Avainsana-arkisto: vaellus

Vaelluskurssin kuulumisia, 2. päivä: Joen ylitys ja suokävelyn ihanuus

1. päivä: Kohti metsän salaisuuksia

VK2013 636

Ensimmäisen nukutun yön jälkeen olo oli suurimalla osalla väsynyt, sillä ensimmäinen leiriyö nukutaan perinteisesti huonosti. Auringon lämmittäessä hyttystenpuremat kasvot ja sulattaessa kohmeiset varpaat mielialat kohosivat kuitenkin iloisiin ja odottavaisiin sfääreihin.

Aamupala nautittiin Karhukosken porinaa kuunnellessa. Annettu aikaraja leirin purkuun ylittyi, kuten asiaan kuuluu, reippaasti.

Vaelluskurssi2013_pokkari 105Lähdettyämme taivaltamaan osa joukostamme teki ilahduttavan löydön: kehnäsieniä! Nämä varsin maukkaat ruokasienet eivät olleet kovin monelle entuudestaan tuttuja, ja vetäjät selostivatkin mielellään sienen ominaispiirteitä.

Pienen tarpomisen jälkeen vasemmalle puolellemme jäi silta, jota pitkin olisi ollut vaivatonta ylittää joki. Helppo tie ei kuitenkaan meille sopinut, vaan rämmimme vyötärönkorkuisessa pusikossa alemmas jokea ylityspaikkaa etsien. Pienen epäilyn jälkeen päätimme, että hakemamme paikka oli löytynyt, ja lähdimme sandaalit tai crocsit jalassa ylittämään jokea.

VK2013 689

Selvisimme ilman suurempia huolia 20 cm syvyisen veden ylitysseikkailustamme, ja matka jatkui kohti pohjoista.

Vaelluskurssi2013_pokkari 044Päivä oli helteisen kuuma ja painostava, mutta mieliala silti korkealla. Pidettyämme tauon erään maatilan lähellä suurin osa ryhmästä (”nopeat”) lähtivät kuitenkin kävelemään väärään suuntaan, ja seurauksena tästä hidas ryhmä (joka käveli oikeata reittiä) ja nopea ryhmä olivat lähes samanaikaisesti perillä samassa risteyksessä.

Opetuksena oli kenties, että tarkistaminen kannattaa, vaikka se veisi hieman aikaa. Yhdessä eksyminen ei kuitenkaan tuntunut ollenkaan pahalta, vaan matka eteni omalla painollaan kohti lounaspaikkaa Haukkajoen yläjuoksulla.

Juuri ennen lounasta käväisimme katsastamassa kauniin suon, Isonevan. Se oli tilaisuus ottaa kuumat vaelluskengät pois jaloista ja talsia paljain jaloin, ihanaa!

VK2013 712Avoin suo oli paahteinen paikka, mutta viileä suovesi virkisti kummasti. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan!

VK2013 725Tarkastelimme myös soiden peruskasveja. Suokukka, karpalot ja kihokit tulivat ohjaajien opastuksella kaikille tutuiksi. Suokävelyn jälkeen jatkettiin puolen kilometrin verran lounaspaikalle Haukkajoen rantaan.

Päivä oli niin kuuma, että ensimmäisenä etsiydyimme puun varjoon lepäilemään hetkeksi ja valmistelemaan lounasta. Joesta saimme myös täydennystä vesivarastoihimme. Helteisen kävelymatkan jälkeen lepohetki ja tankkaus olivat tarpeen ja lounas maistui harvinaisen hyvälle.

Lounaan jälkeen jatkoimme jalkapatikalla kohti Ison Ruokejärven leirintäaluetta. Matkaa tehtiin hiekkatiellä, metsäpolulla ja umpimetsässä. Aurinko porotti sinnikkäästi ja kuivat jäkälämatot murenivat kenkien alla.

VK2013 755Seuraava levähdyspaikka, Heinälahti, olikin lähellä. Perinteinen suomalainen järvimaisema ilahdutti meitä vaeltajia kovin, ja pian liu’uimme kallioilta veteen vilvoittelemaan. Lepotauon aikana ehdittiin myös tuijotella taivasta, syödä mustikoita ja tutustua toisiimme paremmin adjektiivileikin myötä. VK2013 750

Sitten rinkat selkään ja eteenpäin. Ylimääräinen tauko pidettiin Haukanhiedan kaivolla, jossa saimme varastot täyteen kylmää ja kirkasta vettä, oi!

