvästi voimakasvirtauksinen Kuivakkojoki.

Nimestään huolimatta Kuivakkojoessa riittää vettä enemmän kuin missään aikaisemmin ylittämissämme. Joen ylityspaikkaa etsiessä kuluu tovi jos toinenkin, mutta se ei meitä varsinaisesti haittaa. Rantapenkan oranssinhehkuiset heinämättäät ja ruskan väreissä loistavat koivut tarjoavat sellaista väriterapiaa, jota ei osannut kaupungissa kuvitella.

Hammastunturi 333

”Mistäs mennään yli?” Palaveri Kuivakkojoella.

Hammastunturi 352

Joen yli päästyämme löydämme tuvan, joka on kuitenkin epäonneksemme lukittu poromiesten kämppä. Onneksi tuvan seinustalta löytyy sentään kolme suurta herkkutattia. Koska sienikori tai ämpäri eivät varsinaisesti kuulu yli viikon mittaisen Lapin vaelluksen perusvarustukseen, täytyy matkan varrelta poimittujen sienten kuljettamiseen käyttää saatavilla olevia ratkaisuja. Herkkutattien kuljetukseen sopii hyvin kameralaukun sadesuoja.

Hammastunturi 340

Kämppä oli lukittu. Taustalla näkyy Hammastunturi.

Palaamme Hammastunturin tuvalle kertomaan uutisemme lopulle porukasta. Herkkutateista riittää kaikkien päivälliskeitoksiin.

Hammastunturin huiputus

Ennen vaellusharrastuksen aloittamista sana huiputus oli minulle lähinnä synonyymi harhaanjohtamiselle. Erityisesti Lapin kohteista puhuttaessa huiputus tarkoittaa retkeilyslangista käännettynä yksinkertaisesti tunturin huipulle nousemista. Kaikki huiputuksista kertoilevat eivät siis ole epärehellisiä retkeilijöitä, selvisi sitten tämäkin.

Hammastunturi 376Aamu on puolipilvinen, mutta tilanne voi muuttua hetkessä parempaan tai huonompaan. Päätämme kuitenkin ottaa riskin ja vietämme tuvalla koko aamupäivän, syöden sekä aamiaisen että lounaan. Vietämme vaelluksen välipäivää ja suuntanamme on Hammastunturin korkein huippu (533,7 mmpy). Ilman rinkkoja taivaltaminen on toki kevyempää, mutta tunturille nouseminen kuluttaa silti energiaa. Raikasta vettä saamme tunturin rinnettä alas pulppuavasta purosta, jota reunustavilla kivillä kasvaa kauniita vaaleanvihreitä sammalia.

Hammastunturi 379Hammastunturi 384Hammastunturi 386Jään joukkomme viimeiseksi nauttimaan maisemista omassa rauhassa. Pysähdyn vähän väliä katsomaan taakseni ja ottamaan kuvia, vaikka eihän tällaista näkymää voi saada täydellisesti vangittua. Hammastunturi on koettava itse.

Hammastunturi 406

Huipun koillisrinteessä, louhikon keskellä on lähes suorakaiteen muotoinen lampare!

Hammastunturi 392Tuuli puhaltaa sumua tunturin rinnettä alas, auringon lämpö vaihtuu kosteaan kylmyyteen. Huippu ei ole kaukana, mutta mielessä käväisee masentava ajatus. Näemmekö sittenkään huipulta avautuvia maisemia, jos sumu peittää kaiken alleen juuri kriittisellä hetkellä?

Ensimmäistä Lapin vaellustaan tekevän silmin sumussakin on jotain kiehtovaa. Tunturin rinteen karussa maisemassa ilahduttavat myös pienet kasvien muodostamat väripilkut: purppuran ja violetin sävyiset riekonmarjan lehdet sekä vaaleanpunaiset kurjenkanervan kukat.

Huipulla pilvet väistyvät kuin tilauksesta ja ympärillemme joka suuntaan avautuvat mielettömät näkymät! Yllemme jääneet ohuet hattarat langettavat muuntuvia varjoja huippujen välisiin laaksoihin, sininen taivas heijastuu niitä halkovista lammista.

Hammastunturi 410

Hammastunturi 420

”Joo, joo, oon ihan kunnossa.” Suurimmassa osassa Hammastunturin erämaata ei ole kenttää, tämä tiedoksi kotijoukoille. Tunturin huippu oli ainoita paikkoja, joista puhelu onnistui.

Hammastunturi 445Kiikaroimme Aittajärven suuntaan, eilinen hiekkaranta näkyy tunturin rinteestä hyvin. Kaksi joukkomme viimeisenä kulkevaa pääsevät näkemään myös kiirunoita, joista yksi istuu kuvattavanakin hyvän aikaa.

Hammastunturi 450Hammastunturi 456Hammastunturi 461Itseltäni jäivät kiirunat tällä kertaa näkemättä, mutta näissä maisemissa sekään ei harmita. Parempaa päivää huiputukselle emme olisi voineet toivoa!