Polku johdatteli meidät kumpuilevan metsän halki perille, ja rentouttavan venyttelytuokion jälkeen alkoivat leiriytymistoimet. Iltanuotiolla pohdittiin, että kansallispuiston metsässä on ainutlaatuinen tunnelma. Hoidetun puupellon vaihtumisen ehkä kaoottiseen mutta samalla mystiseen suojelualueeseen huomasi nopeasti. Tätä oli odotettu.

Jatkuu…

Teksti: Tomi Ståhlberg, Julia Hämäläinen ja Katja Laukkonen

Kuvat: Sonja Martikainen

Vaelluskurssin kuulumisia, 1. päivä: Kohti metsän salaisuuksia

VK2013 518Bussimatka tuntui pitkältä ja kuumalta, kun ei oikein tiennyt mitä odottaa. Mutta kun laskeuduimme autosta hehkuvaan auringonpaisteeseen, edessämme alkava metsä tuntui tahtovan näyttää, millaisia kokemuksia ja salaisuuksia se kätki varjoihinsa.

Kertasimme kartoista päivän reitin, nostimme rinkat selkään ja lähdimme marssimaan pitkin Haukkajoen pölyistä maantietä. Matkalla pääsi juttelemaan muiden kanssa ja tutustumaan 14 henkiseen porukkaan, josta osa ei ollut nähnyt toisiaan vielä aiemmin. Matkalta löytyi tienposkesta metsämansikoita ja vadelmia; myös epäonnisen sudenkorennon pudottama siipi kiilteli maassa.

VK2013 526

Jonkin matkaa tietä kuljettuamme tulimme risteykseen, josta kartan mukaan metsään poikkeamalla pääsi oikealle metsälähteelle. Kuljimme koivikossa väistellen tielle osuvia oksia ja hämähäkinseittejä, kunnes tulimme lähteelle, joka pulppusi ystävällisen näköisenä sammalikossa. Kurotuimme täyttämään vesipullomme kylmällä ja kirkkaalla vedellä – juoma virkisti ihanasti kuumuudessa.

VK2013 547

Lähteen jälkeen kuljimme hyvän aikaa metsässä, jossa ei ollut merkittyjä polkuja. Matkalla sai nähdä hienoa poronjäkälän peittämää avokalliota, maistaa mustikoita ja juolukoita, haistella kanervankukkia ja raapia paljaat säärensä katajapensaisiin (kuumuuden takia oli pakko käyttää lyhyitä housuja.)

Mutta juuri kun ihoa alkoi kirvellä ja helle uuvuttaa, niin puiden takaa avautui niin kaunis, auringossa kimmeltävä järvi, että kaikki huolet unohtuivat silmänräpäyksessä. Se oli pienikokoinen järvi aivan keskellä metsää, kuin se olisi juuri muodostunut sinne palkinnoksi meille vaeltajille. Rantoja kehystävät vihreät ruo’ot peilasivat kuvajaisiaan vedestä. Vedenpintaan osuvat auringonsäteet heijastuivat rannassa seisovien mäntyjen runkoihin järjestäen upean valonäytöksen.

VK2013 583

VK2013 575

Kävimme järven lempeän viileässä vedessä uimassa ja valmistimme ensimmäisen yhteisen ateriamme mäntyjen juurella. Ruokalevon jälkeen mietimme, jäisimmekö järven rannalle myös yöksi, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan ensimmäisen leiripaikkamme tuli olla Karhukosken laavulla.

Yhteisen pohdinnan jälkeen päädyimme kuitenkin jatkamaan vielä laavulle, koska matka ei ollut kovin pitkä, ja päivän kääntyessä iltaan ilmakin alkoi mukavasti viiletä. Heitimme hyvästi satumaiselle järvimaisemalle ja lähdimme uudestaan tarpomaan metsään.

Lyhyt matka taittui nopeasti, ja pian olimmekin päivän viimeisessä määränpäässä. Pystytimme telttamme pehmeään varvikkoon, ja ennen nukkumaanmenoa keräännyimme vielä laavulle nuotion ympärille. Laavun vieressä kohisi Karhukoski, jonka kiviä ja vesipyörteitä oli jo vaikea erottaa hämärässä. Nuotiolla oli väsynyt, mutta innostunut tunnelma. Kaikki tuntuivat olevan vielä vähän ihmeissään siitä, että nyt sitä tosiaan oltiin täällä, keskellä metsää, kaukana kaupungin melusta ja kiireestä. Ilmassa oli jännitystä siitä, mitä kaikkea tulevat päivät toisivat tullessaan, mutta samalla saattoi jo aistia luonnon tuoman raukean pysähtyneisyyden.

VK2013 610Ennen telttaan kömpimistä seisoin vielä ulkopuolella katselemassa ympärilleni. Metsä ympärilläni oli pimeä mutta turvallinen, ja kuusten takaa alkoi taivaalle nousta kalpea kuu. Silloin ajattelin, että parasta retkeilyssä on se, että vaikka tulee yö ja pimeä, niin ei tarvitse lähteä kotiin. Saa nukahtaa luontoon kuunnellen kosken kohinaa ja hiljaisuutta – ja aamulla kun herää, voi kuulla jonkin linnun laulavan aivan lähellä.

Jatkuu…

Teksti: Anna Carlson
Kuvat: Sonja Martikainen

Närängän seikkailuja, osa 3: Sinipyrstön maisemassa

Retkikertomuksen aiemmat osat:
Huh hellettä
Kohti Laattajaa

Sää on vihdoin viilennyt, päivä on pilvisen harmaa ja tuulinen. Vietämme Laattajalla ansaittua lepopäivää: pesemme pyykkiä, teemme pienen päiväretken lähimaastoon ja nukumme pitkät päiväunet. Retki on vasta puolivälissä, vielä pitää jaksaa.

20130605_1749-24_021

Seuraavana aamuna puramme leirin sään jatkuessa viileänä. Nyt kuitenkin aurinko paistaa – täydellinen retkisää! Tai siis vähiten huono, mitä kesällä voi olla, toteaisi Krooniset kesävihaajat ry, jos olisimme jo moisen yhdistyksen perustaneet. Syksyä odotellessa.

20130606_1116-11_004

20130606_1122-40_018Suuntanamme on Peurojärven laavu Närängänvaaran takana. Alkumatka sujuu vauhdikkaasti tietä pitkin, sen jälkeen käännymme polulle kohti vaaraa. Yksitoikkoisen kulkemisen lomassa laskemme sudenkorentoja. Pohjanukonkorentoja tulee vastaan päivän aikana yhteensä 48, neidonkorentoja seitsemän. Lisäksi kuvaamme kaikki kiiltokorennot, sillä niiden määrittämiseen maastossa eivät taitomme riitä. [Retken jälkeen kuvista löytyy vaskikorento, välkekorento, hoikkakiiltokorento sekä aapakiiltokorento, joka on vuoden ensihavainto Suomessa. Edes ripaus mainetta ja kunniaa!]

Joudumme hetkeksi paahteisille hakkuuaukeille. Vaikkei lämpötila enää yllä hellelukemiin, on rinkan kantaminen ihan riittävän hikistä puuhaa. Varsinkin, kun päällä on sadetakki – ainoa ötökkätiivis pitkähihainen. Mäkäränpuremista kaksinkertaiseksi turvonnut käsi on sitä mieltä, ettei ilman takkia enää tällä reissulla kuljeta.

Ensimmäiset ihmiskontaktit

Koukkaamme lähteen kautta Närängän tilalle lounastamaan. Siellä tapaamme ensimmäiset ihmiset koko retken aikana. Parille suomalaiselle emme maan tapaa noudattaen tietenkään puhu, mutta kun hollantilaisen turistiryhmän opas tulee juttelemaan, vaihdamme muutaman sanan.

Ryhmä pitää majaansa Suomussalmen Hossassa ja on päiväretkellä Närängänvaaralla. Tämä on heidän mielestään niin ainutlaatuinen paikka maailmassa, että joka vuosi on palattava. Mitäpä tuohon lisäämään. Tämänkertainen visiitti on heille jo kuudes.

Kuulemme turistioppaalta, että Venäjän puolella on Kuusamon korkeudella laajoja metsäpaloja. Ilmankos maisema näyttää niin utuiselta. Etäisyyttä on kuitenkin sen verran, etteivät palot uhkaa levitä Suomen puolelle.

20130606_1618-42_059

Tutustumme Närängän tilalla alueen historiasta kertovaan näyttelyyn. Tilalla on asuttu jo vuodesta 1841 ja saatu elantoa muun muassa viljelemällä maata, kasvattamalla lehmiä ja lampaita sekä metsästämällä ja kalastamalla.  Tilan rakennukset eivät ole yhtä vanhoja, sillä talvisodan alussa määrättiin rajan pinnassa sijaitsevat  rakennukset poltettaviksi, etteivät ne tarjoaisi suojaa maahan tunkeutuville joukoille. Sauna jäi polttamatta, muut rakennukset pystytettiin uudelleen sodan jälkeen. Nykyään tila on Metsähallituksen hoidossa muistona menneen ajan kulttuurista.