Jatkuu…

Teksti ja kuvat: Sonja Martikainen

Hammastunturin erämaassa, osa 1: Onnentuojat

Yöjunan kolinassa ei ole saanut nukuttua, ja vielä olisi muutaman tunnin matka linja-autolla Rovaniemeltä Ivaloon. Meitä on viisi ja olemme matkalla kohti Hammastunturin erämaa-aluetta Inarin eteläpuolella. Minulle syksyinen reissu on ensimmäinen Lapin vaellus ja samalla kaikista tähänastisista vaelluksistani pisin. Mieli on jännitystä ja odotuksia täynnä. Lähes kahden kuukauden ajan olen katsellut karttoja ja suunnitellut reittiä halki tunturipaljakan ja yli purojen – pystymättä täysin kuvittelemaan miltä perillä näyttää.

Hammastunturi 009

Ivalossa tuemme paikallista ravintolaa syömällä melko tyyriin lounaan. Ravintolakäynti kuuluu usein vaelluksen paluupäivään, mutta ensimmäisenäkin päivänä siitä on suoranaista hyötyä: yksi retkiateria vähemmän kannettavaa.

Tilaustaksi saapuu sovittuun paikkaan ja nostamme rinkat kyytiin. Matka ei ole autokyydillä pitkä, noin 18 kilometriä, mutta jalkaisin emme pääsisi saman päivän puolella perille ensimmäiseen yöpymispaikkaamme, Kirakkajokisuulle. Taksi jättää porukkamme Matala Harrijärven pohjoispuolelle, josta on talsittava jalan vielä kuutisen kilometriä.

Hammastunturi 023

Nummitatit ja onnellinen sienestäjä.

Matkanteko on nopeaa metsäautotietä seuraten. Painavan rinkan kanssa kivisen tien tallaaminen voisi käydä tylsäksikin, mutta onneksemme metsä on täynnä sormenpään kokoisia puolukoita ja mehukkaita variksenmarjoja! Lisäksi näyttää siltä, että sieniäkin on varsin runsaasti retkiruokia täydentämään. Lappi on yllättäen oikea sieniharrastajan paratiisi! Pidämme levähdystauon reitillemme osuvan lammen rannalla, ja saamme samalla kerättyä nummitatteja iltaruokaa varten.

Lapissa yleinen pohjanvariksenmarja tuottaa enemmän marjoja kuin eteläinen alalaji.

Lapissa yleinen pohjanvariksenmarja tuottaa enemmän marjoja kuin eteläinen alalaji.

Jatkamme matkaa kohti määränpäätä. Yhtäkkiä näemme valkean hahmon liikkuvan metsässä jonkin matkaa tiestä. Pysähdymme odottamaan, josko hahmo näyttäytyisi meille paremmin, eikä meidän kovin kauaa tarvitsekaan odottaa: tien yli jolkottaa valkoinen poro, valkoisen vasansa kanssa. Erään vanhan uskomuksen mukaan valkoisen naarasporon näkeminen tuo onnea. Olipa uskomuksissa perää tai ei, kohtaaminen jää mieleen.

Seuraamamme metsäautotie päättyy ja kivikkoisen joen uoman kohdalla otamme suunnan Kirakkajoen tuvalle, matkaa ei ole pitkästi. Tien ja metsän rajassa näemme tilhiparven ja lapintiaisia, käpytikkakin koputtelee lähellä.

Hammastunturi 260

Saavumme perille hyvissä ajoin alkuillasta. Vuokratuvassa on asukkaita, rannassa moottorivene. Kirakkajoella ei ole avointa autiotupaa, joten olemme joka tapauksessa varautuneet yöpymään teltoissa. Valmistamme päivällistä rannan tuntumassa, edessämme avautuu näkymä Rahajärvelle.

Vuokratuvan asukkaat, kaksi kalastajaa, tulevat kertomaan, että sauna on lämmin ja saisimme käydä saunomaan vaikka heti! Mikäpä siinä, eihän tällaisesta tarjouksesta voi kieltäytyä. Johan tässä on vuorokausi kulunut kotoa lähdöstä.

Kuumat löylyt, kynttilävalaistus ja vieressä kuohuva koski kruunaavat ensimmäisen retkipäivän. Saunan jälkeen istun hetken hiljaa Rahajärven rannassa. Rauhoittava kosken pauhu kuuluu takanani, hiillokseksi hiipuva nuotio rätisee vaimeasti, kun taivas pudottaa muutaman pisaran. Yö alkaa laskeutua Kirakkajoelle.