20130607_1919-24_115

Lounastauon jälkeen jätämme vaaran toistaiseksi taakse ja seuraamme pitkospuita laajan Hyöteikönsuon yli. Aurinkoisella aavalla lentelee sadoittain sudenkorentoja. Jo toinen retkeläinen hukkaa kameran linssisuojan ‒ mikä ihme niitä oikein syö?

20130606_1730-19_084

Saavumme vaihteeksi hyvissä ajoin leiripaikallemme, kahden järven välisellä harjulla sijaitsevalle laavulle. Ei voita Laattajaa, ja rakennetulla paikalla yöpyminen on muutenkin noloa.  No, ainakin tuulee sen verran, ettei hyttysistä ole kiusaa.

Illalla lähdemme valokuvaamaan läheiselle Suojärvelle, jonka vastarannalla kohoaa Närängänvaara. Illan viimeisten auringonsäteiden kurottaessa horisontin ylle suorittaa laulujoutsenten laivue tyylikkään ylilennon. Hieno huipennus muutenkin onnistuneelle retkipäivälle.

20130606_2240-51_162

Käymme nukkumaan teeren soidinpulputuksen säestyksellä. Ääni on kuin viimeinen tuulahdus Koillismaan keväästä, joka on jo vääjäämättä vaihtunut kesäksi.

Sinipyrstön jäljillä

Aamulla vietämme leppoisaa leirielämää. Suunnitelmana on kulkea Närängänvaaralla yli puoli vuorokautta keskiyöhön saakka. Olisihan sääli poistua alueen hienoimmalta maisemapaikalta ennen vuorokauden kauneimpia hetkiä, eikä seuraavana päivänä tarvitse jaksaa kävellä kuin kolme kilometriä taksille. Niinpä pakkaamme päiväreput vasta puolenpäivän jälkeen, aamupalan ja lounaan syöneinä.

Alkumatkan mäntykankaalla hämmästelemme neidonkorentojen paljoutta. Mitä ihmettä satakunta virtavesissä viihtyvää sinihohtoista korentoa täällä tekee? [Retken jälkeen kuulemme korentojen aikuistuvan metsässä ja siirtyvän noin viikon kuluttua kuoriutumisesta takaisin virtavesien äärelle.]

20130607_1336-50_045

Närängänvaaralle kipuaminen sujuu hikisissä tunnelmissa. Lähestyessämme Yheksänsylenkalliota terästämme kuuloaistin äärimmilleen. Sieltä on nimittäin ilmoitettu vaaran viimeisin sinipyrstöhavainto. Tuo salaperäinen Siperian taigan asukki viihtyy vanhoissa kuusivaltaisissa vaarametsissä ja on Itä-Suomen syrjäseuduilla levinneisyytensä läntisillä äärirajoilla. Vielä muutama vuosikymmen sitten lintu oli maassamme todellinen suurharvinaisuus, mutta nykyään pesimäkanta lasketaan huonompinakin vuosina jo sadoissa pareissa. Joka tapauksessa olisi kertakaikkisen väärin viettää yli 12 tuntia lajin keskeisellä elinalueella näkemättä itse linnusta vilaustakaan.

Olemme etukäteen tankanneet sinipyrstön laulua muistiimme. Heti kalliolle noustessamme alkaakin ihan läheltä kuulua tutulta vaikuttava kirkas sävel. Emme luota korviimme, joten yritämme etsiä lintua kiikarilla. Kalliolta aukeaa upea näkymä Hyöteikönsuolle ja ympäröiviin metsiin. Pieni lintu voi piiloutua mihin tahansa avaraan maisemaan.

20130607_1712-35_098

Laulaja ei osu silmään, joten käväisemme vaaran rinteellä äänen suunnassa.  Hukkareissu, ei näy sinipyrstöä. Nielemme tappiomme ja horjumme väsynein jaloin Närängän tilalle keittelemään päivällistä. Vaaralla kiipeily vaatii energiaa.

Heti päivällisen jälkeen yritämme uudestaan. Kiipeämme ylös ja  jäämme hetkeksi Kirkkokalliolle katselemaan itään päin aukeavaa maisemaa. Venäjän metsäpalojen sauhut näkyvät selvästi horisontin yllä.

20130607_1937-22_124

Palaamme Yheksänsylenkalliolle. Sama laulu kuuluu jälleen aivan vierestä. Ja sinipyrstöhän siinä laulelee, omassa maisemassaan, komean kaksihaaraisen kelon latvassa!   Jotta havainto olisi täydellinen, tulee lintu vielä esittelemään itseään paraatipaikalle viereiseen mäntyyn.

Kuuntele ääninäyte sinipyrstön laulusta.

20130607_1957-32_159

Jäähyväiset vaaralle

Auringonlaskuun on vielä muutama tunti. Mikäs tässä odotellessa, näistä maisemista jaksaisi nauttia tuntikausia. Kävelemme hiljalleen vaaran luoteisrinnettä alas samalla metsää valokuvaten. Kuvauksellisia yksityiskohtia riittää, täällä jokainen puu on yksilö.

Närängänvaaran metsät ovat juuri niin hienoja kuin etukäteen odotimme. Kuusimetsään liittyy usein synkkiä mielikuvia, mutta täällä kaikki on toisin. Metsä on erirakenteista, lehtipuiden kirjomaa ja ennen kaikkea valoisaa rinnemetsää. Naavaiset kuusijättiläiset hallitsevat maisemaa, johon käppyräiset koivut ja monisatavuotiset mäntykelot tuovat oman mausteensa.

20130607_2317-20_351

Päädymme vahingossa vielä kerran Närängän tilalle. Kovin pahoillaan tästä sattumuksesta ei voi olla, sillä kaunis on kesäinen kulttuurimaisema ilta-auringon valossa.

20130607_2238-30_328

Loppuhuipennus odottaa. Kiipeämme Kirkkokalliolle ihailemaan keskiyön auringonlaskun kultaamaa maisemaa. Edellinen leiripaikkamme peilityynen Laattajan niemessä näyttää myös tästä suunnasta erityisen houkuttelevalta.

20130607_2322-31_362

Yheksänsylenkalliolla sinipyrstö jatkaa luritustaan viimeisten auringonsäteiden hipoessa puidenlatvoja. Hyöteikönsuon rimmikot kimmeltävät hopeisina vaarakuusikon takana. Tähän hetkeen katoavat kaikki vaelluksen aikana kohtaamamme kärsimykset. On aika istua hiljaa kalliolla ja nauttia.

20130607_2333-43_378

Auringon punainen kiekko viistää horisonttia jättäessämme puoliltaöin hyvästit Närängänvaaralle. Alhaalla Hyöteikönsuolla ääretön onnellisuus valtaa mielen. Odotimme retkeltä paljon, mutta viimeinen retkivuorokausi on ylittänyt kovimmatkin odotukset. Olo on tyhjä.

Tyynen kesäyön viileys hiipii iholle. Tupasvillamättäät loistavat yön hämärissä valkeina lyhtyinä. Laulujoutsenparvi leijailee hiljaa suon laidalla oranssihehkuista taivaanrantaa vasten. Pian Pohjolan yötön yö vaihtuu jälleen aamuksi.

Loppu.

Teksti, kuvat ja äänitys: Teemu Saloriutta

Närängän seikkailuja, osa 2: Kohti Laattajaa

Retkikertomuksen ensimmäinen osa: Huh hellettä

Aamu valkenee jälleen helteisen tukalana. Puramme leirin liian hitaasti ja pääsemme matkaan vasta kello 11 auringon porottaessa täydeltä terältä. Itsepä tätä kerjäsimme, mitäs riekuimme iltamyöhään. Edessä on 12 kilometrin siirtymätaival Laattaja-järvelle. Aika lyhyt matka ja osaksi polkua ‒ helppo nakki, ei kai siihen yli viittä tuntia mene millään?

Käymme lähteellä täyttämässä juomapullot, nousemme Visavaaran laelle ja kuljemme vähän matkaa tietä pitkin. Sitten poikkeamme maastoon ja jatkamme loivaa harjannetta kohti lounaspaikaksi suunniteltua Kalliolampea. Helle kuluttaa nestettä; jäämme pitämään juomataukoa massiivisella kelopuulla istuen. Leppälintu yrittää hämätä oudoilla äänillä, ei onnistu.

20130604_1202-53_021

Suoaukeiden ylle alkaa kerääntyä tummia pilviä. ”Eihän nyt noin pieni pilvi sada.”

20130604_1224-53_032

Hetkisen kuluttua vettä tulee kuin saavista, ravakka ukkoskuuro pyyhkäisee suoraan yli. Olemme kuitenkin jo lounaspaikalla sadevaatteet päällä, ähäkutti. Sateen hieman laannuttua aloitamme kokkailun suojaisan kummun takana tunnelmallisen lammen tuntumassa. Huonompiakin lounaspaikkoja on nähty.

20130604_1313-29_053

Kalliolampi on Närängänvaaran huipun lisäksi alueen ainoa paikka, jossa peruskallio työntyy maanpinnan yläpuolelle. Pitihän tällaista paikallista nähtävyyttä käydä katsomassa.