Alkavan maaruskan väriloistoa

Junassa huonosti nukuttu yö ja kosken kohina ovat tehneet tehtävänsä: kaikki ovat saaneet nukuttua. Aamupalan jälkeen jää hetki aikaa tutkia alueen rakennuksia. Vanha Alpiini-erakon kelokämppä on lukittu, katto on aika huonossa kunnossa. Vuokratuvan lisäksi pihapiirissä on illalla testaamamme sauna sekä vanhempi, jo käytöstä poistettu savusauna.

Telttaa kootessani kuulen läheltä omituisia naukaisuja. Ennen kuin ehdin yhdistää ääntä mihinkään aiemmin kuulemaani, kuukkeli lentää telttapaikan ylitse ja jää katselemaan touhujamme männyn latvaan. Että voikin niin pieni asia kuin kuukkelin näkeminen piristää harmaata aamua.

Hammastunturi 104

Seurailemme Kirakkajoen rantaa metsän puolella kulkien. Aurinko pilkahtaa välillä puiden lomasta, ja metsän suojassa on muutenkin jopa yllättävän lämmintä. Maasto on helppokulkuista, ainoastaan sienestys hidastaa matkantekoa. Olemme katsoneet kartasta sopivaa lounaspaikkaa, ja sellainen näyttäisikin olevan Jakujärven Pitkäjärven rannalla. Lounaspaikan läheisyydessä ylitämme kosteikon ja löydämme sen reunalta oivallisen kosteikkovahveropaikan! Kangaskassi täyttyy lähes puolilleen, sienistä saa hyvän lisän lounasnuudeleihin.

Hammastunturi 083

Lounaan jälkeen jatkamme matkaa yli toisenkin kosteikon ja saavumme yhdelle kivikkoisimmista pätkistä. Kalteva maasto yhdistettynä jalan alla arvaamattomasti käyttäytyviin kiviin ei ole helpointa kulkea. Selkeästi muusta reitistä erottuvalla avokallioisella osuudella ainakin tiedämme tarkalleen missä olemme, ja nousun jälkeen voimme palkita itsemme – suklaalla.

Hammastunturi 106

Toisen pidemmän tauon vietämme kohtalokkaankuuloisella paikalla, Jäneksenampumalammella. Rannan rahkasammalmättäät ja heinät ovat saaneet hienoja keltaisen, oranssin ja punaisen sävyjä.

Hammastunturi 131

Hieman ennen Rautujärven tuvalle saapumista säikäytämme lentoon kaksi metsäkanalintua. Ehdin nähdä toisesta vilauksen – koosta ja värityksestä päätellen rytinällä pakoon lähteneet linnut saattoivat olla metsonaaraita. Ryhmämme hyväksyy lähes yksimielisesti tämän yhteisen arvauksen.

Tuvan takaa avautuva näkymä on upea palkinto päivän taipaleesta. Lähes peilityyni järvi, jonka rannat voi nähdä jokaiseen ilmansuuntaan. Kaksi rohkeinta uskaltautuu veteen asti, itse olen tyytyväinen edellisen illan saunomiseen. Kylmä vesi ei houkuttele.

Hammastunturi 152Rautujärven rannassa sijaitsee viihtyisä ja melko tilava päivätupa. Yöpymispaikka löytyy helposti neljälle: tuvassa on kaksi laveria, kahdelle on tyytyminen lattiapaikkaan. Yksi porukastamme valitsee teltan. Tupa lämpiää kamiinalla tehokkaasti, ja talvella tämä olisikin varsin mukava paikka yöpyä. Lämpimässä makuupussissa ei näillä keleillä ole todellakaan kylmä.

Aamuinen kohtaaminen

Hammastunturi 171Herään aikaisin ennen muita, olo untuvamakuupussissa on alkanut käydä tukalaksi. Raitis ulkoilma houkuttelee, vaikka maisema ikkunan takana näyttääkin harmaalta. Sumu on kietonut järven ja vastarannalla siintävät huiput kylmänkosteaan viittaansa.

Olen juuri aikeissa laittaa vettä kiehumaan aamupalaa varten, kun huomaan liikettä männyissä nuotiopaikan ympärillä. Kuukkeli uskaltautuu vain parin metrin päähän tarkkailemaan aamupuuhiani ja hetken päästä toinen liittyy seuraan. Ja vielä kolmas!

Uteliasta ja pelotonta kuukkelia on pidetty onnenlintuna, ja onpa sen kohtaamisen väitetty vaikuttavan metsänkävijän kohtaloonkin.

Istun vielä hetken kuunnellen hiljaisuutta Rautujärven koleassa aamussa, ja lähden sitten hakemaan tuvalta aamupalatarvikkeita. Tunnin hereillä olo on karistanut unihiekat silmistäni, muidenkin olisi jo aika herätä. Tuvan ovi aukeaa narahtaen, ja kaikki heräävät viimeistään siihen, kun hihkaisen innostuneena: KUUKKELEITA!

Hammastunturi 218

Jatkuu…

Teksti ja kuvat: Sonja Martikainen

Hammastunturin erämaassa, osa 2: Nyt on maisemat kohdallaan