Akrobatian alkeita

Tuhdin lounaan jälkeen alkaa harjujumppa. Seuraamme vanhaa, jo katoavaa merkittyä polkua, joka kulkee kohtisuoraan harjujen suuntaa vastaan. Niinpä vuoroin kiipeämme ylös harjulle ja vuoroin laskeudumme alas suolle.

20130604_1446-04_081Polulla kulkeminen on hieman kevyempää kuin pehmeäpohjaisessa maastossa, mutta tärkein syy reitin seuraamiseen on lukuisia pieniä puroja ylittävät sillat. Suopurot ovat hankalia ylitettäviä eikä rinkan kanssa uiminen kuulosta hyvältä idealta.

Heti ensimmäinen silta kertoo, mitä tuleman pitää. Hökötys on nähnyt parempiakin päiviä, emmekä uskalla yrittää ylitystä. Siispä kiertämään. Alavirran puolella joki kapenee ja pääsemme koikkelehtimaan puunrunkoa pitkin yli. Edessä on vielä ainakin puolentusinaa ylitystä, meneeköhän sittenkin uimiseksi…

Ylimääräinen lenkki johdattaa meidät hetkeksi hienolle, väistyvien ukkospilvien ympäröimälle aapasuolle. Ei ollenkaan hassumpi kierros.

20130604_1531-51_121

Kuten arvelimme, mielenkiintoiset sillat jatkuvat. Useamman kerran vaaditaan akrobaatin otteita ja tasapainoilua huterilla puunrungoilla. Passiivisen kaupunkielämän rampauttama tasapainoaisti joutuu koville, mutta ihmeen kaupalla kylpy jää tällä kertaa saamatta.

20130604_1620-19_140

Palaamme hetkeksi todellisuuteen reitin käväistessä suojelualueen ulkopuolella. Emmehän ole oikeassa erämaassa: alue on poikittaissuunnassa vain parin kilometrin levyinen, joten sieltä joutuu helposti ulos. Käki kukkuu innokkaasti hakkuuaukean reunalla, muuten maisema näyttää autiolta.

Tauon paikka

Raskaiden nousujen, vetisten suopätkien ja hiostavan sään uuvuttamina jäämme pitämään evästaukoa kelopuuhun nojaten. On selvää, ettemme ehdi leiripaikalle päivällisaikaan mennessä. Päätämme jaksaa seuraavalle sillalle, sitten on levättävä. Viimeiset harjuille kiipeämiset sujuvat etanan vauhtia, mutta kiirettä on turha pitää: pimeähän tulee vasta parin kuukauden päästä, eikä sekään etenemistä estäisi.

20130604_1624-18_156

Tauolla laitamme teltan pystyyn räkkäsuojaksi. Aiempina päivinä olemme tulleet kohtalaisen hyvin toimeen ilkeiden hyönteisten kanssa, mitä nyt verkkohattu on ollut koko ajan päässä ja välillä olemme ruokailleet mukavuussyistä teltassa. Nyt kuitenkin ilmatila alkaa olla sen verran vankasti hyttysten ja mäkärien hallussa, ettei niiden kanssa leikkiminen enää huvita.

Olemme jo oppineet päivän aikana kaikenlaista. Retkipaidassa ei kannata olla aukkoja, joista mäkärät pääsevät syömään käden. Paidan ei kannattaisi olla niin ohut, että hyttyset pistävät hartioista läpi. Jos hyttyshatun verkko alkaa liian läheltä päätä, ötiäiset rei’ittävät otsan.  Jos verkko ei ole alhaalta kunnolla suljettu, on pian kaula täynnä puremia. Hyttyskarkotteita meillä ei tietenkään ole mukana, sillä sellaiset ovat amatööreille ja nössöille. Paitsi että juuri nyt antaisimme melkein mitä tahansa pullosta offia.

Teltassa levätessä on aikaa miettiä retkeilyn mielekkyyttä. Miten tässä taas kävi näin? Leppoisaksi kevätreissuksi suunniteltu retki vaihtui helteessä rämpimiseen ja räkkähyönteisten kanssa kärvistelyyn. Ja kartalla helpolta näyttänyt päivämatka on jälleen kerran osoittautunut pitkäksi ja raskaaksi. Montako vuotta pitää retkeillä ennen kuin lakkaa tekemästä aina samoja virheitä? Jotain olemme kuitenkin oppineet: jos väsyttää, kannattaa pitää tauko.

Palkinto odottaa

20130604_2154-54_170

Toden totta, liki kolmen tunnin lepo tekee ihmeitä. Voimat ovat palautuneet eikä edes Itkuharju saa meitä enää murtumaan. Saavumme rajavyöhykkeen tuntumaan, jossa meitä odottaa päivän viimeinen silta. Se on onneksi järeää tekoa, sillä kiertotietä ei ole. Lienee rajavartijoiden käytössä ja siksi paremmin huollettu. Rajavyöhyke on tässä kohtaa kapea: Venäjälle on matkaa alle puoli kilometriä. Rajan läheisyyden voi aistia. Olemme yhden maailman laidalla, vieressä suuri tuntematon.

Tihkusateisen harmaan illan päätteeksi aurinko tulee hetkeksi esiin ja saa mäntykankaan hehkumaan punaisen sävyissä. Laulujoutsenpari lipuu verkkaisesti kapean salmen suojiin auringon laskiessa hiekkarantaisen järven taa. Onni on selvästi kääntynyt. Luonto vaatii kuitenkin veronsa: rantavarvikko syö kameran linssisuojan.

20130604_2243-12_227

Kolmetoista tuntia lähtömme jälkeen saavumme korppien saattelemana Laattaja-järvelle, jonka keskelle työntyvä niemi osoittautuu parhaaksi leiripaikaksi, mihin olemme koskaan telttamme pystyttäneet. Ja näitä reissuja on sentään takana jo aika monta. Tuuli pitää itikat loitolla, maasto on tasaista ja niemeä ympäröi matala hiekkapohja. Kaiken kruunaa upea näkymä Närängänvaaralle.

20130604_2333-53_262

Raskas päivä on saanut palkintonsa.

Jatkuu…

Osa 3: Sinipyrstön maisemassa

Teksti ja kuvat: Teemu Saloriutta

Närängän seikkailuja, osa 1: Huh hellettä

”Onpa teille ihanat ilimat tulossa!” kommentoi muuan ohikulkija Oulussa. Pöljä, eikä ole. Minishortseissa kulkevien kaupunkilaisten on mahdotonta käsittää helteen olevan kaikkein kelvottomin retkisää. Mitenkäs pukeudut, jos et halua paahtua hengiltä etkä syöttää itseäsi hyttysille?

Tarkoitus oli lähteä Etelä-Suomen kesää karkuun, mutta poikkeuksellinen helleaalto on tehnyt Pohjois-Suomesta lähes Euroopan lämpimimmän paikan. Ei auta, räkkäaikakin on jo alkanut. Jo Oulussa parin kilometrin kävelymatka uuvuttaa niin, että on pakko pysähtyä jätskille.

20130603_1246-44_083Pian ei ole jäätelöäkään saatavilla, sillä suuntaamme Närängän ikimetsiin Etelä-Kuusamoon, aivan Venäjän rajan tuntumaan. Syrjäinen alue nousi valtakunnan tietoisuuteen 1990-luvun puolivälissä, jolloin nuoret luontoliittolaiset metsäkartoittajat havaitsivat sen poikkeuksellisen arvon.

Suunnitelluista yhteismetsän hakkuista syntyi kova kiista, joka päättyi lopulta onnellisesti valtion lunastettua alueen vanhojen metsien suojeluohjelmaan. Luontoon.fi-sivustolla todetaan: ”Närängän luonnonmetsien lähes koskematon luonto on ainutlaatuinen sekä Suomen että koko läntisen Euroopan mittakaavassa.”

 

Närängän metsät ovat tuttuja myös Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon upeista valokuvista. Viimeistään Kovalaisen artikkeli Suomen Luonnossa 7/2012 herätti kiinnostuksen tutustua lähemmin tähän vähän kuljettuun kolkkaan.

Retkeilijän lottovoitto

20130602_2226-15_014

Jäämme pois taksista metsäautotien risteyksessä ja talsimme kohti Visavaaraa. Laajojen hakkuuaukeiden reunoilla makaa pinoissa järeitä, tuhatvuotisia mäntyaihkeja. Tämä olisi kenties ollut koko alueen kohtalo ilman valppaita nuoria vapaaehtoisia. Vaaran laella metsänraja siintää kutsuvana, pian pääsemme erämaan tunnelmaan.

Visavaaralla kasvaa yksi maamme vanhimmista tunnetuista puista: mänty, joka on aloittanut kasvunsa jo 1330-luvulla. Emme löydä, harmi.

20130602_2315-25_028Vaaran alarinteellä törmäämme kuoppaan, josta näyttää pulppuavan vettä. Kirkasta, kylmää vettä. Sehän on… lähde! Etenkin helteellä lähteelle osuminen on retkeilijän suurin onni, lottovoittoon verrattava sattumus. Hörpimme aimo annoksen raikasta juomaa ja täytämme vesipullot.

Pian saavumme nimensä mukaiselle Pikku Syrjäjärvelle. Ainoat merkit ihmistoiminnasta ovat vanhan poroaidan jäänteet ja kaukana siintävät rajavyöhykkeen keltaiset merkit. Käki kukkuu, laulujoutsen joikaa ja helle helpottaa hetkeksi käydessämme nukkumaan puolenyön tienoilla.

Päiväretkestä yöttömään yöhön

20130603_0716-30_008

Yö jää lyhyeksi. Jo aamuviideltä aurinko lämmittää teltat saunalukemiin. Sinnittelemme seitsemään, sitten on pakko nousta. Aamupuurot naamariin, hetki koomausta ja kohta onkin lounasaika. Sen jälkeen pääsemme vihdoin päiväretkelle. Tarkoituksena on tutustua muutaman kilometrin päässä sijaitseviin Kuikkalamminharjuihin, joilla tietojemme mukaan kasvaa alueen hienoimpia metsiä.

Kesä on yllättävän pitkällä. Matka etenee hitaasti, sillä lähes joka kiven ja kannon takaa löytyy mielenkiintoista katsottavaa. Mikä perhonen tuo on? Entä tuo? Ja mikähän kukka tuolla kasvaa? Mistä erottaa isolampi- ja pikkulampikorennon?

Kysymyksiä lentelee ilmassa enemmän kuin vastauksia, mutta onneksi kolmihenkisen porukkamme luontotiedot täydentävät hyvin toisiaan.  Täällä ei juuri kukaan liiku, joten havainnot saattavat olla tieteellisesti merkittäviä. Kuusamon luonto on sekoitus eteläisiä, pohjoisia ja itäisiä lajeja;  vastaan voi tulla lähes mitä tahansa.

20130603_1226-56_046

Kymmenkunta kuukkelia yllättää pienellä harjanteella. Kuukkeli on utelias kulkijan ystävä, jonka kohtaaminen saa aina hyvälle mielelle ‒ jos nyt näin mahtavassa paikassa voisi jotenkin pahan mielen hankkia.

Reitillämme vuorottelevat matalat harjut ja niiden väliset suojuotit. Kirveenkoskematon metsä on kauttaaltaan helppokulkuista kangasta. Ei näy läpipääsemättömiä ryteiköitä, jollaisiksi luonnontilaisia metsiä usein kuvitellaan.

20130603_1343-46_135

Laskeudumme alas purolaaksoon, jossa rummuttaa toinen vanhojen metsien asukki, pohjantikka. Loikimme puron yli idyllisen, rentukoiden kirjoman koskipaikan kohdalta. Sitten erämaan illuusio katkeaa hetkeksi, kun saavumme vanhalle metsäautotielle. Seurailemme uraa aina Kuikkalamminharjuille saakka.

20130603_1437-38_177

Harjut eivät petä. Etenkin lounaisemmalla niistä valtapuusto on satojen vuosien ikäistä valoisaa männikköä, seassa useita valtaisia, koristeellisia keloja, naavaisia kuusia sekä maassa lepääviä liekopuita. Nuoret taimet takaavat jatkuvuuden ‒ itsemurhaa ei tämäkään vanha metsä ole tekemässä.

20130603_1646-33_234Maasto on muhkuraista. Yhtäkkiä tulee pysäyttävä ahaa-elämys: nämä eivät ole mitä tahansa kumpuja, vaan vuosikymmeniä maassa maanneiden puuvanhusten jäänteitä. Puiden, jotka ovat saattaneet aloittaa kasvunsa  viime vuosituhannen alussa. Huh.

Ensimmäinen vuorokausi Närängän metsissä on jo antanut paljon, emme lähes malta odottaa tulevia päiviä. Kello lähestyy puoltayötä, aamulla edessä olisi pitkä siirtymätaival. Vaan mitäpä stressaamaan, olemme tulleet tänne nauttimaan kiireettömästä elämästä ja sen aiomme myös tehdä.

Reippailemme  vielä läheiselle suolammelle. Aurinko on jo ehtinyt kadota pilven taa, mutta valaistuksen sävy on hieno. Tupasvilla ja suokukka hallitsevat peilityynen lammen rantaa, käki jaksaa edelleen kukkua. Näissä maisemissa kelpaa ihailla yötöntä yötä.

20130603_2312-34_357

Jatkuu…

Osa 2: Kohti Laattajaa

Teksti ja kuvat: Teemu Saloriutta